This artistic doctoral research approaches art, not as a variety of artworks or performances, but as a variety of collective bodies that are summoned. It addresses the subordinate and complicit way collective audience bodies form in relation to artistic performances.
The commentary introduces the concept of an audience body, emerging when individual bodies gather to become an audience. Audience bodies are described through preconditions that are needed for one to appear,
Data Ocean Theatre (D.O.T.) is a four-year artistic research project that explores the intersection of myths, Western theatre memory, new media, digital animism, climate emergency, seas and oceans transformations, queer subcultures, and technological mutations in relation to aspects of “submersion” as a contemporary living condition.
Expanding on the claimed unsustainability of Western theatre’s anthropocentric foundations, D.O.T. examines how the notion and practice of the stage transform amidst climate urgency,
In How to Do Things with Artistic Research – Revisiting Animal Years Annette Arlander presents her method of revisiting by returning to a series of video works named after the Chinese calendar, created in the years 2002–2014 on Harakka Island in Helsinki.
Taiteellisessa tutkimuksessani tarkastelen esityskeskeisen pedagogiikan käytäntöjen muodostumista yli kymmenen vuotta kestäneen tutkimusprosessin aikana. Esityskeskeinen pedagogiikka on avoimeen esityskäsitykseen perustuva yhteisöllinen lähestymistapa teatterin oppimiseen ja…
The Third World Ecology Trilogy is a moving image performance and artistic research project by Rania Lee Khalil which investigates the harms of colonialism across interspecies habitats in Palestine, the Egyptian Sinai and the continent of Africa more broadly, at a time of widespread anticolonial revolutions in the mid 20th century.
Ruumiillinen, taiteellinen toimijuus voi olla pientä, näkymätöntä näkyvässä, ja kuitenkin merkityksellistä ja vaikutustaan luovaa niissä kohtaamisissa ja ympäristöissä, joihin hiljainen ja herkkä toimijuus johdattelee.
choreography is approached as a self-organizing system and investigated for the requirements that this kind of approach demands from the choreographic thinking and practice and the dancer’s work to make the selforganization happen.
There is artistic practice that could be called both music and non-music. Such cases are evidence of an insufficiency in discourse: we cannot properly talk about them because ‘music’ isn’t a suitable word to address them. A selection of such cases is presented, from unusual instruments and performance strategies to composed theatre, including examples from Parviainen’s own artistic practice.
This research exposition presents the process and results of the author’s doctoral research at the Performing Arts Research Centre of the Theatre Academy at the University of the Arts Helsinki, and is the final written part—the commentary—to fulfil the degree requirements. The research tackled the division between embodied and conceptual modes of reflection – a problem that is considered a key challenge for research into performer training.
From the perspective of mise-en-scène (staging), and correlatively that of the place and the practice of the metteur-en-scène (theatre director), this artistic research project addresses, examines and experiments on the question of the scenic/scenographic representation of a postnatural world, in climate transition, affected by global warming and moved by abstract data-flows, in a tangled web of storms, information, and algorithms.
Osallistava teatteri alkoi levitä Suomeen 1960–1970-lukujen vaihteessa. Tällöin osallistavia käytäntöjä luonnehti yhteisöllisyys ja yhteiskunnallisesti aktivistinen asennoituminen. Onko tämä historiallinen perspektiivi tullut toimintakentässä läpinäkymättömäksi? Väitöstutkimuksessaan Mari Rusi-Pyykönen pyrkii kirkastamaan osallistavan teatterin käytäntöjen historiallista muotoutumista nykytilanteen vakiintuneiden toimintamuotojen näkökulmasta.
My doctoral artistic research project examines choreography as reading practice. In the research, the notion of choreography operates simultaneously as an analytical device, problem to be examined, and an artistic outcome. The primary method for the research is choreographic experimental practice that delves into the process of dynamic place-taking in which the human body couples with surrounding movements, from microscopic to telescopic and beyond, without the aim of mastering the movement.
This experimental process examines and develops understanding of how choreographic practice can be understood as an embodied (hyper-)reading practice,
Tiina Jalkasen taiteellis-pedagogisen väitöstutkimuksen aiheena on tyttöyden rakentuminen ja ilmeneminen kehollisuudessa ja siitä syntyvä pedagoginen tieto. Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia, miten tyttöyttä voidaan ymmärtää nykytanssin näkökulmasta ja sen suuntaamana. Jalkanen analysoi aineistoaan kehollisuudesta käsin kirjoittamalla ja tulkitsemalla kinesteettisen empatian herättämiä aistimuksia ja ajatuksia kirjoitusprosessin aikana. Opetus ja esitykset, samoin kuin tyttöjen haastatteluissa esiin nousseet teemat, kytkeytyvät tutkimuksessa moninaisiin teorioihin.
Seeing as an active endeavour for the choreographer Jana Unmüssig’s doctoral research examines studio-based choreographic composition practice that focuses on seeing and visuality from the perspective of the choreographer-director in the context of an expanding notion of dance. Unmüssig highlights the action of seeing, while also considering time as boredom.
Kontakti-improvisaatio on Steve Paxtonin alkujaan kehittämä tanssin muoto, jossa on kyse kahden tai useamman liikkuvan kehon fyysisestä kohtaamisesta. Tanssitaiteilija Mirva Mäkisen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa tarkastettu väitöstutkimus käsittelee kontakti-improvisaation arvoja somaesteettisen esityksen kehyksessä.
Voiko kirjavaa jälkeä tekevästä käännössovelluksesta luoda monimerkityksistä taidetta? Dramaturgi, näytelmäkirjoittaja ja esitystaiteilija Otso Huopaniemen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa tarkastettu verkkojulkaisumuotoinen väitöstutkimus Algorithmic Adaptations | Algoritmiset adaptaatiot käsittelee digitaalisten teknologioiden käyttömahdollisuuksia ja rajoituksia erityisesti kirjoittamisen ja lukemisen kontekstissa.
Tanssitaiteen maisteri Anita Valkeemäen väitöstutkimus on sekä omakohtainen että jaettu kertomus tanssin improvisatorisen opettamisen oppimisen matkasta. Tutkimus pohjautuu Valkeemäen vuosien 2008–2010 aikana toteuttamaan liiketeematyöskentelyyn, jonka pohjalta nousevia ajatuksia ja oivalluksia hän asettaa vuoropuheluun työskentelyyn osallistuneilta oppilailta saamiensa palautteiden sekä nähdyn, kuullun, puhutun ja koetun kanssa.
Eero Siren kertoo väitöstutkimuksensa kirjallisessa osiossa taiteellisen elämäntarinansa alkaen siitä, millaisia luentoja hän kuuli lapsena työväenopistossa ja millaisiin kulttuuritapahtumiin vanhemmat hänet veivät. Hän kertoo myös sukunsa tarinan 1900-luvun alun huutolaisuudesta sisällissotaan, talvi- ja jatkosotaan ja suurten ikäluokkien syntyyn ja muistelee malmilaista perhettään. Tältä osin hänen työnsä lähestyy kulttuuriantropologista kuvausta sodanjälkeisen työväestön sivistystahdosta. Toisaalta tutkimus kirjoittaa suomalaisen nukketeatterin historiaa ja sijoittaa sen kansainväliseen kontekstiin.
Teatteritaiteen maisteri, näyttelijä-ohjaaja-teatteripedagogi Mikko Bredenberg on kehittänyt taiteellisessa väitöstutkimuksessaan kuvittelun fenomenologisesta tarkastelusta ammentavan näyttelijäntekniikan. Tutkimuksessaan Bredenberg kohdistaa huomionsa siihen, miten hänen työskentelynsä näyttelijänä etenee, kun työskentelyn lähtökohtana on näyttämöllinen mielikuva, jonka perustalta aletaan tehdä esitystilaa koskevia materiaalisia ratkaisuja, jolloin näyttelijästä tulee ”näyttämöllepanija” ja tässä mielessä myös ohjaaja.
Mikä on esitystaiteen merkitys, ja mitkä ovat sen mahdollisuudet ekokriisien aikakaudella? Mitä merkitsee esitykselle ja subjektiviteetille, jos laajennamme esityksen toimijuuden ja sosiaalisen alueen ihmisen ulkopuolelle? Väitöstutkimuksessaan Tuija Kokkonen tutkii suhdettamme ei-inhimilliseen esitystapahtumassa.
This doctoral thesis investigates the traditions of psychophysical actor training in Finland and elsewhere, and considers their use in youth theatre education.
Tanssitaiteen maisteri Kirsi Törmi luonnostelee väitöstutkimuksessaan vuorovaikutteista koreografista prosessia, jossa merkitykselliseksi nousee ryhmän vetäjän kyky tiedostaa, aistia, kuunnella ja kunnioittaa osallistujien kokemuksia. Tutkimus pureutuu yhteisölliseen ja osallistavaan tapaan tehdä koreografiaa ja tarkastelee myös sen haasteita. Se osallistuu keskusteluun taiteen hyvinvointivaikutuksista ja pohtii taiteilijan vastuuta sekä eettisiä kysymyksiä.
In his doctoral research Tero Nauha develops models for thinking and practice where artistic research and practice become critical tools against the presumed immanence of capitalism. The research consists of three artistic works which create a critical inquiry on the biopolitical management of subjectivity.
In this doctoral research Per Roar introduces the concepts of docudancing and griefscape. He explores here a contextual approach to choreography through making the trilogy Life & Death and probing into three different socio-political contexts of loss and grieving, all related to complicated grieving processes brought about by death and dying.
This artistic research analyses a specific dramaturgical phenomenon, defined as “the play within the play”, which introduces a second story inside the main drama. What happens when a playwright introduces a second level of representation? What happens when some actors start performing for other actors and another level of illusion is added to the first one?
Davide Giovanzana’s doctoral dissertation suggests that something essential to the nature of theatre is present in this particular device.
Mitä esitykselle ja esiintyjyydelle tapahtuu, kun ne siirtyvät taideinstituutiosta keskelle suljettujen laitosten arkea ja elämäntuntoa? Hoitolaitoksissa esiintyessään näyttelijä kohtaa katsojiaan paitsi esiintyjänä tai roolihenkilönä, myös omana itsenään ihminen ihmiselle -tasolla. Miten näitä rooleja on mahdollista yhdistää toisiinsa? Mitä seuraa, kun esiintyjä samastuu esityksen katsojaan? Tällaisia kysymyksiä Jussi Lehtonen pohtii väitöstutkimuksessaan ELÄMÄNTUNTO – Näyttelijä kohtaa hoitolaitosyleisön.
Isto Turpeisen väitöstutkimuksen aiheena on pitkällisen pedagogisen kokemuksen kautta kehkeytyneen raakalauta-työtavan tarkastelu. Tämä vastaa tanssinopettajan työn kriittisestä pohdinnasta nousseeseen kysymykseen. Työtavan juuressa ovat havainnot oppilaiden elämismaailman ja tanssiopetuksen eetoksen välisestä erosta. Turpeinen käsittelee työtavan ideaalia, jota on koeteltu palauttamalla se toimintaan.
Mitä poliittisella tarkoitetaan esitystaiteessa tänään? Miten käyttää henkilökohtaista materiaalia tai miten esittää itseä? Muun muassa näitä kysymyksiä TeM ja esitystaiteilija Pilvi Porkola tarkastelee taiteellisessa väitöstyössään Esitys tutkimuksena – Näkökulmia poliittiseen, dokumentaariseen ja henkilökohtaiseen.
In the research project that this dissertation addresses, Annemari Untamala utilized classic grounded theory to investigate a theatre teacher training process. The study generates a theory of how participants in a professional development program cope with not-knowing by co-confidencing.
Merits of altered experience in dance are rarely included in dance training, and seldom investigated in dance research. This omission is relevant to students pursuing educational career goals in dance and to curriculum intended to develop dance artists.
Tässä julkaisussa kuvataan Koko koulu tanssii! -hanketta ja siihen liittyvää tutkimusta. Hanke toteutettiin Kartanonkosken koulussa Vantaalla vuosina 2009–2013. Tanssinopetukseen ja moniin tanssitapahtumiin osallistuivat kaikki koulun oppilaat ja opettajat. Tutkimuksen tarkoituksena on artikuloida, mitä kehollinen oppiminen tarkoittaa koulun todellisuudessa, ja miten tanssi voidaan ymmärtää kehollisen oppimisen erityismuotona.
Miten käyttää Alexander-tekniikkaa taiteellisen prosessin osana? Alexander-tekniikan opettaja, koreografi Soile Lahdenperän Teatterikorkeakoulussa 12. joulukuuta 2013 tarkastettu verkkojulkaisumuotoinen väitöstutkimus ”Muutoksen tilassa – Alexander-tekniikka koreografisen prosessin osana” käsittelee F. Matthias Alexanderin kehittämän oppimismenetelmän soveltamista koreografin työhön. Tutkimus avaa prosessia, miten menetelmä on tuotu tutkimuksen taiteellisissa töissä esiintyneiden tanssijoiden ja muusikoiden käyttöön.
Minä on luonteeltaan pakeneva. Minää voi esittää, mutta kysymys siitä, mikä esitettävän minän suhde on siihen henkilöön, joka esittää minää, jää vaille vastausta. Teatteritaiteen lisensiaatti, ohjaaja ja opettaja Mari Martinin väitöstutkimus Minän esitys avaa henkilökohtaisuutta ja omaelämäkerrallisuutta teatterityössä ja esittämisessä tutkija–ohjaajan näkökulmasta. Tutkimus havainnollistaa ja purkaa minää teatterillisena kysymyksenä.
Mikä on tunteiden rooli näyttelijän työssä? Millainen asema tunteilla on ollut Teatterikorkeakoulun näyttelijänkoulutuksessa? Mikä näyttelijän tunteissa on yksityistä ja mikä yhteistä? Millainen on näyttelijän sukupuolen ja hänen tunnetyöskentelynsä välinen suhde?
Äänenkäytön ja puhetaidon asemaa perusopetuksessa voitaisiin parantaa nykyisen koulutusjärjestelmän puitteissa. FM, opettaja Satu Olkkosen väitöstutkimus kartoittaa kasvatus- ja koulukulttuurimme kommunikointia rajoittavia tekijöitä ja mahdollisuuksia luoda uudenlaisia käytäntöjä.
TeM, dramaturgi-ohjaaja Pauliina Hulkko tarkastelee tutkimuksessaan dramaturgisen ohjaajantyön näkökulmasta viittä taiteellista työtä: tutkimusesityksiä Amoralia (2003), Mirriseni (2003), Nälkämäen Oresteia (2004) ja Riitta – nainen talossa (2008) sekä kuunnelmaa Sanovat sitä rakkaudeksi (2004).
Minä, Hamlet tarkastelee eurooppalaista perintöämme kriittisesti. Länsimaisen demokratian sekä teoreettisen filosofian ja taiteen, erityisesti tragedian kehto on hellenistisessä Kreikassa. Teos pyrkii avaamaan teatterin ja näyttelijäntyön suhdetta tragedian ritualistiseen perinteeseen, ruumiin suhdetta juutalaiskristilliseen eetokseen antiikista renessanssiin sekä kuvaamaan sen jatkumoa valistuksen ja modernin läpi myös nykynäyttämöillä.
Tanssinopettajalla on mahdollisuus tukea nuoren tanssinharrastajan kasvua ja subjektiivisen hyvän elämän kokemusta monin tavoin.
Kun ammattitanssija joutuu päättämään uransa loukkaantumisen takia, on edessä elämänmuutos. Tanssitaiteen maisteri Hanna Pohjolan väitöstutkimuksessa kolme uransa loukkaantumiseen päättänyttä nykytanssijaa kertoo muutoksesta, tanssijaidentiteetin rakentamisesta, sen ylläpitämisestä ja loukkaantumisen merkityksestä identiteettiin.
In this collection landscape, environment, place and site are considered from various viewpoints, based on practical experience in creating artworks. Landscape is discussed as a setting for stories in radio play and dance performance or as a scene for memories and fantasies in site-specific performance and sound installations.
Valosuunnittelu on vähän tutkittu ala, joka on ehtinyt muodostaa vakiintuneita käytäntöjä. Esitysmuotojen muuttuessa työskentelytavat voivat kuitenkin muuttua rajoitteiksi. Tomi Humalisto on kiinnostunut ”toisin tekemisen” mahdollisuudesta silloin, kun käytäntö kaipaa vaihtoehtoa.
Seppo Kumpulainen on Teatterikorkeakoulun pitkäaikainen opettaja. Väitöstutkimuksessaan hän tarkastelee liikunnan ja fyysisen ilmaisun opetusta Suomen Teatterikoulussa ja Teatterikorkeakoulussa vuosina 1943–2005.
European pantomime is hardly practiced any more on the contemporary stage since the great promoters of physical theatre and mime of the last century banned codified gesture language. In Indian dance and theatre, gesture language is still an integral part.
Miten kirjoittaa tanssimisen kokemuksista niin, että lihan tunto voisi elää kirjoituksessa? Sukellus liikkeeseen – liikeimprovisaatio tanssimisen ja kirjoittamisen lähteenä ehdottaa yhtä tapaa kirjoittaa tanssimisesta. Tutkimus liittyy fenomenologiseen lähestymistapaan tanssimisen kokemusten kuvauksissa.
This study investigates the meaning-making processes in the Dance Laboratory, a dance improvisation project with differently bodied dancers in Trondheim, Norway. In the project, dancers with and without disabilities, amateurs and professionals, investigate what dance can be in the meeting between them.
Our knowledge about the human mind has undergone rapid development in later years, thanks to improved measurement techniques and increased interchange between different fields of knowledge. Cognitive science is a multidisciplinary approach to the human mind.
Miten tarinat ja tarinallisuus muovaavat teatterin taiteellista prosessia? Helka-Maria Kinnusen väitöstutkimuksen painopiste on teatterin ryhmätyöluonteessa ja siinä, miten teokset syntyvät näyttämölle yhteisessä toiminnassa. Tapausesimerkit kertovat produktiotyöskentelystä vapaalla kentällä, taidelaitoksessa ja kolmannella sektorilla, hoitolaitoksessa.
The reliefs and murals of temples in mainland Southeast Asia, such as the famous Angkor Wat complex in Cambodia, the temples of the city of Pagan in Myanmar, and the royal temple, Wat Phra Keo, in Bangkok, include thousands of figures related to dance in their iconographical programmes. Many of them give valuable information about dance from periods of which very little, if any, textual evidence exists to throw light on this subject.
Ways of Knowing in Dance and Art addresses bodily knowledge and procedures in the field of dance art as they are understood by a number of dance artists, pedagogues and scholars. During the past decade, practice-based research has won increasing attention by artist-researchers working in the field of dance.
Rantanen tarkastelee sosiaalisen konstruktionismin lähtökohtiin perustuvassa väitöskirjassaan ammattikentällä toimivien näyttelijöiden kokemuskerronnassa ilmeneviä näyttelijän työstressiin ja -uupumukseen vaikuttavia työn ongelmia ja ristiriitoja. Näyttelijöiden kertomuksista viestittyy uhkakuvien värittämä teatterimaailma.
The Same Difference? introduces ethical and political issues related to the everyday practice of dance through the writings of nine dance artists, educators and scholars. Together the articles provide a multiple view on the field of dance art and dance research.
Mitä arki on ja mitä se on tanssi-instituutioissa, joiden toiminta ensisilmäyksellä on varsin kaukana arkipäivästä? Arki jäsentyy Teija Löytösen tutkimuksessa pitkälti tapana kokea maailma. Arjessa mukaudutaan tanssi-instituutioissa vallitseviin oletuksiin ja käytäntöihin, jotka näyttävät usein pakonomaisilta.
Kirsi Monnin tanssitaiteen tohtorintutkinto kietoutuu tanssijan taidon ja tanssiteosten olemisen tavan eli tanssiontologian pohtimisen ympärille. Kirjallisessa raportissaan hän pohtii laajasti viime vuosikymmeninä vaikuttanutta uutta tanssiorientaatiota tanssihistorian ja oman tanssikokemuksensa perusteella sekä Martin Heideggerin taidetta ja olemista koskevan ajattelun avulla.
In her dissertation Eeva Anttila examines the possibility and meaning of dialogue in dance education. Combning various interpretive approaches, she brings into dialogue the voices of children, teachers, critical social theorists and others, along with her own voice.
Living Transformative Lives explores the life-worlds of Finnish contemporary freelance dance artists through a phenomenological lens. It examines interview material produced by four Finnish dance artists and outlines an approach to interpreting this material mainly through Maurice Merleau-Ponty’s phenomenology.
Performer, choreographer, and teacher Betsy Fisher has created eMotion.s: German Lineage in Contemporary Dance, solo programs of repertory drawn from choreographers who share artistic heritage to Ausdruckstanz. Tracing her own artistic family tree, she learned, was directed in, and performed dances by Mary Wigman, Dore Hoyer, Marianne Vogelsang, Rosalia Chladek, Hanna Berger, Hanya Holm, Lotte Goslar, Alwin Nikolais, Murray Louis and Beverly Blossom.
Ilmaisutaidon opetus – teatteri ja draama – oppilaiden kokemusten kautta katseltuna näyttäytyy näennäisen ristiriitaisena. Läsnä tuntuvat yhtä aikaa olevan työ ja rentoutuminen, hauskuus ja hulluus, itsekuri ja vapaus.
Kirjan artikkeleissa tarkastellaan tanssia ja teatteria yksilön, ryhmien ja organisaatioiden näkökulmasta. Ne käsittelevät tanssijan ja koreografin suhdetta, tanssijoiden työkulttuuria, 1970-luvun teatterikenttää, ryhmäteatteriliikettä ja improvisaatioryhmää.
Näytteleminen on huippukokemus, joka antaa lapselle mahdollisuuden tarkastella maailmaa roolihahmon näkökulmasta. Teatterityössä koettu ja opittu transformoituu osaksi lapsen henkilökohtaisen maailmasuhteen tarkastelua. Lapsi ymmärtää maailmaa aikaisempaa jäsentyneemmin. Teatterityö kehittää lapsen itseluottamusta, itsetuntemusta ja sosiaalisuutta.
Paula Salosaari’s doctoral dissertation posits the ballet dancer as an experiencing artist into the core of the evolving tradition and dancer’s artistic identity. The dancer is seen as an experiencing agent of change within the art of ballet, rather than an object, material or an instrument to perform the dance.
Suomalainen teatterikoulutus on ollut sotien jälkeisenä aikana usein kiivaankin keskustelun kohteena. Tämä tutkimus pureutuu ensimmäistä kertaa tuon koulutuksen historiallisiin juuriin. Sen varsinaisena kohteena on Suomen Teatterikoulun ja sen korkeakouluosaston vaiheet koulun perustamisesta sotien aikana aina 1970-luvun alkuun asti.
Riitta Pasanen-Willberg on 1980-luvun alusta lähtien toiminut tuotteliaana koreografina luoden lukuisia soolo- ja ryhmäteoksia. Viimeisimmistä teoksista mainittakoon Naisen kyynär (1994), Noppaa heittävät naiset (1995), Lintunen (1996), Kahdeksan jokea (1997), Horse Song (1998), Kolme pientä peikkoa (1998) ja Hiljaisuuksia (1999).
Näyttelijän ammatti on identiteettityötä. Näyttelijät rakentavat rooleja, omaksuvat näytelmähenkilöiden kertomuksia osaksi omaa ammattitaitoaan. Myöhäismodernissa ajan kuvassa näyttelijän ammatti edustaa kiteytynyttä näkökulmaa identiteettien pysyvyydestä ja liikkuvuudesta. Mutta miten näyttelijät rakentavat identiteettiään omaelämäkerrallisessa puheessa?
Master of Arts, Liikuntatieteen maisteri Soili Hämäläisen väitöskirjan ”Koreografian opetus- ja oppimisprosesseita – kaksi opetusmallia oman liikkeen löytämiseksi ja tanssin muotoamiseksi” keskeinen kysymys on, minkälainen opetus auttaa opiskelijaa tuottamaan omaperäistä liikettä ja muotoamaan siitä tanssiharjoitelma.
Millainen on taidetta tekevän kokemus, kertomus ja identiteetti? Taiteen vastaanoton näkökulma on saanut rinnalleen taiteilijoita, taiteen opettajia ja tutkijoita kysymään näitä kysymyksiä.
Esitys tilana on teatteriohjaaja, TeL Annette Arlanderin taiteellispainotteisen tohtoritutkinnon kirjallinen osuus. Teksti jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään esityksen tilaa yleisemmällä tasolla, aiemman tutkimuksen valossa. Toisessa osassa kuvaillaan käytännön työskentelyä ja esitellään taiteelliset opinnäytteet.
When is a work of art research? How should one research one’s own work? Or should artists do art and scholars do research? The symposium Theatre and Dance Artist Doing Research in Practice in October 1994 was the first of its kind in Scandinavia in which both theatre professionals, teachers from institutions who train practitioners and scholars from universities took part.
Acta Scenicalle on myönnetty TSV:n vertaisarviointitunnus ja samalla toimituskunta on sitoutunut noudattamaan tunnuksen käytölle asetettuja ehtoja. Lisää tunnuksesta Tieteellisten seurain valtuuskunnan kotisivuilla.
Acta Scenica has been granted permission to use the label for peer-reviewed scholarly publications (peer-review label for short) autumn 2019. More about the label on the Federation of Finnish Learned Societies website.
