2.2 Fragmentti 14
Ohimennen mainitut kysymykset ovat tässä opinnäytteessä useasti osoittautuneet tärkeiksi. Tässä vastineessani fragmentti 14:ään käsittelenkin lukemista, aihetta, joka näyttää olevan toissijainen DAR:n sovituksessa, mutta – mielenkiintoista kyllä – keskeinen tämänkertaisessa Hayles-katkelmassa (ks. sovitettu Hayles-katkelmasta 12). Ajatusviivojen sisällä DAR ottaa esille ”yhdessä synteettisten äänten kanssa lukemisen”. Tällä hän viittaa tutkimuksen ensimmäisessä taiteellisessa osassa, love.abz:ssä, harjoiteltuihin ja esitettyihin lukemisen käytäntöihin, joissa inhimilliset esiintyjät tekevät yhteistyötä digitaalisten kanssaesiintyjiensä (tässä tapauksessa synteettisten äänten) kanssa uusien tai aiemmin luotujen draamallisten tekstien lukemisessa.
Tämä on kuitenkin vain yksi esimerkki tämän tutkimuksen puitteissa harjoitetuista ja esitetyistä lukemisen käytännöistä kuten tämän opinnäytteen edellisistä osista käy ilmi. Ottaen mallia DAR:stä ja Haylesistä haluan nyt keskittyä nimenomaan lukemiseen. Taustalla on ajatus, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat itse asiassa erottamattomia tehtäviä love.abz:ssä ja yleisemminkin.
Ensimmäinen taiteellinen osa: love.abz (Kiasma-teatteri, 2013)
Video 2.2.1 FI. Ensimmäisen taiteellisen osan love.abz:n esittely. Ks. myös love.abz produktiotiedot.
Kuten yllä olevasta esittelyvideosta ilmenee, lukeminen on love.abz:ssä kehittämämme kirjoitusmetodin ytimessä, sillä esiintyjät kirjoittavat suhteessa koneavusteisesti tai itsenäisesti lukemiinsa heräteteksteihin (nähdäksesi esimerkin tällaisesta herätetekstistä ks. video 2.2.2). Kuten video 2.2.1 FI:ssä mainitaan, esityksessä heräteteksteinä toimivat suomenkielisestä näytelmästäni Rakkauden ABZ:sta (Huopaniemi 2015FI) koneellisesti edestakaisin käännetyt eli luupatut fragmentit. (Toisessa taiteellisessa osassa (love.abz)3:ssa heräteteksteinä taas toimivat esiintyjien harjoituksissa kirjoittamien tekstifragmenttien luupatut versiot, jotka ovat jo huomattavasti etäämmällä prosessin tekstuaalisesta lähtöpisteestä eli näytelmästäni, ks. 3.4).
Video 2.2.2 Esimerkki ensimmäisessä taiteellisessa osassa love.abz:ssä käytetystä herätetekstistä.
Esityksellisen tilanteen hahmottamiseksi on olennaista huomata, että herätetekstit esitetään ennen kirjoittamista joko pelkästään synteettisten äänten tai sekä synteettisten että inhimillisten äänten toimesta. Esityksissä kirjoitetut draamalliset fragmentit niin ikään luetaan heti kirjoittamisen jälkeen (love.abz:ssä tietokoneen ja (love.abz)3:ssa inhimillisten esiintyjien toimesta). Lukeminen ja kirjoittaminen muodostavat näin ollen syklisen ryhmäkäännösprosessin, jossa valitusta alkupisteestä lähtien synnytetään yhä uusia käännöksiä ja uudelleenkirjoituksia. Prosessi rinnastuu siihen, mitä Lori Emerson kutsuu kirjoittaminenlukemiseksi (vrt. engl. readingwriting): ”Verkon kautta kirjoittamisen käytäntö, verkon, joka seuratessaan, indeksoidessaan ja algoritmisoidessaan jokaisen klikkauksen ja jokaisen tekstinpalasen jonka siihen syötämme itse jatkuvasti lukee kirjoitustamme ja kirjoittaa lukemistamme” (Emerson 2014, xiv). Edellyttäen että esityksellinen rakenne pysyy ennallaan, tämä prosessi voi jatkua loputtomiin.
Mukautuva lukeminen
Millaista mainittu esityksellinen lukeminen on? Miten se vertautuu muunlaiseen lukemiseen? Onko kyseessä inhimillinen vai koneellinen lukemisen muoto? Vai jokin niiden sekamuoto?
Kuvaan taiteellisissa osissa harjoitettua esityksellistä lukemista yksityiskohtaisemmin 2.7:ssä. Tässä yhteydessä haluan sen sijaan esittää siitä muutamia yleisempiä huomioita Haylesin lukemista koskevan pohdinnan valossa. Kirjansa kolmannessa luvussa ”How We Read: Close, Hyper, Machine” (”Miten luemme: lähi, hyper, kone”) Hayles nimittäin tarjoaa välineitä näiden ja muiden lukemista koskevien kysymysten käsittelemiseen.
Haylesin tarkastelun lähtökohta on digitaalisen median vaikutus lukemiseen aikana, jolloin – ainakin kehittynyttä teknologiaa omaavissa yhteisöissä – luetaan enemmän erilaisilta näytöiltä kuin koskaan aikaisemmin. Miten lisääntynyt digitaalinen lukeminen on muutettavissa lisääntyneeksi yleislukukyvyksi, Hayles kysyy. Taustalla on tutkimusten osoittama lukemisen kriisi, tarkemmin ottaen se että painetun tekstin lukeminen vähenee ja luetun ymmärtäminen heikkenee. (Hayles 2012, 55–56.)
Vastatakseen näiden muutosten aiheuttamaan haasteeseen Hayles kysyy, miten rakennamme sillan lisääntyneen (ja oletettavasti parantuneen) digitaalisen lukemisen ja painetun median lukemisen välillä. Lähiluvulla (engl. close reading) Hayles viittaa keskittyneeseen, suhteellisen pitkäkestoiseen, yksityiskohtaiseen lukemiseen, joka opitaan (painettujen) tekstien lukemisen – toisin sanoen harjoittelun – kautta. Lähiluku muodostaa lukemisen perinteisen perustan niin humanistisissa tieteissä kuin taiteen tutkimuksessakin (ja tietysti monin paikoin myös taiteellisessa tutkimuksessa). (Hayles 2012, 57–59.)
Hyperlukemisella Hayles taas tarkoittaa lukijaohjattua, näytöltä tapahtuvaa, tietokoneavusteista lukemista. Käytännössä aina kun etsimme tietoa internetistä tai muusta digitaalisesta verkosta harjoitamme hyperlukemista. Haylesin mainitsemia hyperlukemisen muotoja ovat hakukonehaut, avainsanoilla siivilöiminen, hyperlinkit, lukaiseminen, ”näykkiminen” (yksittäisten katkelmien poimiminen pidemmästä tekstistä), pirstominen, rinnastaminen (usean ikkunan auki pitäminen yhtä aikaa mahdollistaen poikkilukemisen eri tekstien välillä) ja skannaaminen (selaaminen, lähellä lukaisemista). (Hayles 2012, 61.)
Hayles muistuttaa, että hyperlukeminen on opittava taito siinä missä lähilukukin. Se stimuloi eri aivotoimintoja kuin painetun tekstin lukeminen. Hyperlukemisessa lukemisesta tulee pikemminkin päätöksentekotilanne, sillä näytöltä lukiessamme olemme jatkuvasti näennäisen pienten mutta seurauksiltaan merkittävien valintojen äärellä: yhdenkin klikkauksen myötä saatamme menettää (ainakin hetkellisesti) yhteyden lukemaamme tekstiin ja joutua kasvotusten täysin toisenlaisen sisällön kanssa. (Hayles 2012, 62.)
Kukaties seurauksena tästä suuremmasta suhteellisesta muutosalttiudesta ja nopeatempoisuudesta hyperlukeminen on usein huolimatonta, huomion ylläpitäminen kun vaatii hypertekstuaalisessa ympäristössä huomattavaa itsekuria. Lisäksi tutkimukset ovat osoittaneet, että hyperlukeminen ei välttämättä asetu ongelmattomasti lähilukemisen rinnalle, mikä liittyy siihen tapaan jolla se koulii tai mukauttaa aivojamme (ks. 2.1). Jatkuvassa päätöksentekotilassa oleminen kehittää työmuistiamme, ja meistä tulee entistä tehokkaampia mikrotason päätöksentekijöitä. Hyperlukeminen ei kuitenkaan välttämättä tue samalla tavalla tiedon pitkäkestoista omaksumista, pitkäkestoista muistia. Hyperlukeminen saattaa näin ollen muuttaa aivojen rakennetta tavalla, joka itse asiassa tekee lähiluvusta vaikeampaa (mikä liittyy myös tapaan jolla se muuttaa lukemisen lineaarisuutta). (Hayles 2012, 62.)
Näistä vakavasti otettavista riskeistä huolimatta Hayles peräänkuuluttaa laajempaa lukustrategioiden valikoimaa, joka kattaisi niin lähiluvun kuin hyperlukemisenkin muodot ja joka mahdollistaisi niiden keskinäisten suhteiden entistä paremman hahmottamisen ja hallitsemisen. Hyperlukeminen on tullut jäädäkseen ja monin paikoin siitä on tullut normi. Haylesin mukaan se on strateginen reaktio informaatiokyllästeiseen mediaympäristöömme ja palvelee toisenlaisia tarkoitusperiä kuin lähiluku. (Hayles 2012, 61.)
Hybridilukeminen
love.abz/(love.abz)3:ssa (2.2FI1) harjoitettu esityksellisen lukemisen käytäntö on lähiluvun ja hyperlukemisen sekamuoto, sillä se yhdistää keskittyneen, sisäistävän lukemisen näytöltä tapahtuvaan nopeampaan näykkimiseen, herätteiden paikantamiseen. Kannustan esiintyjiä etsimään teksteistä jotakin, vaikka miten pienen yksityiskohdan tahansa, joka ruokkii heidän kirjoittamistaan – sen sijaan, että yrittäisivät ottaa (usein vaikeaselkoisia, epämuodostuneita) tekstejä kokonaisuudessaan haltuun. Näin ollen sysään heitä hyperlukemisen suuntaan. Sisäistämättä mitään henkilökohtaisesti merkityksellistä esiintyjät tuskin kuitenkaan pystyisivät kirjoittamaan heräteteksteistä, mistä syystä tämä lukemisen-kirjoittamisen käytäntö pysyy lähiluvun tuntumassa (2.2FI2).
Tässä käytännössä voi myös olla piirteitä kolmannesta Haylesin käsittelemästä lukemisen muodosta, konelukemisesta, lukevathan esiintyjät monessa tapauksessa yhdessä koneen synteettisten lukijaäänten kanssa, vaikkakaan eivät yleensä samanaikaisesti. Konelukemisella Hayles tosin tarkoittaa ihmisen avustamaa konelukemista erotukseksi hyperlukemisesta, joka on koneavusteista inhimillistä lukemista (jälkimmäisen soveltuessa paremmin tämän tutkimuksen taiteellisten osien tarkasteluun). (Hayles 2012, 70.) Näin ollen minun projektini vain sivuaa konelukemista, aluetta jonka esityksellistä potentiaalia on syytä tutkia tarkemmin tulevaisuudessa.
Varsinaisessa konelukemisessa algoritmeja käytetään analysoimaan inhimillisen käsityskyvyn ylittävien tekstipaljouksien kaavoja tai malleja. Yksinkertaisimmillaan tämä voi tarkoittaa sanafrekvenssien eli sanojen määrällisten esiintymisten laskemista annetusta tekstistä tai tekstijoukoista. Kehittyneemmissä konelukemisen muodoissa etsitään ja verrataan fraaseja ja aiheklustereita. Tehokkaampi luonnollisten kielten prosessointi sekä koneoppimisen ja todennäköisyyspohjaisen päättelyn kehittyminen ovat mahdollistaneet konelukemisen entistä laajemman käytön, ja sen muodot kehittyvät edelleen sitä mukaa kun algoritmit muuttuvat entistä oppimiskykyisemmiksi ja monikäyttöisemmiksi. (Hayles 2012, 70.) Digitaalisen taiteellisen tutkimuksen kontekstissa kysymys kuuluu, voidaanko konelukemista soveltaa taiteellisen tutkimuksen tekoon – ja jos, niin miten.
Viitteet
2.2FI1
Käytän tutkimuksen taiteellisista osista yhteisnimitystä love.abz/(love.abz)3 silloin, kun viittaan niiden yhteisiin piirteisiin tai osiin.
2.2FI2
Väitöstutkimuksessaan ”Reading Digital Poetry – Interface, Interaction, and Interpretation” Matti Kangaskoski ehdottaa lähi- ja hyperlukemisen leikkisää yhdistämistä. Kangaskoskelle ”hyperlähilukeminen” ja ”lähihyperlukeminen” viittaavat lukemiseen, joka tutkii hyperlukemista läheltä. (Kangaskoski 2017, 68.)
love.abz produktiotiedot
Työryhmä: Otso Huopaniemi (suunnittelu ja toteutus), Anna Maria Häkkinen (esitys), Leo Kirjonen (esitys), Alexander Komlosi (esitys), Teemu Miettinen (esitys), Heikki Paasonen (tila- ja valosuunnittelu), Joonas Pehrsson (äänisuunnittelu)
Esityspaikka: Kiasma-teatteri, Helsinki
Esitysajankohta: helmi-maaliskuu 2013
Esityskielet: suomi, englanti
Rahoitus: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan maakuntarahasto, Samuel Huberin Taidesäätiö ja Taiteen edistämiskeskus