{"id":8,"date":"2020-08-07T13:22:19","date_gmt":"2020-08-07T10:22:19","guid":{"rendered":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/turunen-jaana\/?p=8"},"modified":"2022-09-20T14:52:04","modified_gmt":"2022-09-20T11:52:04","slug":"luku-8","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/turunen-jaana\/luku-8\/","title":{"rendered":"Uusi alku, hoitava esitys, trauma ja toimijuus"},"content":{"rendered":"

17.1.2012 Välitilinpäätös<\/h2>\n\n\n\n

Mutta kukaan ei voi auttaa minua pakenemaan: minun on ponnisteltava kaikin voimin ja lopulta kaadun keskellä painajaistani yhdellä nykäisyllä nenälleni rajan tälle puolen. Jään makaamaan karkeaan maahan, olen lopen uupunut ja sydämeni hakkaa kun haukon ahnaasti ilmaa sisääni: olenko turvassa? Pyyhkäisen kosteaa otsaani. Nousen hitaasti ylös, yritän ottaa ensimmäiset askeleeni kohti heiveröistä toipumistani. Alan päästä tasapainoon.<\/p>(Clarice Lispector 1973\/2000<\/span>, 20.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Hymähdän. Uuden alkuni päivämäärässä on numero seitsemän. Minä olen syntynyt seitsemäs toukokuuta, ex-puolisoni, kaksi poikaani ja lapsenlapseni ovat syntyneet joko seitsemästoista tai kahdeskymmenesseitsemäs päivä. Jopa koiravainaani oli syntynyt seitsemästoista helmikuuta. En usko numerologiaan, kuitenkin jotain puhuttelevaa ja mystistä numerossa seitsemän minulle on. Ja nyt siis lupaan itselleni palaavani väitöstutkimukseni pariin, seitsemästoista tammikuuta.<\/p>\n\n\n\n

Joitakin vuosia sitten ohjaajani suositteli minulle tutustumista autoetnografiaan. Rekisteröin kyllä tuolloin hänen ehdotuksensa, mutta kaiken muun mielenkiintoisen tutkimusaineiston ohella en onnistunut keskittymään autoetnografiaan perehdyttäviin teksteihin. Ehdotus palasi mieleeni, kun etsin jonkinlaista reittiä, joka kuljettaisi minut taas tutkimuksen pariin. Viime vuosien kriisit elämässäni ovat läpäisseet mieleni, ruumiini ja elämänpuitteeni niin kokonaisvaltaisesti, että kokemani värittää kaiken, mitä teen, mitä ajattelen, miten tunnen ja koen. Itse asiassa en näe muuta mahdollisuutta kuin antaa itseni kirjoittaa siten, että kokemukseni ja niiden aiheuttamat seuraukset ja tunteet punoutuvat kirjoitukseen. Toivosin tietäväni vastauksen siihen, miten ratkaisen ongelman riittävän tutkimuksellisuuden ja henkilökohtaisuuden välillä. Koska en tiedä, tunnen juuri nyt liikkuvani huojuvalla alustalla, ja kirjoittamiseni on kuin heiluvalla riippusillalla kävelyä.<\/p>\n\n\n\n

Väitöstutkimuksessani olen asettanut itselleni rajoituksia. Olen pidätellyt kirjoittamistani ajatellessani lähestymistapojeni olevan liian henkilökohtaisia tai epäteoreettisia, tutkimukseen kuulumatonta, vaikka kyseessä onkin kokemuksellisuutta ja subjektiivisuutta painottava taiteellinen tutkimus. Olen myös ajatellut tutkimuskysymyksieni olevan liian epätarkkoja. Kukaan ei ole kuitenkaan rajoituksia tai epäröintejä minulle esittänyt, olen ne itse luonut, ja jatkaakseni tutkimustani on minun annettava periksi ja löyhennettävä omia rajoituksiani.<\/p>\n\n\n\n

Elämänkriisit ovat kääntäneet katseeni sisäänpäin ja karsineet elinpiiriäni ja näkymiäni. Tähän saakka olen ollut ahne löytämään aina uusia tulokulmia ja ajatuksellisia perustoja liitettäväksi väitöstutkimukseeni. Olen lipsunut sivupoluille, jotka ovat olleet motivaatiolleni tärkeitä, mutta myös riskialttiita, koska en ole malttanut pysähtyä yhteen näkökulmaan pidemmäksi aikaa. Olen muuttanut suuntaa jo ennen kuin olen saanut tukevamman otteen yhdestä ajatuksellisesta lähtökohdasta viedä tutkimustani eteenpäin. Tällä hetkellä minulla on tunne, ettei minun tarvitse luoda yhteyksiä kovin kauaksi omasta maailmastani ja etten edes siihen elämäntilanteestani käsin kykene. Oman haurauden, haavoittuvaisuuden ja rajallisuuden pakollinen kohtaaminen on saanut minut näkemään selkeämmin, mitä haluan, mihin pystyn ja kuinka kauaksi kykenen ulottumaan henkilökohtaisuuden piiristä. Toki olen ihmetellyt, mitä tekemistä elämänkriiseilläni voisi olla tutkimuksen kanssa. Vastausta en tiedä, ainakaan vielä, ja siksi yritän kasvattaa uskallustani seurata, minne ajattelu, tunteet ja intuitio kuljettavat ja miten onnistun muodostamaan kuitenkin kirjoitusta, jonka rohkenen julkisesti tuoda esille väitöstutkimuksenani.<\/p>\n\n\n\n

On haastavaa olla vuosia keskeneräisyyden tilassa. Muistutan itseäni siitä, että taiteellisen tutkimuksen rajat eivät ole suljetut eikä sen tekemisen kesto tiukasti määritelty. Haluan löytää uskalluksen nojautua näkemykseen taiteellisesta tutkimuksesta alueena, jossa jokainen tutkimus muodostaa oman maailmansa, omat rajansa, yhteytensä ja ilmaisutapansa. En ole asettanut prosessin aikana tekemiäni taiteellisia teoksia tutkimuskohteeksi, aineistoksi, joita analysoin, vaan olen pohtinut töideni kautta, millaisia suhteita taiteellisista prosesseista käsin syntyy ulkopuoliseen maailmaan ja kanssaihmisiin ja miten työt vastaavat asettamiini väljiin tutkimuskysymyksiin. Ja ennen kaikkea olen antanut taiteellisten töiden kuljettaa tutkimustani. Olen reflektoinut itseäni ja taiteellista prosessia, luonut improvisoijana ja koreografina tapahtumia, jotka avautuvat joko välittömään vastavuoroisuuteen esitysympäristön kanssa tai jotka avaavat ymmärrystäni omasta liukuvasta paikantuneisuudestani suhteessa (taide)maailmaan ja tätä kautta avaavat toimijuuden kysymyksiä.<\/p>\n\n\n\n

Joskus on hedelmällistä nojautua kaunokirjallisuuteen, koska tuntuu siltä, että asioita ei voi ilmaista kuin runollisemmin, kaunokirjallisemmin. Maria Peuran kirjan Antaumuksella keskeneräinen etukannessa ovat seuraavat niin todentuntuiset ja omiin tuntoihini sopivat lauseet:<\/p>\n\n\n\n

Lukeminen on sisäänhengittämistä. Kirjoittaminen on uloshengittämistä. Mykkyys. Kirjoittaminen on kädenojennus. Se on avunhuuto. Se on tapa taistella, tapa etsiä huomiota. Tapa miellyttää. Kirjoittaminen on sisäistä vinkunaa, järjestyksen etsimistä tunteiden kaaoksessa. Kirjoittaminen on kuuntelemista. Maailman hahmottamista. Maailmojen hahmottamista. Kirjoittaminen on sillan rakentamista.<\/p>(Peura 2012<\/span>, kirjan etukansi.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Tutkimukseni on siltojen rakentamista. Siltoja minun todellisuudestani jaettuun todellisuuteen ja toiveeni mukaan muiden todellisuudesta minun todellisuuteni.<\/p>\n\n\n\n

Kun en pystynyt kirjoittamaan väitöstutkimustani, halusin kuitenkin toimia luovasti jollain tavoin ja päädyin tekemään hyvin henkilökohtaisen ja vain omaan näkökulmaani perustuvan teoksen avioeroprosessistani. Rajasin teoksen tietoisesti sijoittumaan vain omaan maailmaani enkä pyrkinyt avaamaan sitä henkilökohtaisen kokemukseni ulkopuolelle. Luotin kuitenkin siihen, että henkilökohtaisen elämäni tarina kommunikoi laajemmin; kuinka moni meistä ei olisi jossain muodossa kokenut hylkäämisen tuottamaa traumaa tai joutunut rakentamaan henkilökohtaisen elämänsä perustoja uusiksi?<\/p>\n\n\n\n

Henkilökohtaisuudesta<\/h2>\n\n\n\n

Annette Arlander (2007<\/span>, 138) painottaa feminismin suurimpia saavutuksia olevan henkilökohtaisen kokemuksen sosiaalisten implikaatioiden osoittaminen, vaikka subjektiivisuus usein luokitellaankin epäpoliittiseksi. Arlander jatkaa, että mainonnan ja politiikan manipuloimana yksityinen kokemus on menettänyt autenttisuuttaan, jonka taide voi ainakin symbolisesti palauttaa. Voi siis olla empatiaan perustuva teko tehdä itsestään johdin kokonaisen (sosiaali)ryhmän ilmaisulle. Arlander lainaa Suzanne Lacya, jonka mielestä tämä empatia on palvelu, jonka taiteilijat tarjoavat maailmalle.<\/p>\n\n\n\n

Carolyn Ellis (2004<\/span>, 36) määrittelee autoetnografian ulos- ja sisäänpäin katsomiseksi ja eteen- ja taaksepäin menemiseksi. Hänen mukaansa henkilökohtainen kokemus voidaan asettaa tarkastelunalaiseksi laajan sosiaalisen ja kulttuurisen linssin läpi, mutta sisäänpäin katsottaessa haavoittuva minä tulee esille myös laajoja tulkintoja vastustavana. Autoetnografisessa monensuuntaisessa liikkeessä henkilökohtaisen ja kulttuurisen väliset erot sekoittuvat, ja kuten Carolyn Ellis painottaa, myös historian rakentuneisuus ja narratiivisuus korostuvat:<\/p>\n\n\n\n

Through narrative we learn to understand the meanings and the significance of the past as incomplete, tentative, and revisable according to contigencies of our resent life circumstances.<\/p>(Ellis 2004<\/span>, 30.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Tein eroteoksen auttaakseni itseäni ja punoakseni henkilöhistoriaani uusiksi. Ymmärrys omasta historiasta ja elämänkulusta ovat muuttuvia sen mukaan, minkälaisesta tilanteesta ja paikasta käsin historiaa katselee. Tein teoksen rakentaakseni uutta ymmärrystä elämäntarinastani, jossa parisuhde oli ollut aikuisuuteni ja taiteilijuuteni keskeinen perusta. Tein teoksen myös ravistellakseni niitä omia käsityksiä itsestäni, jotka ovat muotoutuneet parisuhteen ja taiteilijaparina olemisen kautta. Eroteosta prosessoidessani olin kiitollinen, että minulla on taiteellisia ja esteettisiä keinoja kertoa lähi-ihmisilleni ja -yhteisöilleni, mitä minulle on tapahtunut ja kuinka tapahtunut minuun vaikuttaa. Kuinka voisin olettaa liittyväni toisiin elämänkriisistäni käsin, jos en jaa elämääni? Ja kuinka voisin olettaa kanssani tekemisissä olevien ihmisten ymmärtävän elämäntilanteeni aiheuttamia muutoksia minussa, jos en tuo henkilökohtaista aluettani esille?<\/p>\n\n\n\n

Elämänkriisit ovat vaikuttaneet käsitykseeni siitä, mikä on yhteistä ja jaettavaa ja miten vaikutamme toisiimme näkymättömin säikein. Elämäkerrallisten teosten yhteydessä saattaa herätä kysymys taiteen ja terapian välisestä rajasta, ja eroteosta työstäessäni ja esittäessäni aihe tulikin usein pinnalle sekä omassa mielessäni että yleisön reaktioissa. Avioeroprosessini alkutaipaleella asiantuntijat nimesivät tilani pitkittyneeksi traumaperäiseksi stressihäiriöksi (samaan ajanjaksoon oli kerääntynyt muitakin elämääni ravistelleita menetyksiä). Hyväksyin tuon määrittelyn, sillä tarvitsin jonkinlaisen nimen tai diagnoosin ahdistukselleni. Se, että ryhdyin työstämään esitystä olotiloistani, oli ilmaisun etsimistä kokemukselle, joka heitti minut aikuisen elämänhallinnan tuolle puolen, hävettäviin, pelottaviin ja rajuihin tunteisiin ja ruumiillisiin reaktioihin, joiden pelkkä kielellinen käsittely ei riittänyt minulle. Teoksen tekeminen oli yksi osa eheytymisprosessiani ja keino pysyä jonkinlaisissa taiteen tekemisen ja tutkimuksen rutiineissa kiinni elämäntilanteestani huolimatta.<\/p>\n\n\n\n

Eroteoksen yhteydessä Bracha Ettingerin ajatus taiteilijasta sekä lääkärinä että potilaana tuntui kiehtovalta ja tunnistettavalta. Lääkitsin itseäni teosta prosessoidessani, ja tiesin tarvitsevani yleisöä, kanssaihmisiä, jakamaan kokemaani traumaa päästäkseni eteenpäin. Trauman jakaminen ei ollut vain yksisuuntaista liikettä minusta ulospäin, sillä ahdistuneisuus, hylätyksi tulemisen kokemus tai pelko siitä ovat hyvinkin yleisinhimillisiä, ja tähän liittyvät yleisön tunnekokemukset heijastuivat takaisin minuun. Ettingerin (2009c<\/span>, 208) mukaan taiteilijan tai parantavan terapeutin halu avaa tiedon kentän toisen kanssa ja toisessa. Halu on mielestäni tässä yhteydessä liikkeelle panevaa voimaa, energiaa ja suuntautumista, tiedon kenttä ymmärryksen muodostumista. Ettinger jatkaa, että tuo jaettu tiedon kenttä voidaan saavuttaa vain jonkinlaisen puolustusasemista hellittävän itsestä luopumisen kautta lumoutumisessa ja osallistumalla siihen subjektia muokkaavaan tilanteeseen, jonka myötätuntoinen vieraanvaraisuus tai taideteoksen tai parantamisen anteliaisuus tarjoavat (Ettinger 2009c<\/span>, 208).<\/p>\n\n\n\n

Ettigerille myötätuntoinen vieraanvaraisuus, kohtaamistapahtuma, on yhtä kuin matriksi, kasvualusta, jossa tapahtuu yhdessä ilmentymistä ja yhdessä heikkenemistä. Subjekti on prosessi ja muuttuvien suhteiden kimppu. Taiteen tekeminen on sukellusta näihin suhteisiin. Ettinger tarjoaa psykologisen ja yksilöstä lähtevän näkemyksen vastarinnasta, jonka voi yhdistää taiteen tekemiseen ja sen parantavaan voimaan. Todellinen vastarinta syntyy uskalluksesta päästää irti omasta subjektiviteetistaan, joka saattaa kytkösten avautuessa tuottaa hajoamisen kokemuksen, mutta myös synnyttää uusia tapoja käsittää. Juuri tässä on Ettingerin kuvaaman maailmanjärjestyksen mieli: oleminen itsen ja maailman työstämisenä, merkityksen ja puuttuvan yhteisön luomisena (Ettinger 2009a<\/span>, 8).<\/p>\n\n\n\n

Samaan aikaan eroprosessin kanssa syntyi ensimmäinen lapsenlapseni, enkä todellakaan kokenut olevani se varmuutta, rauhallisuutta ja turvallisuutta nuorille vanhemmille ja vastasyntyneelle antava isoäiti, joka olin kuvitellut olevani. Eron ja lapsenlapsen syntymän ohella rakkaan lähiomaiseni vakava sairaus diagnosoitiin. Kaiken tämän seurauksena tunsin menettäneeni hallinnan elämäni ulkoisista puitteista ja omien tunteitteni ja reaktioitteni kontrollista ja pelkäsin tulevaisuutta. Kesti kauan, sietämättömän kauan, päästä tilanteeseen, jossa kykenin taas keskittymään, rauhoittumaan työni ääreen ja herättelemään mielenkiintoani väitöstutkimustani kohtaan uudelleen. Tähän tullakseni tarvitsin havahtumisen, äärimmäisen sellaisen, jollaisena toimi tieto, että iältään nuoren lähiomaiseni sairaus on parantumaton. Uutinen oli herätys, melkein kuin läimäys vasten kasvojani; elämä tarjoaa minulle tilaisuuksia juuri nyt, mutta minä olen ollut toimintakyvytön, sillä hallitsemattomuuden pelko oli jähmettänyt minut paikalleni. Taas kerran elämä haastoi, mutta elettyihin kokemuksiin nojautuen reagoin toisin kuin aikaisemmin. Ohjasin itseäni luovuttamaan jähmeydestä, hengittämään vapaammin, löyhentämään otettani peloista. Tunsin, kuinka minun oli aika edetä, joten miksi vastustaa asiaa, joka kuitenkin on osoittautunut itselle tärkeäksi, siis miksi enää väistellä tutkimusprosessia ja kirjoittamista? En voi antaa elämänkriisien aiheuttaa merkityksellisyyden pyyhkiytymistä pois kaikista henkilökohtaisista pyrkimyksistäni.<\/p>\n\n\n\n

Olen kokenut haurautta ja läpinäkyvyyttä, rajani ovat väreilleet, häipyneet. Elämänkriisieni raastavimmissa vaiheissa minun oli mahdotonta edetä väitöstutkimuksessani, ahdistuneisuus ja päivittäinen selviytyminen kuluttivat kaikki voimavarani sekä aivan konkreettisesti heikensivät kykyäni käsitellä ja hahmottaa tietoa. Tuntuu hieman mahtipontiselta sanoa omasta elämästään, että nyt koittaa jälleenrakennuksen aika, mutta näin näen tilanteeni. Muodostan uudenlaisia identiteettikäsityksiä itsestäni. Rakennan rajoja ja hahmoa uudelle ruumiilleni, joka on irtautunut ja erillistynyt.<\/p>\n\n\n\n

Eheyttävä katse<\/h2>\n\n\n\n

Syksyllä 2010 elämäni odottamattomasta hallitsemattomuudesta huolimatta yhden asian kykenin näkemään kirkkaasti: lähtökohtainen tutkimuskysymykseni, joka aluksi koski sukupuoleni vaikutusta taiteilijaidentiteettini rakentumiseen sekä toimijuuteni muotoutumiseen, tuli kivuliaasti ja liiankin konkreettisesti jokapäiväiseksi osaksi elämääni. Eron myötä identiteettieni hajoamiset eivät koskettaneet vain taiteilijaminääni vaan myös sukupuoltani ja sosiaalista sijoittumistani. Tilanteen yllättävyys ja muuttuneen elämäni outous tekivät minusta aran.<\/p>\n\n\n\n

En muista, miten sain kimmokkeen kysyä valokuvaaja Leenalta Neuvoselta, lähtisikö hän kehittelemään kanssani yhteistä teosta, jonka lähtökohtana olisivat minusta otetut valokuvat. Halusin valokuvia eroprosessini eri vaiheista ja halusin kokeilla, miten voimakkaat ja osittain jäsentymättömät tunnetilat tulisivat valokuvissa esiin. Ennen kaikkea tarpeeni oli nähdä itsestäni kuvia, jotka voisin hyväksyä ja joissa kokisin olevani riittävä itselleni. Tunteet rumuudesta ja kelpaamattomuudesta olivat päällimmäisinä minussa, ja kuvien avulla toivoin kykeneväni muuttamaan suhtautumistani. Olen aina kokenut ammatilliset valokuvaustilanteet hyvin vaikeina ja katsonut minusta otettuja kuvia armottoman kriittisesti. Leenan valokuvien kautta halusin oppia näkemään itseni uudella tavalla, armollisesti ja hyväksyvästi. Eheytyäkseni minun oli parannettava se haava, joka syntyy, kun hyväksyvä katse muuttuu torjuvaksi. Ajatukseni oli aloittaa itsestäni, siitä, miten näen itseni, ja jatkaa esitykseen, jossa tulen nähdyksi elämäntilanteessani olevana, mutta toivottavasti kuitenkin hyväksyttynä hauraudesta, raivosta ja surusta huolimatta.<\/p>\n\n\n\n

Kolmas sivupolku This would be really funny if it wasn’t happening to me eli Kimppakivaa vai hautajaiset<\/h2>\n\n\n\n

Nainen kokee eroottisen kohteen menetyksen hyökkäyksenä sukupuolielimiään vastaan. Rakastajan tai aviomiehen uskottomuus, hylkääminen, avioero tms. vastaa hänelle kastraatiota. Tällainen kastraatio antaa välitöntä kaikupohjaa ruumiin ja ruumiinkuvan eheyden tunteen ja koko psyykkisen koneiston tuhoutumisen uhalle.<\/p>(Julia Kristeva 1987<\/span>, 97.)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Pienen asuinhuoneen kokoinen esitystila, ilman näyttämöä tai teatterivaloja. Yleisö on aivan lähellä minua, ja katsojapaikkoja tilaan mahtuu enintään viisitoista. Esitystilanne on hyvin intiimi, ja jokainen narahdus, yskähdys, huokaus, nyyhkytys kuuluu. Olen kuin tarjottimella, hikeni näkyy, vatsapoimuni, pieninkin kasvojen värähdys. Esityksen aikana seinään projisoituu yli sata minusta otettua kuvaa. Talvella, keväällä, kesällä, syksyllä. Vuosi yksi eletty, vuodenkierto.<\/p>\n\n\n\n

Heitän tomaatteja valkoiseen seinään, ja murskautuneista tomaateista roiskuva mehu jättää julmat jäljet. Eräässä esityksessä mehua leviää katsojan t-paidalle, toisessa esityksessä vaalealle jakulle. Onneksi hetkeä aikaisemmin olen jakanut yleisölle vessapaperia kyyneleiden kuivaamista varten, nyt paperista oli todellista hyötyä puhdistustarkoituksessa. Jossain mieleni sopukoissa huolestun tomaatteja räiskiessäni: miten koskaan saan seinän enää pestyä puhtaaksi? Tomaattimehun norot näyttävät väkivaltaisilta.<\/p>\n\n\n\n

Kietoudun pellavalakanaan, jonka suojassa olen nukkunut, silitän puuttuvan tyynyn paikkaa, Martha Wainwright<\/em> laulaa.<\/p>\n\n\n\n

No idea how it feels to be on your own
In your own home
with the fucking phone
And the mother of gloom
In your bedroom
Standing over your head
With her hand in your head
With her hand in your head <\/p>(Wainwright 2005<\/span>, Bloody Mother Fucking Asshole<\/em>)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

You Bloody Mother Fucking Ass Hole<\/em>, rutistan lakanan mytyksi, istun, kunnes aloitan rytmikkään, raivoisan ja monotonisen tanssin Ane Brunin <\/em>lauluun lakana tanssiparinani.<\/p>\n\n\n\n

I do remember that I already knew
it was the last time,
the last time for first positions
the last time you’ll be mine<\/p>(Brun 2011<\/span>, Do You Remember<\/em>)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Kieritän vessapaperirullaa auki, aistillisesti, pienieleisesti, kasvattaen liikkeeni vähitellen tanssillisiksi ja täsmälleen musiikkia seuraavaksi. Ylevien tunteiden ja arjen sekoittuminen. Vessapaperia, vuotava nenä ja parantavia kyyneleitä. Odottamatta yleisön joukosta astuu ikäiseni nainen pieneen esiintymistilaani ja muodostelee vessapaperista neliön. Esityksen jälkeen hän sanoo minulle, että pitäähän kaltaisellasi naisella oma talo olla.<\/p>\n\n\n\n

Faithless <\/em>vuorossa:<\/p>\n\n\n\n

Packing your bags like people the movies do
All severe, and not saying a word,
And I’m sitting down here just watching you,
And I’m thinking:<\/p>

Where has all the love gone?
Where’s the love gone to?
Don’t leave,
You got me hurting,
Don’t leave
You know it’s never been easy to love someone like me,<\/p>

Oh, don’t leave.<\/p>(Faithless 1997<\/span>, Don’t Leave<\/em>)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Sallin itselleni kaiken naiiviuden, riutumisen, melodramaattiset tunnetilat ja nautin rajattomuudesta. Miksi ei näin, minua ei nyt pidättele mikään. Teoksen esittäminen tuntuu rankalta ja paljastavalta, mutta myöskin hauskalta ja voimaanuttavalta samanaikaisesti. Kai minä voin tämän tilanoton itselleni sallia, kerrankin itseäni kyseenalaistamatta?<\/p>\n\n\n\n

Vielä Antony and The Johnsons:<\/em><\/p>\n\n\n\n

The spirit was gone from her body
Forever had always been inside
That shell had always been intertwined
And now were disintwined
It’s hard to understand<\/p>(Antony And The Johnsons 2010<\/span>, The Spirit Was Gone<\/em>)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Jaksan edelleenkin, 53-vuotiaana, saattaa itseni esiintyessä siihen tilaan, että hikoilen valtoimenaan ja jokin transformaatio tapahtuu minussa kaiken fyysisen voimankäytön kautta. Riisuudun ja kierrän selkärankaani, avaan rintakehäni, kylkeni, kuljetan kättäni märällä iholla, ja hikiseen pintaan jää kynsistä raapaisun jälkiä. Puen päälleni miesten leikellyn ja revityn puvun. Kallis ja hyvälaatuinen puku on riekaleina, jo sitä yksityisyydessä tuhotessani koin siirtäväni raivoani ritualistiseen kohtaukseen. Puku on aivan liian suuri minulle, olen kompastua lahkeisiin, hihan riekaleet roikkuvat, mutta selviän tyylikkäästi varpaillani kävellen pois esitystilasta.<\/p>\n\n\n\n

Esitys päättyy poikani esittämään Johnny Cashin<\/em> hyvin tunnettuun lauluun, joka on lahja häneltä minulle. Lahja sen vuoksi, että kuulen harvoin hänen lauluaan, sillä useimmiten hän kieltäytyy siitä. Rakastan poikani monensävyistä ja hieman rikkinäistä ääntä ja tulkinnan herkkyyttä. Hänen laulunsa tapahtuu pelkistetyssä, lähes raa’assa tilassa, loisteputkivaloissa, Leenan pehmeää valoa heijastavat kuvat eivät enää projisoidu seinälle. Video, jossa tanssimme duettoa nuorina, notkeina ja toisiamme rikkumattomasti aistien, on juuri päättynyt. Jotkut nyyhkyttävät hiljaa tai yrittävät pidätellä äänekästä itkua. Minulla on puhdistunut olo, jonka tiedän olevan ohimenevää, mutta juuri nyt nautin läpityöstetystä ruumiistani ja esitystilan tiheästä tunnelmasta, kanssani tilan jakavien ihmisten vastaanottavuudesta ja intensiivisyydestä. Minulla on tunne kuin kaikki keinuisimme hiljalleen suuressa riippukeinussa, jonka kangas muotoutuu jokaisen kehon muotojen mukaiseksi, ja joka puolella on lämpimiä ja pehmeitä vartaloita, joihin nojata, kun lohdullisesti olemme hiljaa yhdessä. Matriksi. Poikani laulaa:<\/p>\n\n\n\n

Full of broken thoughts
I cannot repair
Beneath the stains of time
The feelings disappear
You are someone else
I am still right here<\/p>(Cash 2002<\/span>, Hurt<\/em>)<\/cite><\/blockquote>\n\n\n\n

Post-punk, post-feminist<\/h2>\n\n\n\n

This Would Be Really Funny If It Wasn’t Happening To Me eli Kimppakivaa vai hautajaiset<\/em> -teoksen voi sijoittaa feministisen esittämisen kaanoniin. Teosta rakentaessani olin tietoinen käyttämieni keinojen jonkinlaisesta historiallisuudesta; naisen raivon ja ahdistuksen sekä itseironian esteettinen ja ruumiillinen ilmentäminen ovat olleet feministisen esityksen aiheita jo vuosikymmeniä. Myös oma eroprosessi teoksen aiheena sekä tunnustuksellisuus eivät todellakaan ole mitään ainutkertaista. Oma kasvuni aikuisuuteen, naiseuteen ja taiteilijuuteen tapahtui 1980-luvun alun eurooppalaisen tanssin murroksen (siirtymä modernista tanssista uuteen tanssiin) ja radikaalin eli toisen aallon feminismin vaikutuksien alla. Uuden tanssin ajattelun vaikutus minuun oli ilmeistä ja tiedostettua, kun taas toisen aallon feminismin edustama muutos tasa-arvofeminismistä sukupuolieron erityisyyttä korostavaan näkemykseen imeytyi minuun tiedostamattomasti tanssiopintojen ja elämänpiirini vaikutteiden välityksellä. Minua koskettanut 1980-luvun uuden tanssin ajattelu oli omaksunut näkemyksen aistimuksellisesta tavasta olla maailmassa, jonka perustana olivat hyvin pitkälle feminiinisiksi ajateltujen ruumiillisuuden laatujen tuottamat tavat aistia, kokea, havainnoida ja ymmärtää. Kimppakivaa<\/em>-teos nojautui osittain lähtökohdiltaan tälle ajattelulle: minkälaisia tekoja ja tunteita ero ja hylätyksi tuleminen aikaansaavat nimenomaan minun feminiinisessä ruumiissani ja tavassani olla maailmassa?<\/p>\n\n\n\n

Toisen aallon feminismin piirissä oli ajattelijoita, jotka uudelleen tulkitsivat ja kritisoivat, mutta eivät hylänneet modernille länsimaiselle ajattelulle keskeisenä vaikuttajana ollutta freudilaista psykoanalyysia. Käsittelyyn joutui esimerkiksi Oidipus-teoria, jossa Freudin mukaan tyttölapsi kokee itsensä puutteelliseksi huomatessaan, ettei hänellä ole penistä. Freudin ajattelu perustui oman aikansa porvarilliseen perhemalliin, ja hänen teoriansa keskittyivät siihen, kuinka poikalapsi astuu sivilisaation piiriin isäänsä samaistumalla ja äitinsä hylkäämällä. Freudilaisuuden ihmismallissa mies toimi aktiivisesti kulttuurin ja sosiaalisuuden piirissä kun taas nainen jäi perheen piiriin. Toisen aallon feminismissä esimerkiksi Nancy Chodorow (2001<\/span>) ja Luce Irigaray (2004<\/span>) uudelleen ajattelivat Oidipus-teoriaa: tyttölapsen subjektiviteetti rakentuu rajoiltaan joustavammaksi, toisen huomioivaksi ja välittäväksi, koska hänen ei tarvitse kastraation pelossa hylätä äitiään vaan hän on kykeneväinen suuntautumaan sekä äitiinsä että isäänsä. Toisen aallon feministisessä ajattelussa naisen ei tulisi pyrkiä tulemaan samankaltaiseksi miehen kanssa tavoittaakseen yhteiskunnallisen tasa-arvon, sen sijaan feminiinistä tulisi arvostaa sen erovaisuuden ja erityisyyden takia ja feminiinisen tulisi saada vaikuttaa kulttuuriseen ja sosiaaliseen muutokseen. Toisen aallon feministit korostivat naisen ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden potentiaalista radikaalisuutta ja moninaisuutta, kun ruumis ei enää ole patriarkaatin määrittelyn alaisena.<\/p>\n\n\n\n

Yhden esityskerroista näki väitöstutkimukseni esitarkastaja Kai Lehikoinen. Hänen ensireaktionsa teokseeni oli sen sijoittaminen 80-luvulle, aikaan, joka on vaikuttanut taiteilijuuteeni vahvimmin. Kommentti sai minut vaivaantuneeksi, en mitenkään haluaisi tulla tulkituksi siten, että olen jäänyt kiinni menneisyyteeni enkä pysty enää muuttumaan. Jatkoimme keskustelua, ja Kai täsmensi ajatustaan. Itse asiassa hän näki esitykseni joissain kohdin raivoisassa ilmaisussa vaikutteita 80-luvun anarkistisesta punkkulttuurista ja lihallisista ja intiimeistä feministisistä performansseista. Hänen loppupäätelmänsä oli sijoittaa esitykseni hetkessä synnytettyyn ”post-punk-post-feminist”-kategoriaan. Olin loppujen lopuksi määrittelystä, sen humoristisuudesta ja osuvuudesta, hyvin tyytyväinen. Olen tietoinen siitä, miten käyttämäni esteettiset ja ilmaisulliset keinot viittaavat tunnistettaviin esittämisen tapoihin ja aikakausiin, vaikka eivät mitenkään tarkkarajaisesti. Uusi aines esityksessäni on sen esille tuoma henkilökohtainen, ainutkertainen tarinani ja kokemukseni, aiheen yleisyydestä huolimatta. Yksityiskohdat, sävyt, painotukset, taiteelliset valinnat, minun ruumiini ja liikkeeni ainutkertaisuus tekevät teoksestani uudenlaisen.<\/p>\n\n\n\n

Esityksessä yhdistin kahdenlaista lähestymistapaa aiheeseeni. Toin omalla tavallani esille representaatioilla juuri niitä kulttuurisia stereotypioita, jotka yhdistyvät pettyneeseen keski-ikäiseen naiseen, ja esitin omaa sijoittumistani näihin ennakko-oletuksiin. Olin raivoava nainen, itkevä nainen, ahdistunut nainen, melodramaattinen nainen, seksuaalisesti turhautunut nainen. Toisaalta esitys ilmensi minun oikeaa, todellista elämääni ja henkilöhistoriaani ja liukui pois representaation ja kulttuurisen toiston alueelta hauraaseen ja riskialttiiseen materiaalisen ruumiin, affektiivisuuden ja henkilökohtaisuuden maailmaan.<\/p>\n\n\n\n

Matka raivosta ja surusta esitykseen autoetnografisena kirjoituksena<\/h2>\n\n\n\n
\n

Uuden ajanlaskuni toinen pääsiäinen. Ensimmäinen joulu, uusi vuosi, pääsiäinen, vappu, juhannus. Oma syntymäpäiväni, lasten, lapsenlapsen ja entisen puolisoni. Ne pienet juhlallisuudet, tauot perhe-elämän rutiineissa, levot, vuosien saatossa kehittyneet yhteiset rituaalit, kaikki poissa, ja juuri nyt minun on vaikea uskoa, että uusia kehittyisi menetettyjen rituaalien tilalle. Ensimmäisenä pääsiäisenä lähdin karkuun omaa elämääni kauas, joogaretriittiin Turkkiin, tänä pääsiäisenä jäin kotiini ja vietin todella loputonta pitkäperjantaita. Kun pysähdyn ja toiminnot lakkaavat, ajatukseni ja tunteeni laukkaavat villisti. Edelleen.<\/p>\n\n\n\n

Pitkänäperjantaina kiristelin hampaitani ja työstin käytäntöön buddhalaisen maailmankatsomuksen omaavan terapeuttini kanssa käymiäni keskusteluja. Mielesi muodostaa todellisuutesi, kaikki muuttuu, mihinkään ei voi takertua, opi päästämään irti käsityksistäsi, millainen sinun ja elämäsi tulisi olla. Minä aistin liikaa, tunnen, tunnistan mikroliikahdukset aistimuksissani ja tunteissani, olen harjoitellut vuosikausia purkamaan näkymätöntä sisäisyyttäni välittömään liikkeeseen ja toimintaan. Olenhan improvisoija, esiintyjä. Pitelen keittiönpöydän reunasta kiinni. Pysäytän itseni, hengitän ja yritän käsittää, että tämä on ohimenevää. Kuin majakka keskellä sysipimeää, myrskyävää merta. Kuin yksinäinen susinaaras ulvomassa kuuta. Kuin Venus yksin ja kirkkaana syystaivaalla. En kestä. Miksi minusta valuu näitä kuluneita, naiiveja vertauskuvia? Onko niissä jotain totuudellista? Vyörytän muutaman kyyneleen, rauhoitun. Olen oppinut jotain, hyväksyn tunteeni, kivun, kuuntelen, en reagoi välittömästi. Olen itseni kanssa, olen vain.<\/p>\n<\/div><\/div>\n\n\n\n

Sanoja ja esityksiä minusta, mutta onko tämä tutkimusta, miten tutkimuksellisuus ilmenee? Christine E. Kiesinger (2002<\/span>, 108) esittää ajatuksen siitä, että vaikka kehystäessämme kertomuksemme tavoin, joka ei uhriuta vaan voimaannuttaa, meidän ei kuitenkaan tarvitse kieltää satuttavia ja väärin kohdelluksi tulemisen kokemuksia. Kehystäminen on rakentavaa oman kertomuksen tutkimista, sen uudelleen arviointia ja aina uusien kysymysten esittämistä. Omaa elämäämme tutkiessamme kysymme itseltämme kysymyksiä, kuten palveleeko tämä kertomus minua, olenko kertomuksessani passiivinen uhri vai aktiivinen toimija, ja kuinka voin uudelleen kirjoittaa tarinani niin, että se antaa elämääni uusia merkityksiä ja tarkoituksia.<\/p>\n\n\n\n

Kimppakivaa<\/em>-teosta työstäessäni jouduin melko pian kysymään itseltäni, kuinka haluan tulla katsojien taholta tulkituksi omaelämäkerrallisessa esityksessäni. Miten välttää päätyminen loukatuksi ja hylätyksi uhriksi? Miten hallitsemattomien tunteiden ruumiillistaminen jaetuksi esitykseksi tarjoaa minulle päähenkilön roolin, aktiivisen toimijan paikan eikä luo kuvaa siitä, että edelleenkin olen kokemukseni vankilassa? Siirtymään uhrista toimijaksi ei ollut suoraviivaista vastausta.<\/p>\n\n\n\n

Luontevimman vastauksen antoi aika, ajan kuluminen, mutta ajan tuottamat vastaukset eivät olleet välittömästi käsillä. Mitä enemmän aikaa kului traumaattisista tapahtumista, sitä rauhallisemmin kykenin asettumaan teokseeni. Esitin Kimppakivaa<\/em> kolmeen otteeseen, ja jokaisen esitysjakson välissä oli kuukausien tauko ja teoksen maltillinen eteenpäin työstäminen. Yleisön joukossa oli katsojia, jotka olivat nähneet teoksen jokaisena esitysjaksona. Palautteeksi heiltä sain esimerkiksi, että ensimmäiset esitykset herättävät katsojassa myötätuntoa minua kohtaan ja pelon siitä, selviänkö henkisesti esityksen loppuun saakka. Toisessa esitysjaksossa suhteeni Leenan kuviin oli kehittynyt eteenpäin ja fyysinen esittämiseni limittyi saumattomammin yhteen kuvien kanssa. En ollut enää niin tunneperäinen ja kiinni omassa prosessissani kuin aiemmin, joten kykenin käymään dialogia kuvien kanssa hengittävämmin. Myös esityksen hiljainen ja paradoksaalinen koomisuus alkoi saada ilmenemistilaa. Kolmannesta esitysjaksosta kuulin usealta katsojalta, että olin onnistunut etäännyttämään itseni traumaattisesta aiheestani tavalla, joka auttoi katsojaa löytämään teoksesta laajempiakin yhteyksiä ja pohdintoja henkilökohtaisen tarinani ulkopuolelle.<\/p>\n\n\n\n

Narratiivinen uudelleen kehystäminen alkaa, kun ulkopuolistamme oman kertomuksemme. Ulkopuolistaminen edellyttää henkilökohtaisesta kertomuksesta ulos astumista, jotta voimme asettaa sen eteemme ja lukea sitä ikään kuin oppimateriaalia. Narratiivinen kehystäminen tarkoittaa myös oman kertomuksemme kontekstualisoimista laajempaan rajaukseen (Kiesinger 2002<\/span>, 108). Pyrin Kimppakivaa<\/em>-teoksen laajempiin yhteyksiin asettamiseen hyvin konkreettisin keinoin. Kutsuin yleisöksi katsojia, joilla tiesin olevan vastaavia henkilökohtaisia kokemuksia kuin minulla. Kutsuin myös tuttaviani, joilla on oman alansa asiantuntijoina teoreettinen näkökulma joko esitykseni sisältöön, esittäviin taiteisiin yleensä tai taiteelliseen tutkimukseen. Kokemusasiantuntijoita edustivat eroprosessia läpikäyvien henkilöiden vertaisryhmiin, eroseminaareihin, osallistujat. Joukossa oli myös oman vertaisryhmäni jäseniä, jotka kertoivat katsomiskokemuksen olleen väistämättä terapeuttinen ja hyvin emotionaalinen. Joillekin heistä tein esityksessä tekoja, joita eivät sallineet itsensä toteuttaa, vaikka olisivat halunneet. Sain reaktioita erityisesti raivon ilmaisemisesta, siitä, että olin antanut rakentavan muodon tuhoisalle ja usein peitellylle tunteelle, olin ikään kuin heidän sijaisraivoajansa. Esitykseni nähtyään oman eroryhmäni ohjaaja Marianna Stolbow päätti aloittaa kanssani kokeilun, jossa läpikäydään eroprosessiin liittyviä erilaisia vaiheita myös taiteellisin ja ruumiillisin menetelmin eikä yksinomaan keskustelujen kautta.<\/p>\n\n\n\n

Taiteellisen tutkimuksen ja terapian asiantuntijakatsojat herättelivät keskustelua esimerkiksi terapian ja taiteen häilyvästä rajasta. Esille nousi henkilökohtaisen elämän ja näin ollen myös perheen julkituominen esityksessä ja se, kuinka elämäkerrallisessa esityksessä sekoittuvat esiintyjän ja yksityishenkilön roolit. Teokseni ei ollut kuitenkaan yksinomaan paljastusteos, tarinani ei valottanut yksityiskohtaisia tapahtumia. Teos oli minun subjektiivinen kokemukseni ja tulkintani asioista. Tästä teoksesta en selvinnyt voittajana enkä sankarina. Osoitan kuitenkin oikeuteni ja monien muiden oikeuden ilmaista tunteita, tuoda näkyville ruumiin affektiivisuutta ja mielen haurautta ja häilyvyyttä. Halusin kertoa tarinan, jossa traumasta huolimatta päädyn oman elämäni aktiiviseksi toimijaksi enkä uhriksi.<\/p>\n\n\n\n

\n

Heinäkuu 2019<\/h2>\n\n\n\n

Olen pohtinut traumaa ja post-traumaattista stressiä, omaa kokemustani ja lukemaani. Todennäköisesti tuolloin vuonna 2012 intuitiivisesti käsittelin trauman, affektiivisuuden ja toimijuuden yhteyksiä ja löysin Bracha Ettingerin tekstit. Tullakseni tietoiseksi siitä, etten toimi, reagoi ja liity toisiin traumani ohjaamana vaan sen hetkisestä todellisuudesta käsin, on minun tarkasti kuunneltava itseäni ja katsottava historiaani kriittisesti mutta ei tuomitsevasti.<\/p>\n\n\n\n

Trauma on ensisijaisesti ruumiillinen kokemus, joka heittää kokijansa sekä lamaannuksen että hyökkäävän puolustautumisen tilaan. Autonominen hermosto on joko ylivirittynyt tai jähmettynyt. Autonomisen hermoston lamaannusreaktiota traumaan on kuvattu matelijan valekuolemana. Tuosta valekuolemasta pyristelin poispäin raivon, liikkeen, tanssin ja luomani narratiivin voimalla. Jaana Parviainen (2014<\/span>, 181) tuo esille kehomuistia käsittelevässä esitelmässään, kuinka traumaattiset muistot tallentuvat ainakin osittain oikealle aivopuoliskolle ei-kielellisessä muodossa: visuaalisesti, hajuina, tunteina, ääninä ja kinesteettisesti ilman semanttista rakennetta. Teokseni kautta annoin traumalle sanat ja liikkeet, näin kokemukseni sai jaettavan, kommunikoivan muodon.<\/p>\n\n\n\n

Tunsin olevani traumassani erityisen haavoittuva ruumiillisen herkkyyteni vuoksi. Jos ruumiini ei olisi niin virittäytynyt sisäisyyden aistimiselle ja aistimusten tulkinnalle, olisin ehkä päässyt jonkin verran helpommalla. Minulla ei ollut keinoja ruumiini reagoivuuden himmentämiseen, en voinut edes hiljentyä meditoimaan auttaakseni itseäni, sillä ylivireinen hermosto ei pääse hiljaisuuteen ja lepotilaan. Parviainen (2014<\/span>, 182) viittaa edellä mainitussa esitelmässään Susan Brisoniin (1997), jonka mukaan alunperin vahvan kehotietoisuuden omaavat henkilöt, joille keho on osa itseä ja persoonaa, mahdollisesti kärsivät traumaattisesta kehomuistista enemmän kuin ne, joilla on lähtökohtaisesti heikko kehotietoisuus. Toisaalta nämä herkän kehotietoisuuden omaavat tapaukset (kuten minä) pystyvät kehittelemään ruumiillisia keinoja, joilla voivat hoitaa itseään.<\/p>\n\n\n\n

Tein esityksen traumastani käsin voidakseni ymmärtää esityksen hoitavaa potentiaalia. Jos vielä joskus toimin taiteilijana, haluan tutkia hoitavaa esitystä syvemmälle. Ei vain minua hoitavaa vaan meitä hoitavaa. Tähän olen nyt päätynyt toimijuudessani. Tiedän, että ajatukseni ei ole ainutlaatuinen: nuoremman sukupolven tekijät ovat päätyneet samaan ajatukseen omia reittejään kulkien, minä omiani.<\/p>\n<\/div><\/div>","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

Hym\u00e4hd\u00e4n. Uuden alkuni p\u00e4iv\u00e4m\u00e4\u00e4r\u00e4ss\u00e4 on numero seitsem\u00e4n. Min\u00e4 olen syntynyt seitsem\u00e4s toukokuuta, ex-puolisoni, kaksi poikaani ja lapsenlapseni ovat syntyneet\u2026<\/p>\n","protected":false},"author":3,"featured_media":326,"comment_status":"closed","ping_status":"closed","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_acf_changed":false,"footnotes":""},"categories":[5],"tags":[],"class_list":["post-8","post","type-post","status-publish","format-standard","has-post-thumbnail","hentry","category-toc"],"acf":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/turunen-jaana\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/8","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/turunen-jaana\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/turunen-jaana\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/turunen-jaana\/wp-json\/wp\/v2\/users\/3"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/turunen-jaana\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=8"}],"version-history":[{"count":103,"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/turunen-jaana\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/8\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":2911,"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/turunen-jaana\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/8\/revisions\/2911"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/turunen-jaana\/wp-json\/wp\/v2\/media\/326"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/turunen-jaana\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=8"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/turunen-jaana\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=8"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/actascenica.teak.fi\/turunen-jaana\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=8"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}