{"id":83,"date":"2016-02-03T12:47:13","date_gmt":"2016-02-03T12:47:13","guid":{"rendered":"http:\/\/lab.wrkshp.fi\/huopaniemi\/?p=83"},"modified":"2026-05-26T15:58:52","modified_gmt":"2026-05-26T12:58:52","slug":"2-5-frag-17","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/huopaniemi-otso\/2-5-frag-17\/","title":{"rendered":"2.5 Fragmentti 17"},"content":{"rendered":"
\"\"
Fragmentti 17. Järjestyksessä neljäs fragmentti, joka ei vastaa mitään tiettyä Hayles-katkelmaa.<\/em><\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

Vastatakseni fragmentti 17:ään<\/a> haluan keskittyä yhteen ainoaan avainsanaan: ”sotkeutua”. Luennassani on hyvin merkittävää, että DAR käyttää tätä suhteellisen yksiselitteistä verbiä kuvaamaan Carrin näkemystä muovautuvien aivojemme, riippuvuutta aiheuttavien ja yliarvostettujen digitaalisten teknologioiden sekä niitä valmistavien taylorististen (ainakin näennäisen tieteellisesti johdettujen) yritysten välistä monitahoista tilannetta. ”Sotkeutua”-sana (tai tarkemmin ottaen sen englanninkielinen vastine ”entangle”, ks. fragment 17<\/a>) ei esiinny kertaakaan Carrin kirjassa, mikä antaa sanavalinnalle sitäkin enemmän painoarvoa. Tässä verrattain vakavamielisessä fragmentissa DAR laittaa – ainakin toistaiseksi – epäilyksensä sivuun ja tavoittaa Carrin väitteen ytimen kuvaamalla nykyistä tilannettamme eräänlaiseksi sotkeumaksi<\/em>. Seuraavassa tarkastelen tarkemmin – ja toivottavasti myös kouraantuntuvammin – tätä sotkeumaa henkilökohtaisen anekdootin kautta.<\/p>\n\n\n\n

Kyborgilähetti<\/h2>\n\n\n\n

Vuonna 2013 – pian tämän tutkimuksen ensimmäisen taiteellisen työn, love.abz:n<\/em>, valmistumisen jälkeen – olen suuremman taloudellisen vakauden tarpeessa, mistä syystä alan etsiä (tutkimukseen kuulumattomia) lisätöitä. Asun Berliinissä, Saksassa. Koska saksan kielen taitoni on keskinkertainen, en voi hakea töitä joihin koulutukseni ja ammatillinen taustani pätevöittäisivät minut (englannin- ja varsinkin suomenkieliset työmahdollisuudet ovat harvinaisia).<\/p>\n\n\n\n

Painiskellessani tämän ongelman kanssa näen kadunkulmassa rahtipyörää polkevan pyörälähetin. Pyöräilyn harrastajana näky tekee minuun voimakkaan vaikutuksen. Vähäisen epäröinnin jälkeen lähetän sähköpostia firmaan, jonka logon olen nähnyt rahtipyörän kyljessä.<\/p>\n\n\n\n

Läpäisen (puutteellisesta kielitaidostani huolimatta) pakollisen kokeen, joka mittaa muun muassa kaupunkituntemustani. Kun olen odottanut muutaman kuukauden, pääsen aloittamaan uudessa työssäni. Pyörälähettinä työskenteleminen on – joiltakin osin – hyvin samanlaista kuin taksikuskina toimiminen. Itsenäisenä urakoitsijana ollaan jatkuvassa yhteydessä – tässä tapauksessa radiopuhelimitse – lähetyskeskukseen, joka jakaa sisään tulevat toimeksiannot (enemmän tai vähemmän) oikeudenmukaisesti riippuen palveluksessa olevien lähettien maantieteellisestä sijainnista (ks. kuva 2.5.1<\/a> alla).<\/p>\n\n\n\n

Perusperiaate on, että vuorossa oleva ja lähinnä lähetyksen noutopaikkaa oleva lähetti saa tehtävän. Kuriireille maksetaan provisiopalkka, josta vähennetään verojen lisäksi keskukselle kuukausittain kuuluva summa. Tehdäkseen työstä kannattavaa on lähetin kerättävä työpäivän kuluessa niin monta toimeksiantoa kuin suinkin mahdollista. Käytännössä, ainakin Berliinissä, kuriirilla on oltava useita toimeksiantoja yhtä aikaa päästäkseen edes lähelle kohtuullista tuntipalkkaa.<\/p>\n\n\n\n

Kaupunkitilassa suunnistamaan oppiminen on kirjaimellisesti elintärkeää. Mitä paremmin kuriiri tuntee takareitit, sillat, jalkakäytävät ja sivukujat, sitä nopeampi ja kannattavampi hän todennäköisesti on. Vuonna 2013 olen asunut Berliinissä runsaan vuoden, missä ajassa olen ehtinyt tutustua moniin paikkoihin. Vuodessa en kuitenkaan mitenkään ole voinut oppia ulkoa kaikkia miljoonakaupungin katuja ja pyöräreittejä.<\/p>\n\n\n\n

Koska tuloni riippuvat siitä, miten hyvin suoriudun tästä huomattavasta haasteesta alan tayloristisessa hengessä tutkia erilaisia tapoja tehostaa työskentelyäni. Käytettyäni painettua karttaa jonkin aikaa ensisijaisena navigointivälineenäni tulen siihen tulokseen, että sen kaivaminen lähettirepustani ja levittäminen ohjaustangolle on, varsinkin sateisella tai tuulisella säällä, aivan liian aikaa vievää ja epäkäytännöllistä. Sen sijaan, että ryhtyisin edullisinten reittien ulkoa oppimisen pitkään, kuukausia tai jopa vuosia kestävään prosessiin, päätän – tutkimusprojektini vaikutuksen alaisena kuten nyt ajattelen – ulkoistaa nopeimman ja soveliaimman pyöräreitin löytämisen tarkoitusta varten suunnitellulle ohjelmistolle.<\/p>\n\n\n\n

Tämä voi – erilaisia sateliittipaikannusjärjestelmiä käyttävien laitteiden yleistyttyä kaikkialla, muun muassa takseissa – tuntua yllätyksettömältä ja ajanmukaiseltakin ratkaisulta. Pyörälähettien yhteisössä, jonka eetokseen kuuluu tietynlainen riippumattomuuden korostaminen ja tee-se-itse-henki pyöräreittisovellukseen turvautuminen näyttäytyy kuitenkin ellei järjettömältä niin ainakin hävettävältä teolta (siitä huolimatta, että erilaisia sovelluksia käytetään kuriirityössä jatkuvasti, muun muassa toimeksiantojen tarkkojen tietojen vastaanottamiseen ja kuittaamiseen) (2.5FI0<\/a>). Pyörälähetin odotetaan ruumiillistavan työn tekemiseen tarvittavat taidot ja tiedot. Mitä yksinkertaisempaa lähetin välittömästi käyttämä teknologia on, sen parempi (mikä osaltaan varmasti selittää riisuttujen nk. fixipyörien<\/em> suosiota lähettien keskuudessa).<\/p>\n\n\n\n

Tämän psykologisen tai yhteisöllisen esteen lisäksi useita teknisiä esteitä ilmenee, kun yritän siirtyä painetusta kartasta digitaaliseen. Ensimmäinen ongelma liittyy käytettävään sovellukseen, sillä helpoimmin saatavilla oleva vaihtoehto, Google Maps, osoittautuu käytännön työssä epäluotettavaksi tai ainakin epätäsmälliseksi – siitä huolimatta, että sovellus tarjoaa nimenomaan pyöräreiteiksi tarkoitettuja tai oletettuja ehdotuksia. Ratkaisu tähän ongelmaan löytyy kuitenkin pian, kun huomaan että Berliinille ja sen lähiympäristölle on saatavilla Google Mapsia huomattavasti luotettavampi, paikallisen ohjelmoijan valmistama BBBike-sovellus. (Tämä on sikälikin käytännöllisempi ratkaisu, että voin olla ohjelmoijaan henkilökohtaisesti yhteydessä koskien päivityksiä.)<\/p>\n\n\n\n

Seuraava ongelma on sekin tekninen. Työpäivät päättyvät kesken, koska älypuhelimen akku tyhjenee vain muutamassa tunnissa kun käytän runsaasti energiaa kuluttavaa uutta sovellusta. Lisäksi älypuhelimen vilkuilu keskellä vilkasta liikennettä on hankalaa ja vaarallistakin. Viikkoja ja kuukausia kestävän kokeilun aikana mieltäni jäytää tietoisuus siitä, että voisin käyttää teknologiseen siirtymään käyttämäni ajan ja energian edullisimpien reittien ulkoa oppimiseen.<\/p>\n\n\n\n

Pidän kuitenkin kiinni päätöksestäni, ehkä myös siksi, että ajatus ihmisen ja digitaalisen teknologian käyttöliittymästä pyörälähetin hahmossa, eräänlaisesta kyborgilähetistä, vetoaa minuun edelleen, niin älyllisesti kuin emotionaalisestikin. Karttasovelluksen käyttö tähän tarkoitukseen ei sitä paitsi ole kovin kaukana konekääntämisen käyttämisestä puutteellisen kielitaitoni paikkaamiseen ja tukemiseen, mikä sekin ajaa minua jatkamaan kalliiksi käyvää kokeiluani. Tämän tutkimuksen kannalta vielä olennaisempaa on, että kyborgilähetti on sukua kyborgikääntäjälle<\/em>, osin inhimilliselle, osin koneelliselle hahmolle, jossa yhdistyvät niin inhimilliset kuin algoritmisetkin käännösprosessit (2.5FI0.5<\/a>). Kyborgilähettinä toimiminen näyttäytyykin tässä valossa tutkimusaiheeni muunnelmana ja laajennuksena, vaikka olen töitä etsiessäni korkeintaan vain hämärästi tietoinen tästä motiivista. Se näyttäytyy tapana harjoitella yhteistyötä koneellisen toisen kanssa tyystin toisenlaisissa mutta vähintään yhtä vaativissa olosuhteissa (2.5FI1<\/a>).<\/p>\n\n\n\n

Sotkeuma<\/h2>\n\n\n\n

Olen kuvannut melko yksityiskohtaisesti tätä omalaatuista henkilökohtaista kokemusta avatakseni DAR:n Carr-luennan kiteyttävän sotkeuman kompleksisuutta. Kirjassaan Carr sivuaa hiukan samanlaista teknologista sotkeumaa kirjoittaessaan 1990-luvun lopulla Lontoon taksinkuljettajilla tehdyistä tutkimuksista. Ryhmä brittiläisiä tutkijoita skannaa koeryhmään kuuluneiden taksikuskien aivot ja vertaa niitä vertailuryhmän aivoihin. (Carr 2010<\/a>, 32–33.)<\/p>\n\n\n\n

Koeryhmään kuuluu toistakymmentä eripituisia työkokemuksia omaavaa kuljettajaa. Vertailussa ilmenee, että kuljettajien hippokampukset ovat kehittyneet keskimääräistä huomattavasti suuremmiksi. Hippokampus eli aivoturso on aivojen osa, jolla on keskeinen rooli muistitoiminnassa, muun muassa spatiaalisen eli tilallisen informaation tallentamisessa ja prosessoimisessa. (Carr 2010, 32–33.)<\/p>\n\n\n\n

Lontoon monimutkaisen tieverkoston jatkuva prosessointi on tutkijoiden mukaan muovannut kuljettajien hippokampukseen tallentunutta kognitiivista karttaa, jonka avulla he navigoivat (suhteellisen) vaivatta ympäristössään. Ilman kognitiivista karttaa kuljettajat eksyisivät, eivätkä tunnistaisi paikkoja joissa ovat jo olleet. Myöhemmin tutkijat ilmaisevat huolensa siitä, miten satelliittipaikannuksen käyttöönotto mahdollisesti vaikuttaa kuljettajien hermosoluihin, kun paikkatietojen massiivinen prosessointi loppuu tai ainakin vähenee. Kuten Carr kirjoittaa: ”Taksikuskit vapautuisivat kaupungin katujen opettelun kovasta työstä, mutta he menettäisivät myös tämän erikoislaatuisen mentaalisen valmennuksen edut. Heidän aivoistaan tulisi vähemmän kiinnostavia”. (Carr 2010, 212.)<\/p>\n\n\n\n

Pääasia ei kuitenkaan liene se, ovatko tietyn koeryhmän jäsenten aivot tutkijaryhmän kannalta enemmän vai vähemmän kiinnostavia. Tämän esimerkin valossa on kuitenkin helppo nähdä, miten merkittävä ratkaisu pyöräreittisovellukseen turvautuminen pyörälähettiesimerkissäni on. Jos olisin jatkanut pyörälähettinä työskentelemistä (mitä en tehnyt), olisi painetun ja digitaalisen kartan välisellä valinnalla epäilemättä ollut vaikutusta siihen miten työ olisi jatkossa muovannut aivojani.<\/p>\n\n\n\n

Brittiläistutkimuksen tuloksia vapaasti soveltaen voisi olettaa, että hippokampukseeni tallentuvan kognitiivisen kartan kannalta olisi suurikin merkitys sillä miten suureksi riippuvuuteni reittisovelluksesta pidemmän päälle osoittautuu. Mikäli sovellus osoittautuu pelkäksi apupyörien kaltaiseksi tilapäiseksi tueksi, kognitiivinen karttani todennäköisesti kehittyy – ja aivoni siten muovautuvat – siinä missä muillakin, sovellusta käyttämättömillä kuriireilla. Sovellus olisi näin ollen vain vaihtoehtoinen tapa oppia.<\/p>\n\n\n\n

Jos taas reittivalinnan ulkoistamisesta tulisi pysyvä ja muuttumaton käytäntö, on todennäköistä että kognitiivinen karttani jäisi kehittymättömäksi karttuvasta työkokemuksesta huolimatta. Tällöin vastuu kognitiivisesta työstä – ainakin reitin valinnan osalta – todella ulkoistuisi sovellukselle. (Noin kuuden kuukauden mittaisen työsuhteen perusteella kysymys jää auki: huomaan itsessäni sekä reittiehdotusten sisäistämistä, oppimista, että erikoislaatuista halua ”konsultoida” sovellusta silloinkin, kun uskon tietäväni parhaan reitin.)<\/p>\n\n\n\n

Näiden mikrotason muutosten havaitsemistakin tärkeämpää on huomata, miten sinänsä pieni teknologinen valinta käynnistää koko plastisten aivojemme, puoleensavetävien digitaalisten teknologioiden ja niitä valmistavien monikansallisten yritysten välisen syvällekäyvän sotkeuman. Jos olen pyörälähettinä ollessani sotkeutunut teknologiaani, on se seurausta siitä kompleksisesta verkosta, jossa sekä minun että laitteeni valmistajien taloudelliset ja muut edut ovat kietoutuneet toisiinsa, ”dynaamisessa vuorovaikutuksessa” kuten Hayles kirjoittaa (Hayles 2012<\/a>, 18).<\/p>\n\n\n\n

Avainkysymys on, onko sotkeuman – tai teknogeneesin, kuten Hayles sitä kutsuu (ks. 2.1<\/a> ja 3.5<\/a>) – rakentava potentiaali valjastettavissa – ja jos, niin miten. Riskit ovat Carrin kaltaisten asioihin perehtyneiden kriitikkojen ansiosta hyvin tiedossa. Niistä muistuttaminen ei yksistään kuitenkaan riitä. Tässä tutkimuksessa ratkaisuja haetaan kirjoittamalla ja kirjoittamisessa, sillä tutkimus osoittaa että kirjoittaminen on alue jossa ihmisten ja digitaalisten teknologioiden väliset rakentavat väliintulot ovat edelleen mahdollisia.<\/p>\n\n\n\n

\"\"
Kuva 2.5.1 Pyörälähetin koodikirja: kaupunginosat tunnuksineen.<\/em><\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n
\n

Viitteet<\/h2>\n\n\n\n

2.5FI0
Tätä taustaa vasten fragmentti 17:n<\/a> algoritmisessa käännöksessä ilmenevä (väärin)käännös ”it is embarrassing to embody psycho-physical dependence” on sattuva.<\/p>\n\n\n\n

2.5FI0.5
Kääntämisen ja kuriirintyön yhteys ilmenee jo engl. translation<\/em>-sanan etymologiassa, latinan tranferre-<\/em>verbistä juontuva tranlat<\/em> kun tarkoittaa ”yli tai toiselle puolelle kannettua”.<\/p>\n\n\n\n

2.5FI1
Google Mapsin reittiehdotusten vertaaminen Google-kääntäjän käännösehdotuksiin voisikin tämän anekdootin valossa antaa aihetta tutkia, miten digitaaliset teknologiat laajentavat ja ovat laajentamatta maantieteellistä ja lingvististä liikkuma-aluettamme.<\/p>\n<\/div><\/div>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

Vastatakseni fragmentti 17:\u00e4\u00e4n haluan keskitty\u00e4 yhteen ainoaan avainsanaan: \u201dsotkeutua\u201d. Luennassani on hyvin merkitt\u00e4v\u00e4\u00e4, ett\u00e4 DAR […]<\/p>\n","protected":false},"author":3,"featured_media":0,"comment_status":"closed","ping_status":"closed","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"footnotes":""},"categories":[27],"tags":[],"class_list":["post-83","post","type-post","status-publish","format-standard","hentry","category-27"],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/huopaniemi-otso\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/83","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/huopaniemi-otso\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/huopaniemi-otso\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/huopaniemi-otso\/wp-json\/wp\/v2\/users\/3"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/huopaniemi-otso\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=83"}],"version-history":[{"count":130,"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/huopaniemi-otso\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/83\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":21096,"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/huopaniemi-otso\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/83\/revisions\/21096"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/huopaniemi-otso\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=83"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/huopaniemi-otso\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=83"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/huopaniemi-otso\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=83"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}