3.7 Fragment 27

Fragment 27 supplements our understanding of the technogenic interventions discussed in 3.5 and 3.6 by highlighting the algorithms themselves. It is appropriate to ask, whether code in fact constitutes the third language in the “binary language system of the self-translator,” as DAR calls it. WTCST would then be a multilingual system of two natural languages and one or more programming languages, in contrast to the more traditional bilingual systems of self-translation dealt with in translation studies (see Grutman 2011 and 3.6).

DAR’s contribution is important because it implies what WTCST actually intervenes in. By giving the third, machinic language the position it deserves in the whole, my claim can be supplemented with the following: WTCST intervenes in human reading and writing practices by introducing a working model of how natural and programming languages can be productively combined in the production of text and knowledge. The intervention is by nature technogenic, as it involves the gradual development of humans and technologies over a fairly long period of time. It can also be constructive as it presents a way in which digital media can, through their algorithmic propositions, play a productive part in reading and writing.

This is also related to the question raised in 3.5, concerning the relationship of the research with code. How has our understanding of—or relationship with—code changed over the course of the research? With a few minor exceptions, we have not learned to code. Instead, by constantly exposing ourselves to its linguistic impact, we have become closer with code in other respects. One cannot learn how translation algorithms work by translating texts back and forth with machine translation, even if the process is continued endlessly. Through looping, however, one can learn to recognize some features or tendencies of how different algorithmic systems treat natural languages. These features, in turn, point to wider developmental trends in the ways algorithmic processes may be modifying languages on a global level.

The clearest indication of our changed understanding of the nature of code is the recognition of programming as a form of writing that deserves a comparable status to other forms of writing in art and research fields. Art and research can be carried out by writing playscripts and librettos and so too by writing algorithms, which is why algorithmic writing is likely to continue to garner more attention in the performing arts and in artistic research (3.7EN1). Algoristic practices (3.7EN2), i.e. artistic practices that bring together artistic and computing expertise, are of particular interest in this regard, as are the convergences of programming and dramaturgy mentioned in 2.6.

Language of the Algorithms

As important as DAR’s contribution in this context is, what compromises the academic credibility of fragment 27 is a puzzling flaw.  The words quoted in the fragment and accredited to media theorist Jussi Parikka do not appear in the referenced text. In “Statistical Machine Art,” Parikka writes of an “algorithmic take on language” and an “algorithmic level of language” and so too of Google Translate as a “mediatic link between [-] various human languages” (Parikka 2012, 4–5). However, the expression “the language of algorithms” does not appear in the text.

Since we do not have the means to trace the cause of the miscitation, we are left with two likely explanations. Either the mistake is purely human or human-algorithmic. In other words, either DAR has unintentionally misquoted Parikka—perhaps having forgotten to check the citation later—or then the error is the result of an overlooked algorithmic edit that has, through the multiphase self-translation process, found its way into the text. In any case, the mistake is fortuitous because it draws attention to the ambiguity of the expression “language of the algorithms,” which can refer literally to code or to natural language in its algorithmically produced or altered form.

In this connection, we are confronted with the question whether algorithms have their own recognizable way of writing or treating language, a “voice” of their own (3.7EN3). Referring to this possibility, Frederik Kaplan has argued that in these times of automated text completion and other textual algorithmic interventions, we need to be particularly vigilant and language-aware as the built-in mechanisms work constantly on the language we type (or speak) into digital systems. Identification of the potential algorithmic dialects and mixed languages ​​is, at least for the time being, our responsibility, because algorithms themselves are, paradoxically, inept at identifying them (3.7EN4). (Kaplan 2014, 61–62) “Google’s aesthetico-political digital economy” (Parikka 2012, 7) is an example of the conflicted fields of interest between individuals and corporations that Hayles refers to (Hayles 2012, 18), which in this case influence future manifestations of natural languages. This, of course, is a point of considerable interest and concern for self-translators utilizing Google’s and other corporations’ programs as central facets of their working methods.

Notes

3.7EN1
Annie Dorsen’s algorithmic theater is an example of an ambitious attempt to incorporate algorithms into all facets of the creative process, including writing (Dorsen 2012).

3.7EN2
Visual artist Roman Verostko defines algorists as “artists who create art using algorithmic procedures that include their own algorithms” (Verostko n.d., 1).

3.7EN3
In connection with his exhibition Lingua Franca, Australian contemporary artist Baden Pailthorpe speaks of “the ‘voices’ of Google’s algorithms becom[ing] more and more present in the translations” of George Orwell’s Nineteen Eighty-Four (Pailthorpe 2012). Pailthorpe’s exhibition is the subject of Parikka’s essay.

3.7EN4
In part, this is what gives rise to the “linguistic wars” Kaplan mentions, in which internet search engine algorithms battle with algorithms trying to artificially manipulate their search results (Kaplan 2014, 58).

3.7 Fragmentti 27

Fragmentti 27 täydentää käsitystämme 3.5:ssä ja 3.6:ssa käsitellyistä teknogeneettisistä väliintuloista korostamalla itse algoritmeja. Sen äärellä on aiheellista kysyä, onko koodi itse asiassa ”itsekääntäjän binaarisen kielijärjestelmän” – kuten DAR sitä kutsuu – kolmas kieli. WTCST:ssä olisi näin ollen kyse kahdesta luonnollisesta kielestä ja yhdestä tai useammasta ohjelmointikielestä koostuvasta monikielisestä järjestelmästä käännöstieteessä käsiteltyjen perinteisempien kaksikielisten itsekäännösjärjestelmien sijaan (ks. Grutman 2011FI ja 3.6).

DAR:n lisäys on tärkeä, koska se vihjaa mihin WTCST viime kädessä puuttuu. Antamalla kolmannelle, koneelliselle kielelle sen ansaitsema asema kokonaisuudessa väitettäni voidaan täydentää sanomalla, että WTCST puuttuu lukemisen ja kirjoittamisen inhimillisiin praktiikoihin esittelemällä mallin jossa luonnolliset ja ohjelmointikielet voivat yhdistyä tekstin ja tiedon tuotannossa. Interventio on luonteeltaan teknogeneettinen, sillä siihen liittyy ihmisten ja teknologioiden asteittainen yhteiskehitys suhteellisen pitkän ajan kuluessa. Se voi myös olla rakentava, koska se ehdottaa tapaa jolla digitaaliset mediat voivat algoritmisten ehdotustensa kautta esittää tuottavaa osaa lukemisessa ja kirjoittamisessa.

Tämä liittyy myös 3.5:ssä esitettyyn kysymykseen tutkimuksen suhteesta koodiin. Miten ymmärryksemme koodista tai suhteemme siihen on muuttunut tutkimuksen kuluessa? Muutamaa pientä poikkeusta lukuun ottamatta emme ole oppineet koodaamaan. Sen sijaan olemme lähentyneet koodia muulla tavoin, sillä olemme jatkuvasti altistaneet itsemme sen kielellisille vaikutuksille. Käännättämällä tekstejä koneella edestakaisin ei voi oppia miten käännösalgoritmit toimivat, vaikka sitä jatkaisi loputtomiin. Sen sijaan luuppaamalla voi oppia tunnistamaan joitakin piirteitä tai suuntauksia siinä, miten algoritmit kohtelevat luonnollisia kieliä. Nämä piirteet puolestaan viittaavat laajempiin kehityskulkuihin, siihen miten algoritmiset prosessit kokonaisuudessaan saattavat muokata kieliä globaalilla tasolla.

Selkein osoitus koodin luonnetta koskevasta muuttuneesta ymmärryksestämme on ohjelmoinnin tunnustaminen kirjoittamisen muotona, joka ansaitsee muita kirjoittamisen muotoja vastaavan aseman taiteen ja tutkimuksen aloilla. Algoritmeja kirjoittamalla voidaan luoda myös taidetta ja tutkimusta siinä missä näytelmäkäsikirjoituksia tai librettojakin kirjoittamalla, minkä vuoksi algoritmiseen kirjoittamiseen todennäköisesti kiinnitetäänkin jatkossakin huomiota myös esittävien taiteiden ja taiteellisen tutkimuksen piirissä (3.7FI1). Algoristiset praktiikat eli taiteellista ja tietoteknistä asiantuntemusta yhdistävät taiteelliset käytännöt (3.7FI2) ovatkin erityisen kiinnostavia tässä suhteessa, samoin kuin 2.6:ssa mainitut ohjelmoinnin ja dramaturgian yhtymäkohdat.

Algoritmien kieli

Niinkin tärkeä kuin DAR:n panos tässä yhteydessä on, fragmentti 27:n akateemista uskottavuutta nakertaa hämmentävä epäkohta. Fragmentissa siteeratut, mediatutkija Jussi Parikalle osoitetut sanat eivät nimittäin esiinny viitatussa tekstissä. Esseessään ”Statistical Machine Art” Parikka kyllä kirjoittaa ”kielen algoritmisesta versiosta” (engl. ”algorithmic take on language”) ja ”kielen algoritmisesta tasosta” ja vielä Google-kääntäjästä ”inhimillisten kielten välisenä mediaattisena linkkinä” (“mediatic link between [-] various human languages”) (Parikka 2012FI, 4–5). Ilmaisu ”algoritmien kieli” ei kuitenkaan tekstissä esiinny.

Koska meillä ei ole keinoja jäljentää väärinsiteerauksen syntymekanismia, meille jää kaksi todennäköistä selitystä. Kyse on joko puhtaasti inhimillisestä tai inhimillis-algoritmisesta erehdyksestä. Toisin sanoen joko DAR on tahattomasti väärinsiteerannut Parikkaa – kenties unohtanut tarkistaa viittauksen jälkikäteen – tai sitten virhe on seurausta huomaamatta jääneestä algoritmisesta muokkauksesta, joka on lopulta löytänyt tiensä tekstiin monivaiheisen itsekäännösprosessin kautta. Joka tapauksessa virhe on onnekas sattuma, sillä se kiinnittää huomiomme ”algoritmien kieli” -ilmaisun monimerkityksisyyteen, tämä kun voi viitata joko kirjaimellisesti koodiin tai algoritmisesti tuotettuun tai muunneltuun luonnolliseen kieleen.

Tässä yhteydessä voidaan kysyä, onko algoritmeilla oma tunnistettava tapansa kirjoittaa tai kohdella kieltä, oma ”äänensä” (3.7FI3). Viitaten tähän mahdollisuuteen Frederik Kaplan on esittänyt, että näinä automaattisen tekstintäydennyksen ja muiden tekstuaalisten algoritmisten väliintulojen aikoina meidän on oltava erityisen valppaita ja kielitajuisia, sillä sisäänrakennetut mekanismit työstävät jatkuvasti digitaalisiin järjestelmiin näppäilemäämme (tai puhumaamme) kieltä. Mahdollisten algoritmisten murteiden ja sekakielten tunnistaminen on ainakin toistaiseksi meidän vastuullamme, sillä algoritmit itse ovat paradoksaalista kyllä huonoja tunnistamaan niitä (3.7FI4). (Kaplan 2014, 61–62.) Googlen ”esteettis-poliittinen digitaalinen talous” (Parikka 2012FI, 7) on esimerkki Haylesin mainitsemasta yksilöiden ja yritysten välisten intressien jännitteisestä kentästä (Hayles 2012, 18), jossa tässä tapauksessa vaikutetaan luonnollisten kielten tuleviin ilmenemismuotoihin. Googlen ja muiden yritysten tarjoamia ohjelmia keskeisenä työvälineinään käyttävälle itsekääntäjälle tämä on tietysti merkittävä kiinnostuksenkohde ja huolenaihe.

Viitteet

3.7FI1
Annie Dorsenin algoritminen teatteri on esimerkki kunnianhimoisesta yrityksestä ottaa algoritmit mukaan esityksen valmistamiseen kaikkiin osa-alueisiin, mukaan lukien kirjoittamiseen (Dorsen 2012FI).

3.7FI2
Kuvataiteilija Roman Verostko määrittelee algoristit ”taiteilijoiksi, jotka luovat taidetta käyttäen algoritmeja, mukaan lukien omia algoritmejaan” (Verostko s.a., 1).

3.7FI3
Lingua Franca -näyttelynsä yhteydessä australialainen nykytaiteilija Baden Pailthorpe kirjoittaa siitä, miten ”Googlen algoritmien ‘äänet’ ovat yhä enemmän läsnä” George Orwellin Vuonna 1984 -teoksen käännöksissä (Pailthorpe 2012FI). Pailthorpen näyttely on Parikan esseen aihe.

3.7FI4
Osittain tästä syystä internetin hakukoneiden ja niiden tuloksia keinotekoisesti muuttavien algoritmien välillä käydään Kaplanin mainitsemia ”lingivistisiä sotia” (Kaplan 2014, 58).