Toinen taiteellinen työni, Inner Landscape, alkoi aulatilaan projisoidulla viiden minuutin videolla, jonka teki Tara Rynders syyskuussa 2013. Video oli alustus tulevan esityksen maailmaan. Tanssin lomassa puhun videolla intiimiydestä, aistimisesta, ei-tietämisestä ja seksuaalisuuden kokemuksesta. Video esitettiin aulatilassa monta kertaa peräkkäin.
Videon jälkeen pyysimme katsojia jättämään kengät ja laukut aulatilan hyllyköihin ja johdattelimme katsojat yksitellen tilaan. Pyysimme katsojia asettumaan selinmakuulle lattialle tai vaihtoehtoisesti istumaan tai nojaamaan seinää vasten ja toivotimme heidät tervetulleiksi.
Myös kaikki muut tanssijat, paitsi Athos Germano, asettuivat selinmakuulle. Athos Germano kutsui sanallisesti yleisöä sulkemaan silmät, asettamaan omat kädet joko oman rintakehän tai vatsan päälle ja tulemaan lähelle omaa somaattista kokemusta ja aistimaailmaa. Halusin yleisön kokevan samankaltaisen aloituksen kuin esiintyjät. Hetken aikaa olimme samankaltaisen tilanteen äärellä. Johdateltu rentoutuminen kesti noin seitsemän minuuttia, minkä jälkeen yleisö pyydettiin istumaan salin pitkillä seinustoilla oleviin penkkeihin.
Yleisö oli salin kahdella laidalla ikään kuin vastakkain, noin kymmenen metrin päässä toisistaan. Esiintyjät asettuivat seisomaan salin keskelle riviin. Seisoimme hetken vain paikallamme katsoen yleisöä silmiin. Tämän jälkeen kävelimme noin viiden minuutin ajan kahden yleisön välissä. Samaan aikaan nauhalta kuului tanssijoiden ajatuksia intiimiydestä ja katsottuna olemisesta. Koimme, kuinka yleisön ja tanssijoiden välille muodostui jännite, ja tuntui, että kohtasimme yleisön sekä lähikontaktissa että myös katseen välityksellä. Kävelyn lomassa pysähdymme välillä seisomaan ja rullasimme selkärangan alas pehmentäen rintakehän. Havaitsimme Inner Landscape -harjoituksissa, kuinka rintakehän panssaroiminen oli usein merkki suojautumisesta erityisesti katsottuna ollessa. Tietoisesti teimme kehon sisäiseen avaruuteen liittyvää somaattista tehtävää katsomisen ja rintakehän pehmentämisen avulla. Tehtävä auttoi tanssijaa siinä, ettei hän lähtenyt puskemaan tai suorittamaan omaa olemistaan, vaan hän pystyi keskittymään tilanteessa, jossa oli toisen katsottavana.
Kävelyn jälkeen tanssijat pysähtyivät paikoilleen mihin tahansa kohtaan tilassa ja tekivät ”small dance” -harjoitetta ja Noam Carmeli aloitti soolon, jossa hän kulki toisten tanssijoiden välissä liikkuen sisään ja ulos kontaktista. Noam Carmelin tehtävä oli soolon aikana luoda intiimi kontakti ja suhde omaan tanssiin. Tämän jälkeen alkoi rytmisesti nopeampi kohtaus, joka päättyi minun ja Athos Germanon makaamiseen päällekkäin (ns. double kinesphere) samassa asennossa. Hengitimme pitkään paikallamme ja jatkoimme duettoon, jossa seurasin Athos Germanon liikettä, samalla jaoin koko kehoni painon Athos Germanon kehon päälle. Somaattisesti tehtävänä oli kuunnella omaa ja toisen hengitystä sekä keskittyä toisen painon tuntemiseen. Duetto jatkui vapaaseen kontaktiduettoon. Muut tanssijat siirtyivät yleisön taakse seisomaan paikallaan. Duetto jatkui, ja samaan aikaan muut tanssijat pyysivät yleisöä ottamaan mukaansa tuolin, ja yleisöä pyydettiin siirtymään lähelle duettoa. Kaksi yleisöä siirtyi nyt noin metrin päähän toisistaan, vastakkain. Duetto Athos Germanon kanssa jatkui lähitilassa ja lopulta siirtyi sivuun. Hetken aikaa yleisö vain katsoi toisiaan silmiin.
Yleisön istuessa vastakkain Irina Sbaglia aloitti soolon. Soolon tehtävä oli kehon painon antaminen yleisön syliin. Irina katsoi yleisöä silmiin, istui syliin tai otti kontaktia käsien kautta, nousi ylös ja pyysi anteeksi. Valitsin anteeksi pyytämisen sen vuoksi, että olen havainnut arkisessa käyttäytymisessä, kuinka tahaton toiseen ihmiseen koskeminen on jotakin sellaista, mitä lähestulkoon aina pyydetään anteeksi. Ohi mennessäsi kosketat vahingossa toisen ihmisen käsivartta ja pyydät sitä anteeksi. Irina Sbaglian teko oli harkittu, mutta silti hän pyysi jokaista kosketusta anteeksi. Tämä sai yleisön nauramaan. Irinan paino jakautui yleisön iholle, syliin ja kokemukselliseen tanssijan ja yleisön väliseen kohtaamiseen. Irinalla oli tehtävänä fyysisen kehon painon jakamisen lisäksi kohdata katsojan silmät.
Irinan soolon aikana alkoi Athos Germanon ja Noam Carmelin duetto yhden yleisön takana, minä tanssin samanaikaisesti Katri Luukkosen kanssa toisen yleisön takana.
Duettojen somaattisena tehtävänä oli kohdata toinen tanssija, kosketuksena ja kehon painon jakamisena ja keskittyä improvisatoristen valintojen tekemiseen tanssin aikana. Yleisö alkoi kääntyilemään penkeillä. Vaikutti siltä, ettei yleisö tiennyt, mitä sen olisi pitänyt katsoa. Duetot jatkuivat noin viiden minuutin ajan, ja tämän jälkeen yleisöä pyydettiin siirtymään minun ja Katri Luukkosen välisen dueton ympärille seisomaan. Samaan aikaan muut tanssijat siirsivät kaikki tuolit ulos salista. Minun ja Katri Luukkosen välinen duetto kehittyi niin pitkään, että Katri Luukkonen sai duetosta tarpeeksi ja sanoi ”ei kiitos”. Dueton jälkeen pyrimme kaikki lähestymään Katri Luukkosta eri tavoin ja hän sanoi jokaiselle kosketukselle ”ei kiitos” – seuraten kuitenkin omaa kokemustaan ja valintaansa. Vaihtoehtona oli myös sanoa kyllä, mutta harjoituksissa noussut ein sanominen toiselle kiehtoi meitä kaikkia. Pyrimme ottamaan kieltäytymisen vastaan kokemuksen tasolla panssaroimatta kehoa. Muut tanssijat johdattivat yleisön istumaan jokaiselle salin seinustalle, muodostaen suorakulmaisen neliön. Katri Luukkosen autenttisen liikkeen soolo jatkui silmät kiinni. Hänen tehtävänsä oli seurata kehon sisäisiä liikkeellisiä impulsseja ja keskittyä oman kehon sisäisen avaruuden tuntemiseen.
Katri Luukkosen soolon jälkeen alkoi niin sanottu avoin rakenne. Istuimme yleisön kanssa lattialla salin muotoisessa muodostelmassa, ja tanssijoiden tehtävänä oli kuunnella omaa sisäistä impulssiaan, ja astua joko sisään avoimeen tilaan ja katsottuna olemisen kokemukseen tai takaisin katsojaksi. Koko teos kesti noin tunnin ajan.