Marraskuu 2020

Tänään julkistettiin valtion taidepalkintojen saajat. Esitystaiteen ja monitaiteen alueella palkitut edustavat kollektiivista toimijuutta ja rakenteita uudistavia toimintatapoja. Palkitut ovat saanet huomiota ja tunnustusta sieltä, missä jaetaan resursseja ja arvostusta. Matka marginaalista näkyville tai reunalta keskiöön on huomattavasti monipolkuisempi kuin joskus 1980- tai 1990-luvuilla. Jo matkan aikana syntyy tunnettavuutta ja ääni pääsee kuuluville sosiaalisen median ja internetin kautta.

Huomionosoituksella ja rahalla annetaan arvostusta niin usein liikaa palkattomuutta, paineita ja oman työn kyseenalaistamista sisältäneille vuosille. Palkinnonjaossa nuo vuodet, jotka näyttäytyvät hetken menneiltä ajoilta, saatetaan glorifioida, koska kai edelleenkin taiteilijan työn elämänkulkuun katsotaan kuuluvan niukkuuden, uupumisen ja itse-epäilyn jaksot. Toiset jäävät paikalleen, toiset luovuttavat, toiset jaksavat löytää uusiutuvia selviytymisstrategioita, sietävät kyseenalaistamista ja epävarmuutta. Harvemmat löytävät vakaan paikan taiteelliselle työlleen. Vakaamman paikan löytäneet eivät koskaan ole tehneet kaikkea yksin. He ovat tulleet näkyville, navigoineet oikeassa sosiaalisessa viidakossa, heidän äänensä on päässyt kuuluville. He eivät ole olleet liian sopimattomia siihen vallitsevaan taidediskurssiin tai taiteen sosiaaliselle kentälle tai sen hetkiseen yhteiskunnalliseen tilaukseen. Kollektiivisen ja yksilöllisen uurastuksen, rohkeuden ja näkemyksellisyyden lisäksi onni potkaisi.

Onni on potkaissut minua muutaman kerran. Apurahoitetut vuoteni eivät nostaneet minua taiteelliseen nousukiitoon ja tuotteliaisuuteen. Persoonani rakenne, hermostoni, mieleni, kykyni resilienssiin, ei kestänyt loputonta epävakautta, sitä taistele, pakene tai lamaannu olotilaa. Joskus pohdin, minkälaiseksi taiteilijaksi olisin tullut viimeisen vuosikymmenen aikana, jos olisin jaksanut.

Taiteilijuus on ohjannut minua loputtomaan itsehavainnointiin, siihen, mitä vääriä valintoja olen tehnyt, miksi olen toiminut niin kuin olen, kun en enää jaksa tai yritä, tai miksi arpajaisonni ei suosi. Tämä taidetyöläinen ei enää ”pitele rystyset valkoisina ruorista kiinni”, kuten kirjailija Antti Nylen (2020) kuvaa Taiteen edistämiskeskuksen verkkosivulla julkaistussa valtionpalkintopuheessaan (palkinto vertautuu puheessa arpajaisonneen) ammattitaiteilijan työtä. Nylén näkee taiteen tekemisen Kafkaa mukaillen laivan eli yhteiskunnan perämiehen paikkana. Luovutin, päästin ruorista irti. Ja tunnen jonkinlaista häpeää siitäkin, sillä palkitut taiteilijat eivät luovuta vaan jaksavat ja voittavat.

Antti Nylén jatkaa: ”Taidetyö on kaiken ajattelua kaiken varalta: metatyötä, mielen varjelemista.” (ibid.). Metatyö on hiljaista, piilossa. Ulostulemiset ovat harvassa ja vain pinnan väreilyä kaikesta näkymättömästä työstä. Taidetyö vaatii sietokykyä sille, ettet usein tiedä, missä ja miten ulostuleminen tapahtuu ja mitä ulostulemisesta seuraa. Metatyön vaikutuksia kuitenkin tarvitaan hiljaisena muutosvoimana, ja joskus ja joidenkin kohdalla metatyö purkautuu näkyville ja kuuluville palkinnonjakotilaisuuksiin. Parhaimmillaan palkittu taidetyö on saanut jotain liikahtamaan rakenteissa, ajattelussa ja toimintatavoissa, myös siellä, missä palkinnoista päätetään.

Jonkin pitää muuttua, onnistuimme hokemaan vertaistaiteilijan kanssa käydyssä keskustelussa. Ajattelu taiteen paikasta tässä jaetussa todellisuudessa, käsitys taiteilijan toimijuudesta, käsitys siitä, millaiset rakenteet tai muutokseen sopeutuvat yhteen keräytymiset mahdollistavat monenlaiset uudistuvat ja erilaistuvat taiteen toimijuudet.

Vaikka olen käynyt tämän tutkimusprosessin läpi, minulla ei ole minkäänlaisia rajattuja vastauksia. Niin paljon on muutoksessa, niin paljon tapahtuu. Omassa kokemusmaailmassani kysyn, millaista on tanssin somaattisesti tietoinen hiljainen metatyö maailmassa, jossa joko ylläpidetään tämänhetkistä tuhoavaa elämäntapaa tai edetään kohden jotain vielä tuntematonta.

Tanssijan ruumiillisuus, tekniikka ja sosiaalinen identiteetti rakentuvat tanssiin liittyvissä ruumiillisissa ja diskursiivisissa käytännöissä. Kai Alhanen kirjoittaa, että Michel Foucault’n mukaan diskursiivinen käytäntö ohjaa puhumaan ja ajattelemaan tietyllä tavalla, ja usein tietyn diskurssin piiriin kuuluvat ihmiset eivät tunne diskurssia johdattelevia tiedostamattomia ja julkituomattomia sääntöjä (Alhanen 2007, 60–61). Diskurssit eivät kuvaa todellisuutta vaan tuottavat sitä; diskurssi on vallankäytön muoto, ”regime of truth”, joka määrittelee subjektiuttamme, sitä, keitä me olemme (Miller 2008, 252). Diskursseja tuotetaan arkikäytännöissä, mutta myös hierarkkisesti ylhäältä alaspäin. Tanssin yhteydessä hierarkkisuus tarkoittaa esimerkiksi, että hallitseva diskurssi määrittää arvostettavan, tuettavan ja laajemmin näkyvän tanssitaiteen arvoja ja normeja. Minkälaiseksi taiteilijasubjektiksi minun olisi tultava, kenen normeja noudatettava, miten toimittava, ollakseni huomionarvoinen ja saadakseni taiteen tekemisen mahdollisuuksia vallitsevien taiderakenteiden puitteissa? Yksinkertaistettu näkemys valtadiskurssin muokkaamasta subjektiudesta rajoittaa taiteilijan toimijuuden mahdollisuudet joko valtadiskurssin vastustamiseen tai pyrkimykseen päästä sen piiriin.

Foucault’n ajattelun uudemmat tulkinnat näkevät toimijuuden mahdollisuudet laajemmin ja tuovat esille luoviin ja taiteellisiin strategioihin nojautuvan toimijuuden kyvyn saada aikaan muutoksia diskursiivisissa käytännöissä. Jäljelle jää kuitenkin keskeinen kysymys siitä, minkälainen autonomia luovalla, taiteellisella toimijalla todella on. Minkälaista on vastarinta, voivatko (taiteilija)subjektit saada aikaan muutoksia määrittelevissä diskursseissa vai voivatko he ainoastaan uudelleen asemoida itsensä suhteessa niihin (Miller 2008, 259). Leslie Miller lainaa Focault’ta käsittelevässä artikkelissaan Chris Weedonia, joka uskoo diskursiivisissa käytännöissä rakentuneella subjektilla olevan muutosvoimia. Miller tähdentää, että Foucault’n mukaan subjekti on rakentunut sosiaalisissa diskursiivisissa käytännöissä. Tästä huolimatta hän on olemassa ajattelevana ja tuntevana subjektina ja sosiaalisena toimina, joka kykenee vastarintaan ja uudistuksiin tuottamalla ristiriitaisia subjektipositioita ja -käytäntöjä. (Miller 2008, 261).

Tanssin erityisyyttä on sen välitön suhde ruumiin materiaalisuuteen ja affektiivisuuteen. Hahmotan taiteellista toimijuuttani ja sen sisältämää subjektiuttani liukumisena materiaalisten ja affektiivisen voimien ja diskurssien vaikuttamien voimien välillä. Diskursiiviset käytännöt ja ruumiin materiaalinen todellisuus ovat voimia, joihin kytkeydyn luovasti liikkuen, lähentyen ja etääntyen. Liikkuma-alani ja vapauteni lisääntyy, kun ajattelen itseni horisontaalisesti avautuvalle kentälle, jossa toimijuuteni muodostuu muuttuvista suhteista ja kohtaamisista, kytkeytymisistä erilaisiin diskursiivisiin ja materiaalisiin vaikutusvoimiin. Ajatus horisontaalisesta kentästä ja sen toisiinsa kietoutuvista, osittain yllätyksellisistä suhteista purkaa valtasuhteisiin perustuvaa ajatusta toimijuuden mahdollisuuksista. Jos toimijuuteni mahdollisuuksia eivät määrittele sijaintini suhteessa hallitseviin diskursseihin ja rakenteisiin vaan ymmärrykseni siitä, miten olen muuttuvissa ja prosessoituvissa suhteissa muihin ja ympäröivään todellisuuteen, toimijuudelleni avautuu vapaammin liikkuva ja itsenäisempi ulottuvuus. Se, että haluan tunnistaa ja ymmärtää positioni, ei tarkoita pysähtymistä yhteen paikkaan tai takertumista hierarkkisiin valtasuhteisiin.

Edeltäviin pohdintoihini löysin tukea Annette Arlanderin suomentamasta Karen Baradin artikkelista Post-humanistinen performatiivisuus: Kohti ymmärrystä siitä, miten materia merkityksellistyy (Barad 2019). Barad muotoilee posthumanistisen materiaalis-diskursiivisen toimijuuden, jossa toimijuus ei ole ”ominaisuus vaan maailman jatkuvaa uudelleen muokkautumista” (Barad 2019, nivel.teak.fi/performanssifilosofiaa). Baradin mukaan diskursiiviset käytännöt eivät ole kieleen sidoksissa, vaan ne ovat ”rajanvetokäytäntöjä, joilla ei ole mitään lopullisuutta toiminnallisen yhteismuotoutumisen jatkuvassa dynamiikassa” (ibid.). Barad haluaa ajatella uudelleen diskursiivisten käytäntöjen ja materiaalisten ilmiöiden välistä suhdetta ja sanoo, että ”toimijuus ei ole lainkaan ominaisuus – se on ’tekemistä’ tai ’olemista’ yhteismuotoutumisessaan. Toimijuus on toistuvien muutosten toteuttamista tiettyihin käytäntöihin, yhteismuotoutumisen dynamiikan avulla. Toimijuudessa on kyse mahdollisuuksista ja tilivelvollisuudesta, kun ruumiillisen tuotannon materiaalis-diskursiivisia välineistöjä pannaan uudelleen kokoon.” (ibid). Tulkitsen edellä esitettyä siten, että yhteismuotoutuminen avaa uusia ruumiillisen toimijuuden mahdollisuuksia ja tapoja, tulevia potentiaalisuuksia.

Omassa toimijuudessani, joka muotoutuu tanssin ruumiillisuudesta, somaattisuudesta ja improvisatorisuudesta, koen tulleeni vaikutetuksi diskursiivisista käytännöistä. Ne ovat merkinneet ruumiini materiaalisuutta ja vaikuttaneet valintoihini. En kuitenkaan ole ollut käytäntöjen kohde tai ne eivät ole uhriuttaneet minua, mutta niiden vaikutuksia ei myöskään voi sulkea pois. Jaksamista olen saanut liikkeestä ja energiasta, joka on lähtöisin ruumiin materiaalisesta ja affektiivisesta todellisuudesta. Hetkistä, jolloin olen voinut todistaa ruumiin affektiivisuuden vaikuttavuutta ohi pysähtyneiden käytäntöjen, toimimattomien rakenteiden tai rajoittavien ennakko-oletusten.

Tanssin toimijuudet ovat muutoksessa, mutta minä en voi vastata, minkälaisiksi: suuntia on monia, ja kuuluville ja näkyville tulevat ne muodot, jotka onnistuvat tulemaan tunnistetuiksi vallitsevassa todellisuudessa. Toimijuuden paikka voi olla vastustava tai sulautuva tai liikettä niiden välillä, kuitenkin paikalla pitää ainakin olla hetkellisesti selkeät rajat, jotta se on tunnistettava. Se, mikä on muutoksessa ja liikkeessä, on vaikeasti havaittavaa. Kuitenkin hiljaisen ja herkän vastarinnan resonaatiot, toimijuuden, joka on rakenteisiin liian liukas ja kytkeytynyt valtadiskursseja pakenevan ruumiin materiaalisuuteen, kohtaavat jotain pintaa jossain, mihin ne luovat vaikutustaan.

Vaatii rohkeutta lähestyä asioita, ilmiöitä, teemoja ruumiillisesti kokien ja aistien, tietämättä tarkalleen, minne on menossa. Jos et tee prosessia yksin, joudut jakamaan keskeneräisyyttä, epävarmuutta ja haurautta, ainakin minun kokemusmaailmassani. Tanssitaiteilija Veli Lehtovaara (2019) nimeää kolumnissaan epäsuhdan hyperkapitalistisen ja kilpailevan esittävien taiteiden ekonomian ja taiteen sisällä harjoitetun, esimerkiksi yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja ekologista epätasapainoa kritisoivan ja kuviteltuja vaihtoehtoja luovan taidetoiminnan välillä. Lehtovaara kysyy: ”jos taide ei kykene uudistamaan sisäisiä toiminnan muotojaan, niin miten sillä voisi olla voimaa muuttaa sitä ympäröivän maailman muotoja ja mieliä?” (ibid., 30)

Markkinataloudella on taipumus ottaa hallintaansa kaikki mahdollinen inhimillinen toiminta, aina siitä poikkeavaa ihmiskäsitystä edustavia toimintoja myöten. Taidekaan ei itsestään selvästi ole yhteiskunnassa mikään vaihtoehtoisuuden tai vastarinnan alue, sillä senkin on tilaa saadakseen hyväksyttävä kilpailun, näkyvyyden ja talouden ehtoja. Bojana Kunst (2015) esittää, että taiteilija on omaksunut prekaarin ymmärryksen subjektiviteetista, joka on sopeutumiskykyinen ja aina uudistuva. Kunst jatkaa, että kapitalistisessa subjektiviteetin tuottamisessa, jossa meidän tulisi työskennellä aina luovemmin, poliittisemmin tai radikaalimmin, subjektiviteetista tulee vieläkin standardisoidumpi ja kontrolloidumpi; ainoa vapautemme liittyy siihen täydelliseen individuaalisuuteen, joka voi tulla valituksi samankaltaisesti individualisoitujen tarjouksien parista (Kunst 2015). En ole taiteilijamatkani varrella kyennyt artikuloimaan, mikä minua hiertää, estää, jarruttaa. Nyt pystyn tunnistamaan selkeämmin oman todellisuuteni ja taiteen tekemisen ehtojen ja rakenteiden välisen ristipaineen seurauksena muotoutuneet toimijuuden tapani. Tämänhetkinen vastaukseni on hiljaisuudessa, pienimuotoisuudessa, kohtaamisissa, herkässä aistivuudessa.

Tietoisesta somaattisesta aistivuudesta syntyvä ruumiillinen suhteisuus paikkaan, tilaan, katsojiin ja kanssatanssijoihin on alusta alkaen ollut tanssijuuteni perustaa, kokemus itseni, muiden ja ympäristöni välisestä jatkuvasta ja virtaavasta toisiinsa vaikuttavuudesta. Tanssiin liittyvä somaattisuus on avannut minut tuntemaan itseni peruuttamattomasti ruumiillani luonnonympäristööni ja sosiaalisiin maisemiini kytkeytyneeksi. Somatiikka on laajentunut viimeisen noin viidentoista vuoden aikana yksilön harjoituksesta myös somatiikan sekä ekologisen ja sosiaalisen aktivismin yhdistäväksi alueeksi. Martha Eddy (2017, 258) viittaa Sylvie Fortin’iin, joka toi ensimmäisenä esille ekosomaattisuuden käsitteen kontrastiksi ”egosomaatisuudelle” painottaakseen somatiikan siirtymää itsestä toisiin ja yhteisöihin. Eddy kysyy kuinka somaattinen tietoisuus ihmisruumiissa laajenee kasveihin, eläimiin, vesistöihin, rakennettuun ympäristöön. Satu Palokangas (Minn 2018) kuvailee ekosomatiikkaa huomion kentän laajentamiseksi kohti sosiaalista, yhteiskunnallista ja ekologista ruumiillistamista ja käsitystä itsestä. Ekosomaattinen käsitys ruumiista sisältää ymmärryksen moneudesta, yhteydestä ja monilajisissa symbioottisissa suhteissa elämisestä. Palokankaalle ekosomaattinen työskentely ja sen sisällyttämä radikaali ruumiillisuus on mielekäs tapa toteuttaa ihmisyyttä ilmastonmuutoksen ja poliittisen eriarvoistumisen keskellä.

Koen merkitykselliseksi tanssin käytännöissä toteutuvan ruumiin potentiaalisuuden ja tanssin sisältämien kollektiivisten, improvisatoristen ja somaattisten käytäntöjen siirtymisen tanssitaiteen ulkopuolelle, niihin tulevaisuuden paikkoihin, jotka tuottavat radikaalia ruumiillisuutta sekä somaattisen, sosiaalisen ja ekologisen tietoisuuden yhdistymistä. Jos minulta nyt kysytään, mikä on tutkimukseni merkitys, vastaan, että tutkimukseni rohkaisee tanssitaiteilijoita siirtämään somaattista ja improvisatorista osaamistaan oman taiteenalueensa ulkopuolelle ja hämärtämään rajaa taiteen sisäisen ja taiteen ulkopuolisen toiminnan välillä. Ja koska emme voi kokonaan poistaa taidetta mahdollistavia rakenteita, tutkimukseni merkitys on myös siinä, että kokemuksiani ja historiaani esille kirjoittamalla se osallistuu pohdintaan tanssitaiteen sisäisistä toimintatavoista; kuinka tanssijan ruumiillinen herkkyys ja somaattinen tietoisuus suuntautuu myös taiteilijoiden väliseen kanssakäymiseen ja avaa uusia, vielä kokemattomia kollektiivisia, yhteisöllisiä ja inklusiivisia toimijuuksia tanssitaiteen sisällä. Tutkimukseni kommentaari sekä siihen liittyneet taiteelliset työt tuovat esille henkilökohtaisia kokemuksiani tanssitoimijuudesta sekä kokemuksista syntynyttä pohdintaa toimijuuden tapojen muokkautuvuudesta. Tutkimuksellani en ole pyrkinyt kehittelemään toistettavia tai sovelettavia tanssitaiteellisen toimijuuden malleja. Niiden sijaan haluan rohkaista tanssin toimijoita riskialttiiden, muuttuvien ja kokeilevien, maailman muutoksien kanssa suhteessa olevien toimintatapojen synnyttämiseen.

Lopuksi

Väitöstutkimus on ollut mukana elämässäni vuosia. Alusta alkaen en sitoutunut yhteen tarkastelutapaan tai viitekehykseen. Seurasin taiteen tekemisen praktiikassa avautuvia suuntia, ja tulkitsin hyvin vapaasti, minkälaista tarttumapintaa niillä voisi olla tutkimukseni laajaan ruumiillisen toimijuuden teemaan. Nyt kykenen näkemään eri kausia, johdonmukaisuuksia sekä sisäisen ja ulkoisen todellisuuden vaikutuksia tutkimuksessani. Epäonnistumisen tunne siitä, etten saanut väitöstutkimustani kohtuullisessa ajassa valmiiksi, on muuttunut hitauden hyväksynnäksi ja tunteeksi ajan tuomasta laajasta perspektiivistä.

Tutkimukseni aikana tulin selkeämmin tietoiseksi siitä, kuinka taiteellinen toimijuuteni on aina ollut muuttuvien vaikutussuhteiden rakentamaa. Taiteen tekemisen paikka, tilannekohtaisuus, taiteelliseen prosessiin osallistuvat ihmiset, tekemistä tukevat rakenteeet tai rakenteiden poissaolo ovat kokemusmaailmassani erottamattomasti toisiinsa vaikuttavia tekijöitä. Ulkoisten materiaalisten olosuhteiden ohella taiteen tekemiseen ovat vaikuttaneet ruumiin affektiivisuus ja ruumiillinen suhteisuus. Tutkimukseni teki selkeäksi sen, että mielenkiintoni suuntautuu enemmän taiteen tekemisen prosessiin kuin teokseen. Kirjoittaessani kommentaaria en painottanut tutkimukseen liittyvien taiteellisten töideni kuvailua. Painopisteeni oli taiteen tekemisen tarkastelussa vaihtuvista, aina jollain tavoin toimijuuteen liittyvistä tulokulmista.

Tämänhetkisestä paikastani ja ajan tuomasta perspektiivistä käsin näyttää siltä, että tutkimustani ovat pyyhkäisseet ikään kuin erilaiset säärintamat, jotka sekoittuessaan ovat aiheuttaneet tutkimusilmastooni muutoksia. Ensimmäinen ilmasto oli oman taiteilijahistoriani reflektoiminen painottuen siihen, miten uuden tanssin interoseptiota syventävät ja improvisaatioon painottuvat menetelmät muotoilivat tapaani tanssia ja toimia tanssijana. Toinen ilmasto oli oivallukseni siitä, kuinka toisen aallon feminismin ajattelu sukupuolierosta ja feminiinisyyden laaduista sekä toisen aallon sisällään pitämä psykoanalyysin uudelleen tulkinta vaikuttivat tanssimisen laatuihini ja teoksiini. Kolmas ilmasto oli taiteellisen identiteetin ja toimijuuden sosiaalisen rakentuneisuuden tarkastelu ja tietoisuus tanssiin liittyvistä, joskus julkituomattomista diskursiivisista käytännöistä. Neljäs ilmasto oli performatiivisuuden käsitteen esityksellinen kokeilu ja siihen liittyvä esiintyjyyden ja sukupuolen representaation kokemuksellisuudesta lähtöisin oleva pohdinta. Viides ilmasto oli tilan antaminen sille kaiherrukselle, joka sanoi, että on vielä jotakin muuta ja jotakin lisää, jotakin representaation tavoittamattomissa. Edellinen sai minut pohtimaan ja kokeilemaan, mitä tapahtuu ennen kuin mitään tapahtuu – miten tapahtumahetken näkyvät ja näkymättömät materiaaliset vaikutussuhteet ja -voimat rakentavat improvisaatiota, esitystä ja yhteisyyttä. Eri vaiheita läpikäytyäni suuntauduin tutkimuksessani entistä vahvemmin somaattisesti tietoisen ja ruumiillisesti suhteisen, ei vain tanssitoimijuuden vaan laajemmin taidetoimijuuden hahmottamiseen.

Lopuksi minulle on avautunut tutkimukseni yhteydet uusmaterialistiseen ajatteluun. Jakonen et al. (2021) mukaan

uusma­terialistinen ajattelu painottaa aineelli­suuksien, kuten taiteilijan ruumiillisuu­den sekä taiteen tekomateriaalien, synty­-ympäristöjen ja kulutuskäytäntöjen, ak­tiivista roolia. Tähän näkökulmaan liit­tyvä taiteen työ ­käsite mahdollistaa tai­teenteon tarkastelun samanaikaisesti subjektiivisena ja laajemmin sosiaalis­materiaalisena ilmiönä. Se auttaa huo­mioimaan taiteenteon praksiksen monet yhteismuotoutuvat osatekijät ja rekis­terit, jotka ulottuvat työn ruumiillis­ affektiivisesta kokemisesta sen paikka­sidonnaisuuteen ja taloudelliseen ky­syntään.

(Jakonen et al. 2021, 108–109.)

Edellä esitetty asettuu mielestäni käsittelemäni tanssillisen, somaattisesti tietoisen ja improvisoivan toimijuuden yhteyteen. Olen päätynyt tutkimuksessani siihen, että muutoksessa oleva tanssin toimijuus on yhteyksiä luovaa, vaikutusuhteille avautuvaa, ruumiin materiaalisuuden potentiaalin tunnistavaa, ekosomaattista toimijuutta. Toimijuutta, joka etsii uudenlaisia tekemisen ja ilmaantumisen paikkoja. Paikkoja, jotka mahdollistavat uusia muotoja etsivän ja herkän ruumiillisen vastarinnan.