5.3

Katseessa olemisen kokemus, sallivuus ja improvisaatio

Katsottuna oleminen kontakti-improvisaatiota tehdessä muuttaa usein kosketuksen herkkyyttä. Katsojan läsnäolo rytmittää tanssia, ja esimerkiksi tauot ja odotuksen hetket helposti lyhenevät sekä kestoltaan että kokemuksena. Ulkopuolinen katse myös ohjaa tanssijaa kohti tanssijan omaa esteettistä arvomaailmaa. Jotkut tanssijat kokivat ulkopuolisen katseen luovan painetta ja aiheuttavan hermostuneisuutta. Käytämme usein kontakti-improvisaatiossa katsomisesta sanoja todistaminen tai havainnoiminen. Havaitsimme, kuinka katsomisen tavalla ja katsojan asenteella on valtava merkitys myös tanssijan kokemukselle. Koimme tärkeänä sen, että fyysisen kokemuksen tanssista voisi jakaa myös katsojien kanssa.

Kontakti-improvisaatio on hyväksyvä, salliva ja pehmeitä arvoja korostava tanssin muoto. Havaitsimme, kuinka rentoutumisharjoitukset ja kehon painon tuntemusta parantavat harjoitukset auttoivat tanssijoita herkistymään myös katsottuna ollessaan. Tuolloin yhteys tanssipartneriin oli helpompi säilyttää, eikä niin sanottu katsottuna oleminen vienyt kaikkea huomiota.

Tanssi ja kosketus toiseen ihmiseen on usein haurasta ja herkkää, ja se jättää usein ihmiseen vahvan kaiun: jäljen, tunteen, tuoksun ja tietenkin kokemuksen. Dewey rakentaa jatkumon arkipäiväisen kokemuksen ja esteettisen kokemuksen välille ja luonnehtii esteettisen kokemuksen ominaispiirteitä. Deweylle esteettisen kokemuksen ymmärtäminen on välttämätöntä taiteen ymmärtämiseksi, sillä hän erottaa toisistaan taide-esineen ja taide-teoksen. Varsinainen taideteos ei ole fyysinen objekti, kuten esimerkiksi maalaus tai runo paperilla, vaan kokemus, joka tapahtuu vuorovaikutuksessa tuon objektin kanssa. Taide tapahtuu kokemuksessa ja vaikuttaa siihen. (Dewey 2010, 11.) Tanssi ja kosketus ovat hetkessä tapahtuvia; kontakti-improvisaatio mahdollistaa kahden tai useamman ihmisen kohtaamiseen liikkeen avulla. Kosketuksella on usein yhteys myös tunteisiin. Steve Paxton kuvailee artikkelissa Theatre papers, kuinka rakkauden täyttämä kosketus on kaikkein herkin kosketuksen muoto (Paxton 1981–1982, 9). Se, millä tavalla keho reagoi tällaiseen kosketukseen, tapahtuu kokemuksena syvällä tasolla. Pohdimme Round Robin Project -ryhmässä, kuinka tällaisen kokemuksen voisi antaa myös olla olemassa silloin, kun se tapahtuu katsottuna ollessa. Usein toisen ihmisen katse hieman kovettaa tanssijaa, eikä kokemuksen äärelle samalla tavalla uskalla jäädä. Havaitsimme, kuinka sallivuus tuki tilanteeseen antautumista ja katsojasta tuli enemmän osa tanssia ja kokemusta. Katsojan ja tanssijan välinen suhde muuttui tanssijan kokemuksessa läheisemmäksi ja empaattisemmaksi. Katsojasta ja katsomisen tavasta tuli osa tanssia ja harjoitusta, emmekä tuolloin kokeneet katseesta tulevaa painetta tai erillisyyden tunnetta.

Ulla Mäkinen kuvailee, kuinka joinakin päivinä hän ei halua tulla nähdyksi. Kyseisinä päivinä hänellä oli kokemus siitä, ettei hän olisi halunnut tulla nähdyksi, eikä toisaalta olisi halunnut saada palautetta, tai edes tulla ymmärretyksi jollakin tietyllä tavalla toisen ihmisen näkökulmasta. Ulla Mäkinen pohtii sen johtuvan siitä, että kokemus oli jo itsessään niin täysi, ettei hän halunnut niin sanotusti jakaa sitä katseen kautta vaan halusi pitää kokemuksen itsellään. Myös Linda Priha kuvailee, kuinka joinakin päivinä on vaikeampaa tulla nähdyksi kuin toisina. ”Tuollaisina päivinä haluaisi piiloutua ihmisten katseilta ja keskittyä omaan somaattiseen kokemukseen. Tuolloin on myös vaikeampi katsoa toista tanssijaa”. Joskus tuntui mahdottomalta muuttaa väsynyttä tilannetta, vaikka tiedostimme harjoituksen lomassa, että voisimme tehdä niin. Tämä oli mielenkiintoinen ja inhimillinen havainto; joinakin päivinä tanssija ei halua tulla nähdyksi. Pohdimme, mitkä ovat niitä kokemuksia, joita ei halua jakaa katsojan kanssa. Omaa laiskuutta oli vaikea hyväksyä ja esimerkiksi kun tanssija oli väsyneenä katsottuna, hänestä tuntui, ettei anna katsojalle mitään. Joskus energian väkisin ylös nostaminen auttoi tanssijaa pääsemään liikkeeseen käsiksi. Kun työskentelimme katsottuna olemisen ja katsomisen teeman ympärillä, havaitsimme, kuinka arvotamme energiaa ja fyysistä vireyttä omassa tanssissa.

Katsomisen tapaa voi harjoittaa, ja voi tulla tietoiseksi arvioivasta katseesta ja katseen kritiikistä. Pohdimme, kuinka katse voisi olla osallistava. Harjoittelimme Round Robin Project -ryhmässä aistikkuuden ja aistimisen kokemusta silloin, kun olemme katsottuna. Tämä oli koko harjoitusperiodin tärkein ja laajin harjoitus – teimme sitä lähes jokaisella harjoituskerralla. Pohdimme, kuinka voisimme tulla nähdyksi ja kuinka voisimme samanaikaisesti havaita omaa somaattista kokemustamme. Pyrimme säilyttämään yhteyden aisteihin katsottuna ollessamme ja pyrimme huomaamaan nokkelan mielen, joka usein haluaisi viihdyttää katsojaa tai yleisöä. Havaitsimme, kuinka helposti menneisyydessä opittu tapa tulla nähdyksi ottaa tilanteessa usein vallan. Joissakin hetkissä oli vaikeampi luottaa omaan aistimaailmaan ja uskoa siihen, että se riittää myös silloin, kun on katsottuna. Huomasimme, kuinka silmien liikkeellä oli merkitystä havaitsemisen prosessissa ja kuinka havainnoiminen oli usein avain aistisuuden säilyttämiselle.

Tanssijoiden välinen yhteys ja tilan kautta luotu tanssijoiden välinen jännite oli improvisaation aikana helppo havaita. Tilassa pystyi helposti myös havaitsemaan pysähtyneisyyttä ja energian lukkiutumista. Joskus tuntui siltä, kuin tietäisimme jo ennalta, mitä seuraavakasi tapahtuu. Jokainen tanssija Round Robin Project -ryhmässä mainitsikin, kuinka he olivat oppineet intuitiivisiksi harjoittaessaan kontakti-improvisaatiota. Toisaalta pohdin, onko intuitio opittu tapahtumien sarja.

Ulla Mäkinen kuvailee, kuinka hän joskus kokee, että katsojan silmät ovat jo valmiiksi täynnä tarinoita ja kiireisiä muodostamaan mielipiteen. Tämä avasi ryhmässä keskustelun kritiikistä, asenteesta ja siitä, minkälaisessa mielentilassa katselemme toista ihmistä. Pohdimme, tulisiko katsojaa valmistaa kontakti-improvisaation somaattiseen esitykseen. Voisiko katsoja päästä samankaltaisiin aistikokemuksiin, joita tanssija kontakti-improvisaatiota tehdessään kokee? Näemmekö katsoessamme enemmän omaa ennalta muodostettua odotusta, mielipidettä tai kritiikkiä kuin läsnäolevassa hetkessä tapahtuvaa tanssia? Pohdimme sitä, kuinka katsominen on usein mielipiteen muodostamista, ymmärtämistä, kritisointia ja harvemmin katsomiskokemuksen somaattista harjoittamista. David Michael Levin ehdottaa katsetta, joka sallii näkökentän ilmaantuvan kokonaisena. Katse on tuolloin huolehtiva, ja se on yhteydessä siihen, miltä tuntuu. Tuollainen katse antaa asioiden tulla katsojan luo. (Levin 1988, 234–238.) Levinin ehdottama katsomisen tapa sallii katsottavan somaattisen kokemuksen. Levin korostaa olemisen kokemusta suhteessa toiseen, toiseuden kunnioitusta. (Levin 1988, 247–248.)

Esiintyminen Round Robin Project -teoksessa ei ollut yleisön provosointia vaan pikemminkin havaitsemista. Havaitsimme tärkeäksi havainnoida hiljaisuutta ja pysähtyneisyyttä ja tällä tavalla annoimme tilaa uusille impulsseille ja tietoisille liikkeellisille valinnoille. Annukka Toivonen koki harjoituksen aikana, kuinka hänestä vaikutti siltä, että koko ryhmä olisi vaipunut yhteiseen transsiin ja ryhmä näyttäytyi hänelle symbioottisena. Pohdimme harjoitusten lopussa, kuinka voisimme seurata aistimaailmaa ja samanaikaisesti säilyttää refleksit elossa ja reagoivina.

Lähes jokainen tanssija koki katsottuna olemisen sekä innostavana että haastavana. Moni koki katsojan kritiikin vahvana – ja useimmiten keskustelussa selvisi, että kritiikki oli tanssijan omaa sisäistä kritiikkiä, egon kritiikkiä, jonka hän projisoi katsojaan. Kesti pitkän aikaa, että tanssija koki toisen tanssijan katseen tanssia tukevana. Tämä kertoo mielestäni paljon kulttuuristamme ja katseen kritiikistä. Luvussa kaksi kirjoitin Timo Klemolan sanoin, kuinka objektikehon rakenne on tiivis. Klemola kuvailee, kuinka objektikehon rakenne on kiinteä tai ainakin hitaasti muuttuva. (Klemola 2004, 141–144.) Toisen ihmisen katse tuntui usein painostavalle ja katsottuna ollessa omia somaattisia kokemuksia täytyi harjoitella vastaanottamaan ja havaitsemaan. Katsottuna ollessa tuli usein tarve ”antaa jotakin” katsomisen arvoista katsojalle tai niin sanotusti viihdyttää katsojaa; omaan somaattisuuteen luottaminen oli erityisesti aluksi vaikeaa. Aistimaailmaa harjoittamalla ja erityisesti sekä itseen että ryhmään luottamisella oli suuri vaikutus myös katsottuna olemisen kokemukseen. Round Robin Project -esityksissä nousi kaksi tärkeää teemaa: havaitseminen sekä aistisuuteen luottaminen. Tämä teki meidät hyvällä tavalla herkäksi esitystilanteessa ja vei meidät lähelle kontakti-improvisaation ideologiaa ja ydintä. Noora Nenonen kuvailee, kuinka aisteihin luottaminen tuntui ravitsevalle ja aistien kautta oli helpompi myös luoda yhteys toiseen tanssijaan, myös esitystilanteessa.

Videolla Noora Nenonen kertoo suhteestaan esitykseen ja siihen, kuinka hän toivoo itse katsojana näkevänsä esityksessä intiimejä kohtaamisia, aistisuutta ja läsnäoloa. Ote on Round Robin Project -teoksen harjoituksista julkisessa tilassa. Video: Ulla Mäkinen.

Harjoittelimme harjoitusprosessin aikana paljon erilaisia katsomisen tapoja ja tämä auttoi meitä ymmärtämään paitsi omaa opittua katsomisen tapaa, myös omista odotuksistamme tietoiseksi tulemista. Katsottuna oleminen auttoi meitä myös ymmärtämään omaa tietoisen valinnan tekemisen prosessia improvisatorisessa tilanteessa. Prosessi auttoi ymmärtämään subjektikehon avaruuden elävää rakennetta, joka on Timo Klemolan mukaan tietyllä tapaa rajaton, mittaamaton, joka jatkuvasti luo itseään uudelleen, muuttuu tietoisuuden keskiöksi liikkuessa.

Katsottuna olemisen harjoittaminen teki meidät myös tietoiseksi katseen käytöstä tanssimisen aikana. Kontakti-improvisaation harjoittamisessa on yleistä seurata katseella kehällistä tilaa, jolloin silmät eivät fokusoidu mihinkään yksittäiseen kohtaan tilassa. Joskus tanssija jopa sulkee silmät, samoin kuin Steve Paxton mainitsi haastatellessani häntä. Tuolloin tanssija toimii näin, jotta pysyisi kehällisessä tilassa ja liikkeen virrassa. Siitä voi tulla helposti myös tapa, ja tanssija ikään kuin sulkee katsojan pois, eikä koskaan katso katsojaa suoraan silmiin. Harjoittelimme horisontaalisesti tapahtuvaa katsetta toiseen tanssijaan ja myös katsojaan. Pyrimme siihen, että annamme sen tapahtua lempeästi, vailla katseen pakottavaa intensiivisyyttä. Harjoittelimme katsetta, joka voi ottaa vastaan informaatiota ympäröivästä tilasta ja ihmisistä. Harjoittelimme sitä, kuinka voimme samanaikaisesti sekä nähdä että kokea silmien somaattisen luonteen. Pyrimme palauttamaan hetkessä tapahtuvat kokemukset ja tapahtumat somaattisiin kokemuksiin ja säilyttämään aistimaailman läsnäolevana.

Joskus improvisaation aikana, tanssiessamme toisen ihmisen kanssa, ajatukset lähtevät vaeltelemaan. Kun keskustelimme tästä tanssipartnerin kanssa, lähes aina toinen ihminen oli tuntenut ja kokenut kyseessä olevan hetken poissaolevana. Kun mieli oli läsnä tanssin aikana, kokemus tanssista oli voimakkaampi ja yhteys tanssipartneriin oli vahvempi. Kehollistettu kuunteleminen johdatti tanssijan liikkeen helppouteen, ja pysähtyneet hetket oli improvisaation aikana helpompi hyväksyä ja kokea. Liike itsessään rentoutti kehon jännitystiloja, ja aistiminen oli tuolloin lähes aina helpompaa.

Keskustelussa kävi ilmi, kuinka joissakin improvisaatiotilanteissa somaattisille kokemuksille on tilaa ja toisinaan taas ympäristö on liian kiireinen tai stressaantunut eikä yhteyttä kehollisille kokemuksille tuolloin synny. Ympäristöllä oli suuri merkitys somaattisiin kokemuksiin.

5.3.1 Empaattinen tapa katsoa

Empaattinen katse on yksi autenttinen liike -työskentelyssä käytetty termi. Aikaisemmin kuvailin, kuinka autenttinen liike on Mary-Starks Whitehousen 1950-luvulta lähtien kehittämä prosessinomainen väljä metodi, joka auttaa kehotietoisuuden syventämisessä ja ymmärtämisessä. Kyseessä on eletyn kehon kokemuksen reflektio toisen ihmisen tai todistajan läsnäollessa. Esimerkiksi Kirsi Monni on käsitellyt laajasti autenttisen liikkeen metodia väitöskirjassaan Olemisen poeettinen liike (liite: Alexander-tekniikka ja autenttinen liike -työskentely). Autenttinen liike -työskentelyä määrittää erityisesti liikkuja ja näkijän (tai todistajan) välillä kehittyvä suhde. Kontakti-improvisaatiossa käytetään usein samankaltaista todistavaa tapaa katsoa kuin autenttisen liikkeen -työskentelyssä. Jaana Parviaisen teoksessa Bodies moving and moved autenttisen muodon käsite ei kuvaa fyysisen maailman olevuutta, vaan viittaa suhteeseen ja yhteyteen havaitun (perceived) ja oletetun (believed) maailman välillä. (Whitehouse 2000, 62; Parviainen 1998, 155–156; Monni 2004, liite 28–29; Törmi 2016, 61.) Parviainen kuvailee: ”Jos taiteen totuus ei ole representaation asia täytyy kääntyä eletyn liikkeen ja sen maailmayhteyden puoleen” (Parviainen 1998, 153). Autenttisuus viittaa tässä siihen, millä tavalla liike koetaan yhteydessä elettyyn, koettuun kehollisuuteen.

Empaattisen katseen kokemus herkisti ja tuki tanssijan liikkeellistä valintaprosessia improvisaatiotilanteessa: esimerkiksi tanssijat uskalsivat ”viipyillä” kyseisissä hetkissä, ja tanssija salli tuolloin vahvemmin ei-tietämisen hetken osaksi improvisaatiota. Empaattisen katseen kokemus niin tanssijan liikkuessa kuin hänen katsoessaan loi vahvaa sidettä ja luottamusta tanssijoiden välille. Kontakti-improvisaatiossa harjoitetaan paljon havainnoimista, toisen liikkeen todistamista ja kriittisen mielen tiedostamista. Harjoituksissa pyrimme usein sanallistamaan katsomisen kokemusta, emme niinkään harjoittele analyysia siitä, miltä jokin asia näyttää. Erilaisten katsomisen tapojen harjoittaminen on samankaltainen kuin somaesteettisessä ajattelussa. Pyrimme kontakti-improvisaation parissa ymmärtämään katsojan moninaisen roolin osana tanssia ja tilannetta. Empaattinen katse on hyväksyvä katsomisen tapa ja luo hyvin sallivan ilmapiirin. Empaattisen katseen harjoittaminen auttoi meitä kulkemaan kohti läsnäolevaa esiintymistä ja johdatti luottamaan orgaanisen liikkeen virtaan. Läsnäolo oli jotakin sellaista, mikä ei syntynyt ”esiintymisen tarpeesta”, vaan rehellisestä motivaatiosta tehdä sitä, mitä oli tekemässä. Tanssija pystyi näin käsittelemään esiintymistä kehotietoisuus auki eikä keinotekoisen idean, tunnetilan, muodon tai asenteen välityksellä. Empaattisen katseen myötä koin, että tekemisen ja tekijän välille syntyi hienovarainen ja erityislaatuinen suhde. Tanssija oli näin läsnä omassa kehossaan, mutta myös tietoinen ympäröivästä maailmasta.

”…I am using my eyes to zoom in and out. Zooming into my own body, to my partner & other dancers. Seeing the space and details in it. Seeing is somehow easier than being seen. While being seen it is more challenging to tune into my own body. Outside eye is so dominating…” (Päiväkirjamerkintä 24.1.2012.)

Round Robin Project -teoksen esitystilanteessa läsnäoleva ja tietoinen keho liikkeessä herätti luottamusta tanssijoiden välillä. Luottamuksella, eiprovosoivalla asenteella, kehollisella läsnäolemisella sekä tiedostavalla asenteella oli yhteyttä.

Katsottuna oleminen myös haastoi tanssijoiden välistä luottamusta suhteessa vallitsevaan tilanteeseen. Ryhmädynamiikka oli erilainen harjoitus- ja esiintymistilanteissa. Harjoitustilanteissa ajan käsite oli erilainen kuin esiintymistilanteessa. Joidenkin tanssijoiden reagointinopeus kiihtyi esiintymistilanteessa ja haastoi luottamaan ryhmään. Tanssijan täytyi virittäytyä uudenlaiseen ryhmädynamiikkaan esitystilanteessa, ja tämä toisaalta tuki improvisaatiota ja herkistynyttä somaattista läsnäoloa.