Arkiset ja kummalliset – tanssijat kaupunkitiloissa

Ensimmäinen sivupolku: Personal Performance System

Väitöstutkimukseni toinen julkisiin tiloihin ja improvisaatioon keskittynyt projekti oli ääni- ja esitystaiteilija Jaap Kleveringin alkuun saattama Personal Performance System (PPS), joka toteutui Itä-Helsingissä marraskuussa 2007. Projekti oli luonteva, joskin ennalta suunnittelematon jatko Tanssin Haja-Alue tapahtumalle, sillä en ollut sisällyttänyt projektia alun perin tutkimussuunnitelmani taiteellisten töiden joukkoon. Tutkimukseni edetessä kaikki ei edennyt alkuperäisen tutkimussuunnitelman mukaisesti, vaan prosessi toteutui myös omalakisesti. Edeltävä taiteellinen työ saattoi johdatella seuraavaan, innostava teoria sytyttää ajatuksen käsitteiden ruumiillisista ja liikkeellisistä kokeiluista tai elämäntilanteiden muutos vaikuttaa myös tutkimukseni taiteellisiin töihin. Nimesin nämä tutkimuksen aikana syntyneet, ennalta suunnittelemattomat työt sivupoluiksi, ja Personal Performance System -projekti oli yksi sivupoluista.

Personal Performance System -projektin tapahtumapaikkoina olivat Vuosaaren metroasema sekä kauppakeskus. Osallistujia oli seitsemän, viisi tanssijaa ja kaksi esitystaiteilijaa. Improvisaatiot toteutuivat joko yksin tai pareittain, ja niiden lähtökohtana oli tilallista havainnointia johdatteleva ääniteos, jonka vain projektin osallistuja kuuli kuulokkeidensa välityksellä. Itse osallistuin tanssijana kahteen projektin yhdeksästä tapahtumapäivästä sekä seurasin katsojana improvisaatioita muina päivinä. Yksi tapahtumapäivä saattoi kestää viisi tuntia, ja se sisälsi useita ääniteoksen kestoisia eli noin kolmenkymmenen minuutin improvisaatiota. Otin osaa myös projektia edeltäneisiin neuvotteluihin kauppakeskus Columbuksen omistajatahon sekä järjestyksenvalvojien kanssa; lupa toteuttamiseen ei tullut aivan helposti, koska toimimme yksittäisten taiteilijoiden työryhmänä ilman mitään tunnettua organisaatiota takanamme. Neuvotteluiden haastavuuteen vaikutti toki myös se, että projektimme liikkui heille aivan tuntemattomalla alueella.

Personal Performance System -projektin improvisaatiot rakentuivat äänimaailman johdattelemista ajoituksista, kohtaamisista ja tilallisista suhteista. Ääniteoksen ohella improvisaatioihin vaikuttivat myös tilassa ilmenevän liikkeen ajalliset syklit. Matkustajien kerääntyminen metroasemalle ja purkautuminen metroasemalta, aamun ja alkuillan ruuhka-ajat tai koululaisten saapuminen kauppakeskukseen iltapäivällä loivat tiloihin reittejä, rytmejä, aaltoliikettä ja syklejä. Myös tilojen tyhjentymisien ja hiljentymisien aallot loivat omaa syklisyyttään. Aiemmin niin mielenkiinnottomilta läpikulkupaikolta vaikuttavat tilat avautuivat minulle uudella tavalla näiden syklien, aaltojen ja liikkeiden kautta. Tapahtumat vahvistivat kokemuksiani tilasta alati muuntuvana, ruumis-subjektin tekojen ja liikkeiden kautta muodostuvana. Tapahtumapaikat olivat tiettyihin toimintoihin osoitettuja tiloja, jotka kuitenkin päivittäin muotoutuivat aina uudelleen ihmisten liikkeiden energian, suuntien, rytmien ja leikkauspisteiden seurauksena.

Personal Performance System tapahtumissa lähtökohtanani oli jatkaa kokemuksellisia pohdintoja siitä, minkälaista suhdetta ja vaikutusta ympäristöönsä ja sen tapahtumiin synnyttää herkän kinesteettinen ja sisäisiin aistimuksiin nojautuva, improvisoiva tanssija. Tarkastelin myös, mitä tapahtuu, kun liike pakenee paikan ja tilan urautuneita reittejä ja käytäntöjä, kun se ei ole automaattista, määrätietoista, aina selkeästi suuntautunutta tai käytännöllistä, kun liike ei itsestään selvästi kiinnitä liikkujaa tilaan sijoitettuihin ennakko-oletuksiin, kun en liiku kaupunkitilassa kuluttajan tai matkustajan ominaisuudessa.

Tilojen ja liikkeiden häilyvät rajat

Kaupungin arkisissa rutiineissa painottuu eksteroseptiivinen, näköön, itsestä ulospäin ja etäälle suuntautunut suhde tilaan ja ympäristöön. Interoseptioon, ruumiin sisäiseen aistivuuteen perustuva orientoituminen, on tiedostamatonta tai näkymätöntä. Improvisoidessani suhde ympäristööni rakentuu kerrostuneesti somaattisesta aistimustodellisuudesta kinesteettisen reagoivuuden kautta vaiheittaisesti ulospäin ympäröivään tilaan ja myös toisin päin, ympäristön havainnointi herättää kinesteettiset ja somaattiset kerrostumat. Tanssijana voin tuoda esille ruumiillisesti tiedostavampaa ympäristön ja sen tapahtumien havainnoimista ja havainnoimisen synnyttämää vaikutusta ja liikettä, jossa eksteroseptiivinen ja interoseptiivinen ovat enemmän tasapainossa keskenään. Oletan, että tasapainoisempi suhde sisäisen ja ulkoisen kokemusmaailman, koetun tilan ja ulkoisen tilan välillä vaikuttaa totunnaisiin tapoihin havainnoida, liikkua ja kohdata muita päivittäisessä todellisuudessa. Toisaalta miksi totunnaisiin tapoihin pitäisi vaikuttaa tai miksi niiden pitäisi muuttua? Jos ruumiimme aistimuksellisuus herkistyy ja kosketuksemme sisäisen todellisuutemme eri tasoihin vahvistuu, emme kai voi muuta kuin vastustaa ja suuntautua poispäin taloudellisen voitontavoittelun ja luontoa tuhoavan, kulutuksen kasvun ehdoilla rakentuneista ympäristöistä. Jälkeenpäin ajateltuna improvisaationi kauppakeskuksessa tuntuivat liikkeiltä mukautumisen ja vastustamisen, normitetun liikkeen ja suhteisuutta hakevan liikkeen välillä: liikkeeni sisälsivät kysymyksiä siitä, miten seurata tai miten astua pois tilan valmiiksi viitoittamilta kulkureiteiltä ja toimimistavoilta. Läpi vuosien, niin kuin myös Personal Performance System -projektissa, arvokkainta on ollut energisoiva yllätyksellisyys, hätkähdys, kysymys, kosketus tai kevyt hipaisu, joka syntyi minun ja tuntemattoman ihmisen välille. Esitystilanne, jossa liikettä, tanssia ja improvisaatiota näkemään kouliintuneet katsojat ovat asettautuneet katsomoon ja esiintyjät näyttämölle, jossa asetelmat pysyvät paikoillaan en ole samankaltaista odottamatonta molemminpuolista hetkellistä avautumista kokenut.

Tanssi sisäiseen aistimuksellisuuteen perustuvana olemisen tapana ei pyyhkiydy pois harjoitussalien tai esitystilojen ulkopuolella, mutta arjen ympäristöissä ja sosiaalisissa tilanteissa on useinkin välttämätöntä rajoittaa ruumiillisen herkkyyden rekisteriä. Kinesteettisen reagoivuuden ja herkistyneen, sisäisyydestään tietoisen ruumiillisuuden tuottamat olemisen ja liikkumisen tavat ja laadut eivät useinkaan tule näkyville arjen avoimissa tiloissa, sillä julkisten jaettujen tilojen ruumiillisuuden ilmaisut ja liikkeet ovat enemmän tai vähemmän rajattuja. Tanssin poikkeavaa liikettä ja suhdetta ruumiillisuuteen saatamme nähdä julkisiin tiloihin sijoitettuina esityksinä, joihin kuitenkin useimmiten liittyvät julkituodut tai -tuomattomat yhteiset sopimukset esiintyjien ja yleisön välisistä rooleista ja osallistumisen tavoista. Pyrkimykseni PPS-tapahtuman improvisaatioissa oli liudentaa siirtymisiä tanssijan aistivasta, tutkivasta ja myöskin estetisoivasta liikkeestä rutinoituneeseen arkiliikkeeseen ja takaisin. Improvisaatiossani ilmensin ympäristön ja tilan minussa synnyttämää subjektiivista ja kokemuksellista tilaa.

Improvisaatiolle ominainen tilan aistiminen häivyttää rajaa itsen ja sen hetkisen ympäristöni väliltä. Kun kaupungin päivittäiset kulkureitit ja avoimet julkiset tilat sisältävät kaoottisen runsaan aistiärsykkeiden määrän, tunnen usein, että on turvallisinta rajoittaa ruumiillisen aistivuuden ja reagoivuuden rekisteriä, koska näin suojaan itseäni ei-toivottujen aistiärsykkeiden vyöryltä. Improvisoidessani saatan avautua ympäristöstäni tuleville impulsseille siinä määrin, että kokemus tiettyyn paikkaan sijoittuneesta tarkkarajaisesta minästä ja liikkujasta säröilee. Elizabet Grozin mukaan äärimmilleen viety aistiärsykkeiden ja tilojen liudentumisen kokemus vertautuu psykoottiseen tapaan kokea itsen ja tilan välistä suhdetta. Grosz jatkaa, että subjekti sijoittuu tilaan vain asettamalla ruumiinsa paikkaan, josta käsin se suhteutuu tilan objekteihin. Psykoottinen kokija taas assimiloituu tilaan ja ei kykene paikantamaan itseään, sillä hänellä ei ole ruumiillisen sijainnin antamaa perspektiiviä, josta käsin liikkua. Psykoottista liikuttavat itsen ulkopuolinen tila ja tilasta tulevat impulssit (Grosz 2001, 38). Tanssijan herkäksi viritetty kinesteettisyys, monensuuntainen liike ja reagoivuus, somaattinen tiedostavuus ja havainnoimisen nopeus saattavat aiheuttaa minulle improvisoidessani sen kaltaisen tilassa olemisen tavan, jossa en Grozin kuvaileman psykoottisen kokemisen lailla hahmota tilaa ja itseäni tilassa vain yhdestä kiinteästä sijainnista, pisteestä, käsin. Jotta voin antaa rajojen liudentua itseni ja tilan ja tilan tapahtumien välillä, edellyttää se, että minulla on ollut vahvoja kokemuksia selkeistä rajoistani ja paikastani tilassa. Voin improvisaatiossa antaa arkisen tilallisen orientaation ja rajojeni hämärtyä, kun sisälläni on vahva reflektiopinta vankoista rajoista ja pisteistä, joihin palata.

Tanssija luo, tutkii, järjestää ja neuvottelee tilaa

Entisen kotilähiöni kauppakeskus oli minulle paikka, jossa tein päivittäiset ostokset ja jonka kautta usein kiirehdin metroasemalle. Kauppakeskus ei kutsunut minua oleiluun tai kohtaamisiin vaan päinvastoin, halusin päästä pois niin pian kuin mahdollista. Kiireen tunnusta johtuva ärtymys sekä aistien ylikuormittuminen olivat usein lopputuloksena käynneistäni. Personal Performance System -projektin improvisaatiot avasivat reittejä, olemisen tapoja ja hetkellisiä kohtaamisia, jotka eivät järjestyneet itsestään selvien, automaattisten ja totuttujen koordinaattien mukaisesti. Kaupallisuuden ehdoilla toimivan kauppakeskustilan ja läpikulkupaikkana toimivan metroaseman todellisuudet esiintyivät muuntuneina, kun niitä tutki ja havainnoi ruumiillisuuden ja improvisaation kautta. Kaupungilla on ohjelmoidut sykkeensä, reittinsä, suuntansa, jotka voivat olla ahdistavia ja ruumiillisuutta ja liikettä rajoittavia. Improvisaatiomme saattoivat tuottaa toisin näkemistä ja kokemista joskus niin sokeuttavaan arkeen.

Elisabeth Grosz pitää tärkeänä ruumiin ymmärtämistä subjektina, toimijana ja aktiivisuutena. Hän painottaa tilan ja ajan tarkastelemista subjektien ruumiillisuuden näkökulmasta (Grosz 1995, 2, 84). Minua kiinnostaa, miten harjoitussalin turvallisessa yksityisyydessä koettu aktiivisen ruumiillisen toimijuuden kokemus asettuu tanssitodellisuuden ulkopuoliseen maailmaan. Minkälaisia ovat kauppakeskus ja metroasema tilallis-ajallisena kehyksenä vireistä kinesteettisyyttä ja herkkää sisäistä aistimuksellisuutta painottavalle liikkeelle ja läsnäololle? Minkälaisia liikkeellisiä interventioita ilman provokatiivisuutta voin improvisoiden noihin tiloihin tehdä? Ja ennen kaikkea, miksi interventioita pitäisi tehdä? Improvisoidessani havainnoin ja aistin liikkeitteni seurauksia, havainnoin, kuinka liike kytkee minut tilaan, luo suhteita, johdattaa kohtaamisiin, katseisiin, lähentymisiin ja loitontumisiin. Tarkastelen oletustani siitä, että herkän ja tietoisen ruumiillisen aistivuuden kautta päivittäinen, pakollinen kauppakeskusahdistukseni tai kulkureittini kaupungilla muuttuvat toisenlaiseksi kokemukseksi. Ruumiini muuttuu aktiiviseksi subjektiksi, ja liikkeeni ehdottavat muillekin vaihtoehtoisia kokemisen ja kohtaamisen tapoja. Olen kuitenkin arkisissa kohtaamisissa ja tilanteissa ulkopuolisille spesifinen, sukupuoleni ja ikäni kautta määrittyvä, tietynlaista identiteettikategoriaa ulkonäölläni ja tyylilläni manifestoiva. Kysyn itseltäni, asetunko näiden identiteettikategorioiden kautta jokapäiväisessä arjessani ennakko-oletuksiin minulle kuuluvasta fyysisestä ilmaisusta ja liikkeestä vai vapautanko itseni niistä. Ja jos improvisaationi avulla vapautan, miten sen teen ja mitkä ovat seuraukset?

Katsoin kauppakeskusta projektin myötä myös sukupuolittuneisuuden kautta. Näin ristiriitaa alusvaateketjun myymälän kuvaston ja oman ruumiinmuotoni ja ikäni välillä. Kuvat kohdatessani kysyin, kyseenalaistaako improvisaationi mainoskuvien yhdenmukaistavaa stereotypiaa sukupuolesta tai muodostuuko olemukseni malliksi ei-toivottavasta naisruumiillisuudesta mainoskuvia vasten. Sanni Tirri (nykyisin Tulipääsky), tanssiparini improvisaatiossa, otti alusvaatemyymälän tanssillisen interventionsa kohteeksi. Maihinnousutakkiin pukeutuneena, ulkoiselta olemukseltaan yhtä hyvin teini-ikäistä poikaa kuin nuorta naista muistuttavana hän käveli sisään–ulos, sisään–ulos myymälän ovesta kuulokkeittensa äänimaailmaan reagoiden. Kermanväriset, vaaleansiniset ja -punaiset alusvaatteet, mallinukkejen luonnoton ruumiinmalli, suurten mainoskuvien naisten päällekäyvä normatiivinen seksuaalisuus ja objektiksi asettautuminen ja Sannin maihinnousutakkiin kätkeytynyt, aktiivisesti liikkuva, itseensä keskittynyt olemus kohtasivat, loivat ristiriitaa ja absurdiutta ei niinkään huutomerkkinä vaan hiljaa hivuttautumalla.

Tanssillisten tekojemme seurauksena ryhdyin herkemmin tunnustelemaan, kenen kohdalle ja mihin kohtaan tilassa haluan ja voin pysähtyä, kenen kinesteettistä tilaa lähestyä ja ennen kaikkea, mitä mahdollisia mielikuvia liikkeeni muissa herättää. Kuinka voin paeta ja tuoda esille toisenlaista ruumiillisuutta kuin arkeen kuuluva markkinahenkinen maailma, stereotyyppisesti sukupuolittavine ja seksualisoivine visuaalisineen ärsykkeineen on tulvillaan? Miten tila, jossa päivittäin liikumme ja kuljemme, vaikuttaa subjektiiviseen tila-aikakokemukseen ja entä kuinka subjektiivinen tila-aikakokemus taas vaikuttaa kokemukseen omasta ruumiista ja sukupuolesta? Groszin mukaan rakennettu kaupunkiympäristö antaa kontekstin ja koordinaatit nykyajan ruumiin malleille. Kaupunki on muoto ja järjestys, joka automaattisesti linkittää muuten yhteydettömät ruumiit. Kaupunki on tilanne ja ympäristö, jossa ruumiillisuus on sosiaalisesti, seksuaalisesti ja diskursiivisesti tuotettu (Grosz 1995, 104). Tanssijan ruumiillisuudestani käsin saatan tuntea outoutta vasten kauppakeskusta, kun asetun tilan visuaalisiin raameihin, arkkitehtonisiin rakenteisiin ja totuttuihin liikkumisen tapoihin ja reitteihin. Kaupungin arkiympäristöissä ruumiillisuuden tilallistuminen sosiaalisena, sukupuolisena ja seksuaalisena vaikuttaa omalta osaltaan siihen, miten koemme ruumissubjektiuden ja millaiseksi subjektiutemme muotoutuu liikkeissä ja kohtaamisissa.

Ruumis, sukupuoli ja seksuaalisuus saavat eri tiloissa ja tilanteissa muuntuvia merkityksiä. Tiloihin liittyvät liikkumista, toimintaa ja ilmaisua jäsentävät hierarkiat eivät aina ole nimettyjä, näkyvillä ja selkeästi omaksuttavissa. Groszin mukaan hierarkiat eivät ole suljettuja lopputuloksia sisällöistä ja niiden luonteista ja arvoista, vaan ne ovat malleja toisistaan poikkeavista sisällöistä. Hierarkiat ovat linjautumisien, kohtaamisien, nopeuksien ja intensiteettien muodostelmia pikemminkin kuin asioiden välisiä suhteita. Hierarkiat ilmentyvät ”essentially in movement, in action”, hierarkiat ”are always made, not found” (Grosz 1995, 167–168). Tulkintani mukaan improvisaatiotapahtumat kauppakeskuksessa sekoittivat tilan enimmäkseen ostamiseen ja kuluttamiseen liittyvää hierarkkista jäsennystä ja sen rutinoituneita reittejä, toivat esille epävirallisia ja toisenlaisia jaetun tilan käyttötapoja ja käyttäjiä. Improvisoiva tanssija on aktiivinen toimija ja havainnoija. Liikettä tuottavat loputon tutkiminen, metamorfoosi, linjautuminen suhteessa toisiin ja tilaan ja uudelleen linjautuminen.

Tapahtumia

Ennen Personal Performance System -projektia, mahdollisimman nopeasti kauppakeskuksen läpi kiirehtiessäni, en ollut pannut merkille, kuinka peruskoulun yläasteikäiset nuoret olivat ottaneet haltuunsa alueen kauppakeskuksen keskeiseltä paikalta. Improvisaationi Sannin kanssa paikantui nuorten alueelle tai sen lähistölle, jonkinlaiselle keskusaukiolle, jossa sijaitsi esiintymislavaksi alun perin aiottu koroke. Käytännössä korokkeesta oli tullut istumataso, sillä kauppakeskukseen oli järjestetty vain muutama muu istumiseen ja oleiluun sopiva paikka. Improvisaatiomme tapahtui iltapäivällä, kouluajan jälkeen, jolloin koroke oli selvästi nuorten aluetta. Korokkeen kytkeminen improvisaatioomme oli jonkinlainen vierailu nuorten reviirille. Aluksi nuoret yrittivät olla reagoimatta, mutta kun liikuimme aivan lähelle tai kun liike oli energialtaan hyvin intensiivistä, oli heidän pakko jotenkin suhtautua meihin. Emme halunneet provosoida reaktioita ja pyrkimyksemme oli toimia tavalla, joka salli katsomisen tai pois katsomisen, reagoimisen tai pois vetäytymisen. Muutamat nuoret ryhtyivät imitoimaan liikkumistamme. Imitoinnin tarkoitus lienee aluksi ollut tehdä meistä parodiaa, mutta kun emme antaneet parodioinnin häiritä meitä ja vain jatkoimme improvisaatiotamme, heidän asenteensa muuttui. Parodia muuttui jonkinlaiseksi peliksi, meidän kanssamme yhdessä liikkumiseksi. Tähän peliin osallistuivat kuitenkin vain pojat, tytöt jäivät istumaan korokkeelle katsojina. Pojat sallivat itselleen mahdollisuuden liikkua tilassa poikkeuksellisella tavalla ja tulla nähdyiksi erilaisina liikkujina. Ihmettelin, miksi poikien oli helppoa ryhtyä peliin ja leikkiin, olla näkyvinä ja kuuluvina tilassa ja miksi tytöt jäivät paikoilleen. Nuorten alue oli enemmän poikien tilaa, pojat olivat aktiivisia toimijoita, tytöt eivät halunneet rikkoa tilaan sitoutuneita olemisen tapoja.

Eräässä projektin aikana otetussa valokuvassa tanssijat Leena Gustafson ja Ulla Mäkinen istuvat hampurilaisketjun edustalla sijaitsevan kahvilapöydän ääressä. Ulla peittyy lähes kokonaan kuvasta, ja Leenastakin näkyvät vain hymyilevät kasvot. Kaksi perinteisiin romaniasuihin pukeutunutta naista on asettunut seuraamaan tanssijoiden ”esitystä” niin lähelle, että tavanomaisessa tuntemattomien kohtaamisessa se olisi rajan ylitys, tunkeutumista toisen fyysiseen yksityisyyteen ja kinesteettiseen tilaan. Kuvassa vieraan lähelle tuleminen ja utelias katse eivät näyttäydy arvioivina tai uhkaavina. Kuvassa todentui jotakin, mistä en saa kiinni mutta mikä on olemassa vain aistittuna ja intuitiivisesti. Kuvan kohtaaminen tapahtui naisten kesken, ja ehkä naisia lähensi kokemus hetkellisestä, itse luodusta yhteisestä paikasta, joka sijaitsi kauppakeskuksen tila- ja sukupuolihierarkioiden ulkopuolella. Improvisaatiot toivat esiin ilmaisuja, jotka voi yhdistää Groszin ajatukseen ruumiiden eletyistä representaatioista ja niiden erilaisista tila-aikakehyksistä, joiden sisällä eletyt sukupuolisuudet ja seksuaalisuudet vaikuttavat. (Grosz 1995, 100.) Kuvan tila oli hetkellisesti naisten yhteinen paikka, kun taas korokkeen luona teinipojat ottivat paikkansa, mutta tytöt jäivät taka-alalle, sivustakatsojiksi.

Toisessa kuvassa esitystaiteilija Willem Wilhelmus makaa kivilattialla kahvilan suurten ikkunoiden läheisyydessä. Hänen ulkoinen olemuksensa on ”normaali”, arkinen. Poikkeavaa on laskeutuminen vertikaalisuudesta horisontaalitasoon lattialle. Julkiset tilat tulevat hahmotetuiksi pystysuoruuden kautta ja suhteessa siihen, että koko arkkitehtoninen, visuaalinen ja sosiaalinen ympäristö perustuu pystysuoruudesta käsin tilan hahmottamiseen. Lattiatasolla, maan tasolla, matalalla oleminen kuuluu lapsille, eläimille ja kodin piiloon, se liittyy lepoon, hoitamiseen, rentoutumiseen ja usein kulttuurisesti naisille miellettyihin tiloihin. Ruumiin asettautuminen lattialle, lepoasentoon, tekee siitä suojattoman ja antautuneen. Kaupunkitiloissa olemme tottuneet siihen, että maan tasalla oleva henkilö on menettänyt itsensä tai tilanteensa hallinnan, hän on joko humalassa, sairas, kerjäläinen tai liikuntakyvytön. Kuvassa näkyy melko etäällä Willemiä katsomaan jäänyt mies. Mitä ajatuksia ja tunteita herättää ohikulkijassa silminnähden tavallisen keski-ikäisen miehen vapaaehtoinen asettautuminen kauppakeskuksen lattialle, hänen itseensä keskittynyt olemuksensa, pysähtynyt paikallaan oleminen aktiivisen liikkumisen sijaan? On itsestään selvää, ettei kauppakeskus ole tarkoitettu makoiluun vaan dynaamista liikettä ja kuluttamista varten. Nuoret ovat kuitenkin vallanneet alueita kauppakeskuksista oleiluun ja yhdessä olemiseen, kuluttamisen tiloista on tullut heille ilmaisia ja vapaita kaupunkitiloja. Ikänsä ja olemuksensa perusteella Willem ei todellakaan kuulunut kauppakeskuksessa oleilevien nuorten ryhmään, mutta hänen tapansa asettua tilaan ja ilmaista ruumiillisuuttaan lähensi häntä enemmän nuoriin kuin ikäisiinsä kauppakeskuksen kuluttajiin. Willemin taiteellinen teko tuotti pienen rajanylityksen, kysymyksen ikään, sukupuoleen ja ilmaisuun liittyvien hierarkioiden notkahduksesta.

Ehdotuksia

Personal Performance System -projektia voisi luonnehtia somaattisen, kinesteettisen ja ruumiillisen urbaanin toimijuuden tanssilliseksi tutkimukseksi. Grosz painottaa eletyn sukupuolen ja seksuaalisuuden vaikutusta siihen, miten ruumiillistumme tilallisesti ja ajallisesti arjen ympäristöissämme. Ash Amin ja Nigel Thrift luonnehtivat jokapäiväistä urbanismia siten, että sen tulee sekoittaa liha ja kivi, inhimillinen ja ei-inhimillinen, paikallaan pysyvyys ja virtaavuus, tunteet ja käytännön toiminta. He jatkavat vielä, että urbanismin tarvitsee myöskin ymmärtää kaupunki tietoisia voimia laajemmin, tunkeutua runollisen osallistumisen ja aistimuksellisen intiimiyden alueille. (Ash & Thrift 2002, 9.)

Interoseption kautta, kinesteettisesti ja aistimuksellisesti tilaa havainnoiden kaupunki näyttäytyy toisenlaisena. Havainnoimisen tavan muuttuessa julkisissa tiloissa liikkumiseen liittyvät näkyvät ja näkymättömät hierarkiat sekä liikkeen ja ruumiillisen ilmaisun asetetut ja oletetut rajat nousevat kysymyksiksi. Thrift (1997) seuraa Michel de Certeaun taktiikkaan ja improvisaatioon liittyvää ajattelua, jossa painottuu dilemmojen selvittäminen käytännössä. Certeaulaisessa näkemyksessä sääntöjen seuraaminen tarkoittaa usein sääntöjen seuraamattomuutta, sillä säännöillä pelaaminen edellyttää monenlaisia luovia improvisaatioita ja improvisaatiot taas ehdottavat uusia toimimisen tapoja.

Mitä Personal Performance System -projektin tapahtumat ehdottivat? Mielestäni suuria, pieniä asioita. Runsaampaa vapautta aistivalle ruumiillisuudelle ja luovalle havainnoinnille. Rohkeutta kohtaamisille ja pysähtymiselle omissa arkiympäristöissämme, tuttujen reittien varrella ja rutiinien lomassa. Projekti toi käsiteltäväksi muutoksia suhteessa ruumiillisuuden ja sukupuolen tilallistumisiin. Somaattinen tietoisuus ja siitä rakentuva herkkä ruumiillinen toimijuus muuttavat tapoja toimia arkiympäristöissämme. Ehkä omaehtoinen kaupunkitilojen havainnoiminen ja haltuunotto synnyttää enemmän vapaita tiloja oleilulle, kohtaamisille ja hengittämiselle, tiloja, joita eivät määrittele kaupallisuus ja kuluttajien ostovoima vaan ihmisten tarve elää kaupungeissa enemmän ruumiillisuuden, aistivuuden ja aistimuksellisuuden johdattelemina, myöskin sukupuoleen liittyvistä oletuksista ja kategorisoinneista irtautuneina.