{"id":60,"date":"2012-02-08T13:28:49","date_gmt":"2012-02-08T11:28:49","guid":{"rendered":"http:\/\/www.verkkovaikkari.com\/soile_lahdenpera_2013\/?p=60"},"modified":"2026-03-05T11:47:45","modified_gmt":"2026-03-05T09:47:45","slug":"3-4-5-terraario-esityksena","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/lahdenpera_soile\/3-4-5-terraario-esityksena\/","title":{"rendered":"3.4.5<\/span> Terraario esityksen\u00e4"},"content":{"rendered":"

Yleensä tanssiesitystä tehtäessä sille täytyy antaa nimi jo paljon ennen kuin se on varsinaisesti syntynyt harjoitusten kautta. Näin on ainakin siinä tekemisen tavassa, jota itse edustan ja jossa teos valmistuu työryhmän kanssa harjoiteltaessa alustavien ennakkosuunnitelmien pohjalta, kuitenkaan niistä itsepintaisesti kiinni pitämättä. Tämän teoksen nimeä etsin sitä kautta, että halusin työskennellä Alexander-tekniikan ajatusten mukaisesti itsen käytön parissa: teen työtä ollakseni kotona itsessäni. Tällä tarkoitan työskentelyä kohti lisääntynyttä tiedostamista itsestäni; sen tunnistamista, kuka olen. Aihevalintaani vaikutti myös ajankohtainen henkilökohtaisen elämäni tapahtuma: Äitini kuoli syksyllä 2005 asuttuaan melkein loppuun saakka talossa, joka oli ollut lapsuudenkotini. Tyhjensin sitä keväällä 2006 sisarteni kanssa, mikä herätti paljon tunteita kodista ja itsestäni. Teoksen nimiehdotuksia olivat mm. ”Koti”, ”Asun itseäni”, ”Sieluni hotelli” ja ”Valon talo”. Keskustelin nimivalinnasta myös energiahoitajani kanssa, joka ei ole ollut missään tekemisissä tanssin tai teatterin kanssa. Hän totesi minua hoitaessaan: ”Tässä tulee tällainen esiin kuin Myrskyn ja myötätuulen terraario.<\/em>” Otin vastaan ”taivaasta pudonneen” nimen. Olin alusta asti ajatellut teoksen kaksijakoisuutta, tosin tyylilajien puolella, mutta myös etsien vahvempaa ja tulisempaa energiaa kuin mitä yleensä käytän. Myrsky ja myötätuuli tuntuivat tähän sopivilta. Terraario<\/em> puolestaan nimesi hyvin teatteritilaan rakennettua keinokotia, jossa katsojien edessä tehdään kohtaamiskokeita.<\/p>\n\n\n\n

Kuukautta ennen ensi-iltaa olimme työryhmän kanssa tehneet ensimmäisiä läpimenoja. Aluksi kokeilimme puolen tunnin jaksoja eli puoliaikoja, ajatellen mahdollista väliaikaa esitykseen. Näin esitystä ja hetkessä koreografioimista alettiin harjoitella pitempinä jaksoina mieltäen ne aina kokonaisuuksiksi. Työtapaani on jo pitkään kuulunut mahdollisimman varhaisten ”läpimenojen” tekeminen. Kirjoitan sen tässä lainausmerkkeihin, koska en ajattele, että ne olisivat lopullisia kokonaisuuksia vaan pikemminkin olemassa olevien elementtien tarkastelemista suhteessa toisiinsa. Terraariossa<\/em> nämä varhaiset läpimenot olivat erityisen tärkeitä, koska kuljimme kohti mahdollisimman avointa rakennetta. Tanssijoiden oli kyettävä kantamaan koko esityksen kaari ja tunnistettava myös aikaan liittyvä kokonaistietoisuus. Päädyimme lopulta tähtäämään 50 minuutin esityspituuteen, joka sitten toteutuikin yllättävän täsmällisesti muutaman minuutin ylityksin ja alituksin. Tanssijoilla ei ollut mitään äänen tai valon kautta tulevia ajoitusmerkkejä, vaan he päättivät itsenäisesti esityksen lopettamisesta.<\/p>\n\n\n\n

Tanssijat aloittivat esityksen ennen yleisön sisääntuloa. Kokeilimme viimeisissä läpimenoissa ja vielä ensiesityksessäkin yleisön sisään päästämistä 5–15 minuuttia ennen ovien sulkemista, mutta tuolloin yleisön kanssa tapahtuvasta aloituksen hetkestä tuli tanssijoille liian hankala. Oli vaikea määrittää sitä, miten voimallisesti tai rauhallisesti tuo alkuaika olisi ollut toimiva. Päädyimme sitten siihen, että tanssijat aloittivat oman tekemisensä viimeistään viisi minuuttia ennen ovien avaamista. Tämä oli tälle työlle toimivin ratkaisu. Valosuunnittelija ja äänisuunnittelija olivat samoin jo tilassa omien välineidensä kanssa valmiina esityskerrasta toiseen muuttuviin tapahtumiin. Kaikki olivat sisällä omassa tekemisessään ja kuitenkin yhdessä. Esitystilana oli Zodiakin sali, jossa katsomo oli ikkunaseinän puolella pitkittäin. Vastapäisen matalan tilan alle muodostui olohuone tapetteineen, verhoineen, sohvineen ja mattoineen. Lähempänä yleisöä aukesi vielä tyhjä, laajempi tila ennen olohuonetta.<\/p>\n\n\n\n

Äänisuunnittelija Markus Kahelin ja valosuunnittelija Tuukka Törneblom tekivät yhtälailla työnsä improvisaation kautta. Heidän prosessinsa oli kuitenkin hieman erilainen kuin tanssijoiden kanssa tekemäni. Markus ja Tuukka olivat kevään harjoituksissa kerran mukana ja harjoitusten alettua kesätauon jälkeen he tulivat mukaan puolitoista viikkoa aloituksen jälkeen. Ensi-iltaan oli tuolloin neljä viikkoa, joista toiseksi viimeisellä teimme yleisötyöprojekteja Sibelius-lukion muutaman luokan kanssa ja viimeisellä viikolla harjoituksissa oli myös varsinaista koeyleisöä. Markuksella oli esityksissä valmiiksi äänitettyä materiaalia, tunnistettavia musiikkikappaleita sekä hänen itsensä keräämää aineistoa, muun muassa esiintyjien ääniä. Lisäksi hän soitti itse akustista kitaraa. Näiden elementtien kanssa hän leikki ja työskenteli niin, että tila soi välillä kolahduksin ja tikityksin, välillä taas melodisemmin tai diskomusiikin tahtiin. Tuukka käytti hyväkseen ikkunoista tulevaa päivänvaloa ja valokalustoa, josta suurin osa oli lattiatasossa heitinröykkiöinä.<\/p>\n\n\n\n

Esitystila oli tässä teoksessa paikka sekä abstraktille liikkeelle että konkreettiselle toiminnalle. Tarjosimme katsojalle mielikuvia ja viitteitä vapaasti assosioitaviksi. Lavastuksellisina elementteinä toimivat Jegi Pekkalan tilaan suunnitteleman ja rakentaman olohuoneen eli sohvan, mattojen, jalkalampun ja verhojen lisäksi pahvilaatikot, Hoover-pölynimuri, tikkaat, ostoskärryt, harja ja rikkalapio. Näistä olin itse valinnut käyttöön pahvilaatikot, jotka edustivat minulle muutosta niin henkilökohtaisen elämän tasolla kuin myös näyttämöllisenä elementtinä tuomalla tilaan aina uuden ilmeen riippuen siitä, mitä tanssijat niillä tekivät. Muu esitykseen tullut rekvisiitta oli tanssijoiden tilasta ja sen ulkopuolelta löytämää materiaalia. Se toimi tanssijoille tärkeänä impulssina viedä esitystä välillä draamallisempaankin suuntaan, säilyttäen kuitenkin absurdi vire. Loppuun saakka sattuma toimi esityksissä ohjaamassa valintaa rekvisiitan käytöstä.<\/p>\n\n\n\n

Viimeinen Terraarion<\/em> esitys oli 24.9.2006. Kaikki esitykset olivat siinä hetkessä koreografioituja ja siis erilaisia. Olin teoksen ohjaajana tyytyväinen jokaiseen näkemääni muunnelmaan, joita näin kymmenen yhdestätoista. Tämä oli kokemuksena poikkeuksellinen, sillä tarkemmin määrittämiäni eli koreografioimiani töitä olen katsonut ennakko-odotusteni kautta ja ollut kriittinen tai tyytymätön suoritusten suhteen. Väitän, että teoksen dialoginen prosessi johti yhtälailla minut kuin tanssijat avoimeen, toisten erilaisuuden hyväksyvään vuorovaikutukseen. Oli helppoa hyväksyä tanssijoiden ratkaisut esityshetkessä, kun kaikilla oli rohkeutta antautua toisiaan kuunnellen tilanteeseen. Teoksen maailma oli yhdessä luotu, ei pelkästään minun määrittämäni.<\/p>\n\n\n\n

\n