Beyond Improvisation -kollektiivi. Yhteistä aikaa ja jaettua ajattelua ilman tietämistä

Murtuma

Syksyllä 2008 kokosin väitöstutkimukseni yhteydessä improvisaatioon ja kollektiiviseen luomiseen keskittyvän ryhmän, jonka nimesin Beyond Improvisation -kollektiiviksi. Suunnitelmani oli työskennellä yhdessä pitkäaikaisesti, tavata joitakin kertoja kuukaudessa muutaman päivän ajan ainakin vuoden 2009 loppuun saakka. Ryhmään sitoutuivat Sini Haapalinna, Anna-Kaisa Hirvanen ja Ronja Verkasalo, jotka kaikki olivat valmistuneet Outokummun tanssikoulutuksesta 2000-luvun alussa. Ryhmään osallistuivat myös äänitaiteilija Jaap Klevering sekä kantelemuusikko Eija Kankaanranta, jonka kanssa olin tehnyt yhteistyötä vuodesta 2002 alkaen koreografioitujen teosten ja improvisaation parissa. Syksyllä 2008 Eija valmisteli tohtorintutkintoaan uudistavista kanteleensoittotavoista Sibelius-Akatemiaan, ja Beyond Improvisation esiintyi kolmihenkisellä kokoonpanolla hänen väitöstilaisuudessaan joulukuussa 2009. Muita esiintymisiä kollektiivilla oli Kellokosken psykiatrisessa sairaalassa, Purnun taidekeskuksessa, Säynätsalon Uuden Museon tanssitapahtumassa sekä Art Contact -performanssitapahtumassa, johon osallistuivat myös muusikko Otzir Godot ja tanssitaiteilija Pia Lindy.

Ryhmän kokoontumisien lähtökohdaksi esittelin pyrkimyksen yhdessä syventää ymmärrystä improvisaatioprosesseista ja kollektiivisesta työskentelystä, etsiä puhumisen tapoja ja käytännön menetelmiä, joiden avulla henkilökohtaiset ja kollektiiviset horisontit improvisaatioon ja sen esittämiseen laajenisivat. Näin kollektiivisen työskentelyn tutkimuslaboratoriona, jonka tuloksiin kukin osallistuja vaikuttaa tuomalla yhteiseen käsittelyyn improvisaatioon liittyviä avoimia kysymyksiä ja teemoja. Tarkoitus oli jakaa ymmärrystä improvisaatiosta sen näkemyksen pohjalta, että tiedon subjekti on ryhmä, ei niinkään yksilö, ja että teot ja päätelmät syntyvät yhdessä toimien, suhteisuudessa ja luovassa dialogissa toistemme kanssa. Minua kiinnosti ennen kaikkea, miten kollektiivisesti tavoitamme jotakin muuta kuin erillisinä taiteilijayksilöinä.

Ajatus improvisaation tutkimisesta kollektiivisesti herätti minussa useita kysymyksiä. Miten yhdessä koettua reflektoidaan ja miten reflektiot jäsentyvät yhteiseksi tiedoksi? Miten muodostuvat kollektiivissa yksilölliset ja yhteiset vapauden ja riskinoton rajat? Kysymyksiä voisi esittää lukuisia, ja koenkin, että minua puhuttelevat improvisaatiossa sen avaamat eri mahdollisuuksia osoittavat kysymykset, improvisaation suljettuja määrittelyjä pakeneva, tutkimuksellinen luonne. Ehkä improvisaatio on, kuten Barbara Bolt ilmaisee, liikettä ilman ennakoituja suuntia, ajattelua ilman tietämistä ja uusia mahdollisuuksia ilman niihin takertumista (Bolt 2004, 45).

Improvisaatioita vuosikymmenet harjoittanut ja opettanut tutkija João da Silva kokee epämukavuutta improvisaatioon sisällytettyä ei-tietämistä kohtaan, jonka hänen mielestään liian helposti ja epäkriittisesti ymmärretään liittyvän sen kaltaiseen henkilökohtaiseen vapauteen, joka vapauttaa myös vastuusta ja velvoitteista muita kohtaan (da Silva 2017, 16–17). Da Silva jatkaa, että jälkikapitalismissa taloudellisen kasvun pyrkimyksiin asetetaan samankaltaista ajattelua kuin olemme tottuneet kritiikittömästi sisällyttämään improvisaatioon. Innovatiivisuudesta, kollektiivisesta riskinotosta, autonomiasta ja ”thinking outside the box” asennoitumisesta on tullut talouden normeja (Ibid., 22–23). Motivaationi koota improvisaatiokollektiivi osaksi väitöstutkimusta oli minussa heräilevä, da Silvan kuvauksen kaltainen epämukavuus suhteessa improvisaatioon liitettyyn yksilöllisen vapauden ja ilmaisun ajatuksiin ja käytäntöihin. Miten improvisaatiossa muotoutuva toimijuus voisi luoda jotain vastarintaista, jos se kyseenalaistamatta toistaa da Silvan esille tuomia jälkikapitalistisia ajattelunmalleja ja yhdessä olemisen tapoja, joille improvisaatio usein kuitenkin pyrkii osoittamaan vaihtoehtoja? Beyond Improvisation – kollektiivin työskentelyltä odotin improvisaatioon liitettyjen vastuun, vapauden ja riskinoton kysymyksiin ja kokemuksiin menemistä, jotka väistämättä kuljettavat myös improvisoijaa toiminnan eettisten kysymysten äärelle. Aluksi minulla oli vain heikko tuntuma siihen, että jotain improvisaatiokäsityksissäni oli murtumassa, ja tämän murtuman kohdalla kokosin kollektiivin. En tiennyt, mutta halusin ajatella ja tutkia, en yksin, vaan yhdessä.

Keskustelua

Emme mielestäni ehtineet keskusteluissamme vaiheeseen, jossa olisimme riittävästi syventyneet ja artikuloineet, mitä kollektiivisuus juuri meidän muodostelmassamme on ja miten kollektiivisuutta toteutamme. Oman pohdintani tueksi otin esimerkiksi Jaana Parviaisen (2006, 178) ajatuksen uudistavasta tai uudentavasta kollektiivisesta tiedonmuodostuksesta. Uudentamisen tulkitsin tarkoittavan toimiviksi todettujen käytäntöjen toistamista, kollektiivin perustumista jokaisen aikaisempaan kokemukseen ja ajatteluun. Uudistamisen ymmärrsin siten, että tämä nimenomainen ihmiskerääntymä ja sen yhteinen synergia, herättelee jäsenilleen uusia toiminta- ja ymmärtämisen tapoja. Nojasin myös ajatukseen, että kollektiivissa syntyy sen kaltaista kokemustietoa, jota yksilöllisesti olisi mahdotonta saavuttaa. Parviaisen (2006, 164–165) mukaan on totutusta ajattelusta poikkeavaa, jos yksilön sijaan tiedon subjektiksi muodostuu kollektiivi. Kollektiivisen tiedon subjektin tietäminen ei ole kenenkään omistuksessa, ja se, miten kollektiivin yksilöjäsenet yhdessä tuotettua tietoa käyttävät ja miten sitä soveltavat, on jatkuvan keskustelun ja yksilöllisen arvioinnin kohteena.

Kollektiivissamme risteili ja prosessoitui yksilöllisesti ja yhdessä tuotettuja ajatuksia siitä, mikä on meille uutta tietoa. Keskustelimme suhteessa mihin tuotamme tietoa improvisaatiosta, sen kollektiivisista prosesseista ja improvisaatiossa koetusta suhteisuudesta. Käsittelemmekö improvisaatiota suhteessa omaan taiteilijuuteemme, suhteessa taiteenalaamme vai suhteessa johonkin laajempaan kontekstiin? Keskusteluissamme jäsentyi, kuinka kollektiivisuus ei rajoitu ainoastaan esiintyjien välisiin suhteisiin, joita yleisö omasta paikastaan todistaa. Improvisaatioesityksen luo meidän keskinäisten suhteidemme lisäksi suhteemme tapahtuman kontekstiin sekä yleisön ja esiintyjien välinen suhde. Nämä suhteisuudet ilmenevät improvisaatiossa ajallisina ja tilallisina liikkeinä ja tapahtumina, mutta myös energioina, intensiteetteinä, laatuina, ruumiin affektiivisuuden ilmentymisinä.

Työskentelymme alkutaipaleella kävimme useita neuvotteluja ajankäytöstä, fyysisesti läsnä ollen ja sähköpostitse. Käsittelimme aikaa improvisaatiokokemuksissamme, mutta mielestäni keskustelimme sitäkin enemmän siitä, kuinka mahdollistaa aikaa yhteiselle prosessille. Kävimme lähes kamppailua siitä, että ajasta ei tulisi este vaan se olisi mahdollisuus. Välillä ihmettelin sitä, mikä saa meidät jäsentämään elämän lineaariseksi syöksyradaksi, jossa kulkemisen määrittää tiheästi ja pakonomaisesti etenevä aika. Jos olemme ajassa, aika on tila, jossa elämme ja asumme; jos aika ympäröi meidät ja sijaitsee sekä sisällämme että ulkopuolellamme, miksi jatkuvasti joudumme rajoittamaan elintilamme suorajanaiseksi ja ahtaaksi? Ajankäyttöä rajoitti arkielämän ohella ansainta: kollektiivin jäsenet olivat sitoutuneet työskentelyyn ilman palkkioita oman mielenkiintonsa johdattelemana ja halusta työskennellä yhdessä juuri tässä kokoonpanossa. Rahoitusta oli kuluihin, mutta ei asiallisiin palkkioihin, joten en voi olla kuin hyvin kiitollinen kanssataiteilijoilleni heidän osallistumisestaan ja tuestaan. Henkilökohtainen käsitykseni on, että ryhmän jäsenet sitoutuivat kollektiiviseen työskentelyyn ajankäytön haasteista ja rahan puutteesta huolimatta edeltäneiden jaettujen kokemuksien pohjalta. Emme siis aloittaneet aivan alusta, vaan perustaa luottamukselle, vastavuoroisuudelle ja turvallisuudelle oli rakennettu jo aiemmissa yhteisissä taiteellisissa prosesseissa.

Keskustelimme paljon improvisaatiolle ennalta asetetuista ja improvisaation aikana ilmenneistä teemoista. Seuraten tavanomaista taiteellista otettani en ole kirjannut keskusteluja, en myöskään haastatellut osallistujia. Tutkimukseni autoetnografista otetta seuraten olen kirjoittanut kollektiivin työskentelystä oman tulkintani, havainnointini, muistikuvieni ja ruumiillisten kokemusten perusteella. Minun nähdäkseni luottamuksen syntymiseen, tapaamme keskustella, olla suhteessa toisiimme improvisaatiotapahtumissa ja luoda tapahtumaa vaikutti yhteinen taustamme autenttisen liikkeen ja kontakti-improvisaation parissa sekä Anna-Kaisaa, Siniä ja itseäni yhdistävä, kunkin omanlaisen joogaharjoituksen ja meditaation harjoittaminen. Kokemus autenttisesta liikkeestä, joogasta ja meditaatiosta antoi tukea sille, että havainnoimiselle on aikaa, havaintoihin voi luottaa, ettei tarvitse olla nopea ja reaktiivinen, saattoi kuunnella, odottaa ja hengittää, odottaa.

Odottaminen, pysähtyminen, kuunteleminen, havainnoiminen olivat alueita, jotka olivat meille kaikille tärkeitä ja ajankohtaisia. Olin tullut meditaatio- ja joogaharjoitukseni myötä tietoisemmaksi taipumuksestani reagoida improvisaation intensiivisyyteen täyttämällä aikaa tiheällä liikkeellä ja välittömällä reagoivuudella. Omalta osaltani vaati uskallusta odottaa, antaa kokemukseni ajasta väljentyä ja keventyä. Improvisaation odottamattomuuden ja jatkuvan tulemisen tilassa olemisen intensiivinen aika saattoikin olla myös huokoista, kevyttä ja leijuvaa tihentyneen ja latautuneen aikakokemuksen ohella.

Paikkoja maisemassa

Yhteisen ajan löytymisen haasteista huolimatta onnistuimme kokoontumaan kesäkuussa 2009 Heinäveden Kerman kylään, mikä mahdollisti työskentelyn ilman ulkoapäin asetettuja aikatauluja, rauhassa seuraten ja kuulostellen luovan prosessin pakottamatonta etenemistä. Kolme vuorokautta kestänyt ”kesäleiri” (Ronja ei osallistunut leirille, koska hän oli jo muuttanut Yhdysvaltoihin) oli kestoltaan lyhyempi kuin olisin toivonut, mutta antoi kuitenkin tuntumaa siihen, millaista on työskennellä ilman ulkopuolelta määräytyviä ehtoja. Yhdessä oleminen jäsentyi kokemuksellisen ajan, ei asetettujen aikataulujen pohjalta. Aamiainen, fyysistä virittäytymistä, luovaa työskentelyä, keskusteluja, kahvitaukoja, illallisia, saunomista. Päivittäin työskentelimme niin pitkään kuin jaksoimme ja sijoitimme tavallisia arkiaskareita taiteellisen työskentelyn lomaan. Vastaavanlaista tilannetta oli ollut mahdoton saada aikaan Helsingissä, jossa henkilökohtaiset, moneen suuntaan kuljettavat sitoumukset ja rajallinen harjoitustilan käyttöaika tarkoittivat sitä, että yhteisen ajankäytön piti olla ennalta suunniteltua. Kerman aikatauluttomuus mahdollisti hitauden, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut tapahtumattomuutta, sillä kolmessa päivässäkin ehti toteutua paljon, kun suuntauduimme vain yhteen asiaan. Kesäleiri mahdollisti rentouden, ja oman arjen rutiineista ja sitoumuksista irrottautuminen loi intensiivisyyttä yhdessäololle. Kun yhteistä aikaa on erittäin rajallisesti, aiheuttaa se helposti pyrkimyksen jonkinlaiseen ajankäytön tehokkuuteen ja maksimointiin. Vaatii toisenlaista asennoitumista havainnoida väljyyden ja hitauden mahdollistamia tapahtumia, tunnistaa niitä ja työntää syrjään ajankäytön tehokkuuden tavoittelu.

Ensimmäisen päivän aluksi päätimme jäädä sisätiloihin. Olimme suunnitelleet ulkona työskentelyä, mutta sadesää ei tukenut pyrkimyksiämme. Kerman entisen rautatieaseman ja silloisen maaseutukotini tilavin huone oli aikoinaan ollut aseman odotussali. Tila oli rauhallinen, melko hämärä: ikkunoita ympäröivä vanha ja runsas puusto aiheutti sen, että aurinko paistoi huoneeseen vain muutaman tunnin päivässä. Lattia oli tummanruskeaksi maalattu lankkulattia, jykevät hirsiseinät olivat ajan patinoimat ja yhdessä nurkassa oli alkuperäisessä vaaleanharmaassa maalissaan oleva massiivinen pönttöuuni. Salissa oli myös ikkunallinen matkalippujen myyntiluukku, joka on yhteydessä aseman toimistona toimineeseen huoneeseen.

Aamulla Anna-Kaisa ohjasi tiibettiläiseen joogaan perustuvia istumameditaatio- ja hengitysharjoituksia. Rauhallisuus ja tunne ajan riittävyydestä vahvistuivat asettauduttuani vain meneillään olevaan hetkeen: tässä olen ja hengitän, ja mieleni ei tuntiin harhaile menneessä eikä tulevassa. Olen hengitystä ja hengitys on tietoisuuttani. Joogaharjoituksen yhteys improvisoivaan mielentilaan oli minulle selkeä, tietoisuuteni, aistimukseni ja havaintoni yhdentyvät, mieleni levottomuus vähenee ja oloni on avoin ilman odotuksia ja ennakoimista. Hengitys kulkee hetkestä hetkeen, jokaiselle tietoisuuteen kantautuvalle aistimukselle ja havainnolle on aikaa. Istun paikallani ja elän hengitysharjoituksia. Aistimuksien ja havaintojen ei tarvitse suuntautua tilaan ja liikkeiksi, ulkoiseksi toiminnaksi, olen jo tilassa ja liikkeessä. Hiljentyminen ja hengitykseen keskittyminen herättelevät kosketustani analyyttisen ja rationaalisen mielenkerrostuman tuolle puolen, jonnekin esitiedolliseen ja intuitioon. Amy Herzog (2000) tuo esille Alain Bergsonin käsityksen intuitiosta paikkana, joka muodostuu havainnon ja toiminnan väliseen tilaan, viiveeseen. Mitä suurempi viiveen synnyttämän ennakoimattomuuden vyöhyke on, sitä enemmän mahdollistuu pääsy vaihtoehtoisen liikkeen akselille, intuitioon. Mieleeni muistuu useammin kuin kerran tanssin ja somaattisuuden opettajilta kuulemani mielikuva sisään- ja uloshengityksen välisestä viiveestä tyhjänä, intuitioon johdattelevana tilana. Herzog kirjoittaa samansuuntaisesti, edelleen Bergsonia seuraten, intuition olevan tapa, jolla pääsee eriytymättömään elämänvirtaan, suuntautuminen tilallisuuteen taipuu ajallisuuteen. Jokaisella ”elävällä keskuksella” on potentiaalinen viive havainnoimisen hetken ja toiminnan hetken välillä; mitä laajempi viive tuo ”määrittelemättömyyden alue” on, sitä laajempi on myös subjektin pääsy liikkeen vaihtoehtoiselle akselille, intuitioon (Herzog 2000).

Aamun harjoituksen itse kullekin luomasta olotilasta käsin aloitimme päivän improvisaatiotyöskentelyn. Ehdotuksestani valitsimme odotussalista yksityiskohtaisia paikkoja, jotka ajattelimme kohteiksi. Anna-Kaisa valitsi kohteekseen lippuluukun, minä pönttöuunin ja Sini ikkunan. Ajatuksenani oli, että jalustalla olevalla, liikkumattomalla videokameralla kehystämme ja rajaamme kohteemme ja siihen liittyvät teot. Videokameran tarkoitus oli myös kuvata, miten jokainen meistä vuorollaan ruumiillaan ja sen liikkein ja teoin tekisi omasta kohteestaan itselleen kokemuksellisuuden kautta merkityksellisen paikan. Eija ja Jaap loivat improvisaatioihin ääniä, jotka vaikuttavat samoin kuin liikkeet, äänet muotoavat ja merkityksellistävät tilaa ja paikkoja.

Improvisoidessani kameran todistaessa tapahtumaa tunsin olevani useassa paikassa ja tilassa samanaikaisesti. Saatoin liikkua sisään rajattuun kuvaan tai ulos kuvasta. Liikuin suhteessa siihen materiaaliseen, fyysiseen paikkaan, jossa olin, ja liikkeeni vahvistivat minussa paikan tuntua tilassa, mutta pystyin myös samanaikaisesti kuvittelemaan, miten kuvattu dokumentointi mahdollisti tapahtumien siirtymisen tuleviin tiloihin ja paikkoihin. Tilaan ja paikkaan kietoutuivat eri aikatasot. Liikkeelläni rakensin konkreettista sen hetkistä tilaa ja paikkaa, mutta olin myös tietoinen liikkeitteni synnyttämien mielikuvien rakentamasta, ei-materiaalisesta tilasta. Ruumiillisuuden ja liikkeen eri tasojen synnyttämät merkitysyhteydet ovat liikkeessä ja muutoksessa; taltiointi improvisaatiostani salin uunin kanssa saa uudenlaisia, vielä tunnistamattomia merkityksiä, kun tapahtumaa katsotaan videolta jälkeenpäin. Liikkeeni synnyttämät tilan, ajan ja paikan suhteet loivat myös intuitiivisen kokemuksen ajallisuuden historiallisesta perspektiivistä. Ruumiini ja liikkeeni läpäisi ajallinen jatkumo: tämä uuni, nämä hirret, nuo ikkunat ja nämä lattialankut ovat olleet täällä kauan liikkeiden, saapumisien, lähtemisien ja kohtaamisien rajauksina. Kun vanhan odotussalin seinistä poistettiin tapetit, löysin paljastuneista hirsistä lyijykynällä kaiverrettuja kirjoituksia 1940-luvulta. Kerman asemalta oli lähdetty sotarintamalle, ja lähtijät olivat kirjoittaneet nimensä ja odottamaan jäävien rakastettujen nimiä salin seiniin.

Kehystimme. Puhuimme kehystämisestä, ”freimeistä”, ja konkretisoidaksemme ajatuksiamme kuvasimme jalustalla seisovalla kameralla tiukasti rajattuja videoita. Marvin Carlson (2004, 58) esittää Erving Goffmanin ajatuksen kehystämisestä järjestävänä periaatteena, jonka avulla poimitaan erilleen sellaisia sosiaalisia tapahtumia, joilla on esityksen tavoin erilainen suhde normaalin ympäristömme olosuhteisiin. Kehystämisen ulkopuolella ja muokkaamattomina samat tapahtumat saisivat toisia merkityksiä.

Havaitsimme, että kaikki kolme valittua kohdettamme sisälsivät toiseen tilaan johtavan käynnin, luukun tai aukon. Uunin luukku avautui kirskuen, ja työnsin jalkani varovaisesti sen pimeyteen, mustuuteen, tuntemattomaan. Anna-Kaisa liikkui toisessa huoneessa, ja katsoimme häntä lippuluukun ikkunan kautta. Hän häipyi näkökentästä, palasi ja oli kuin osiin hajotettu, ehkä se rakastettuaan sodasta odottava nuori nainen; välillä näkyivät vain hulmuavat hiukset tai käsivarret, alavartalo oli kokonaan piilossa. Sini eteni hitaasti, selin meihin ja kameraan, hengityksellään huurruttaen janaa ikkunalasiin. Hänen yksinkertainen tekonsa kiinnitti huomiomme maisemaan ikkunan ulkopuolella, jonne tilassa risteilevät mielikuvat poistuivat.

Paikan ja tilan merkityksellistäminen liikkeen ja aistimuksellisuuden välityksellä avaa ulospäin ja yhteyksiin. Paikan ja tilan kehystäminen ja rajaaminen avaa, ei sulje. Esimerkiksi Doreen Massey (Massey et al. 2008, 15) tuo esille, kuinka paikat syntyvät kytkeytymisestä ulkopuoliseen, eivät sulkeutumisesta. Paikkojen ainutkertaisuus syntyy niiden erityisistä sijainneista yhteyksien moninaisissa verkoissa. Yksi minun paikoistani on ollut Kerman kylän vanha asemarakennus, sen ympäristö ja maisemat. Muiden kanssa jaetun taiteellisen työskentelyn välityksellä oma paikkani ja ympäristöni kytkeytyi uudenlaisiin merkityssuhteisiin ja yhteyksiin, koin ja ymmärsin oman paikkani toisin, muuttuvana. Työskentelymme seurauksena saatoin myös kokea aikakerrostumia vanhassa asemarakennuksessa, ja nyt tätä kirjoittaessani haluaisin mennä odotussaliin ja asettaa kämmeneni hirsiseinää vasten, tuntea hirsien resonoivan sekä suojaa että menneitä tapahtumia. Kerman asema on minulle olemassa enää muistikuvissani ja kaikuina ruumiissani: avioeroni yhteydessä jouduin luopumaan elämälleni tärkeästä kiinnekohdasta.

Toisena päivänä sää suosi meitä ja lähdimme työskentelemään Kerman kylän maisemiin. Tarkoituksemme oli jatkaa videon kanssa työskentelyä, etsiä kutsuvia paikkoja ja tehdä nyt ulkona sisätilassa aloittamiamme rajauksia. Ajatuksenamme oli nähdä ympäristömme erityisten paikkojen kautta ja näiden paikkojen koosteena. Valitsimme ensimmäiseksi tutkimuskohteeksemme Kermankoskea ylittävän vanhan puusillan. Sillalle on rakennettu kolme penkkiä maiseman katselua varten sekä perhokalastajille ja koskimelojille lepopaikaksi. Istuin risti-istuntaan yhdelle penkeistä, selin kameraan, ja keskityin kosken ääneen. Pauhaava ääni muodosti tilan, jonka sisällä koin olevani. Kosken ääni vaikutti minuun siten, että halusin kaareuttaa rintarankani laajaan taaksetaivutukseen. Tarvitsin tukea sillan kaiteesta, nojasin taaksepäin käsieni varassa. Palasin hitaasti istumaan kohtisuoraan asentoon ja kiinnitin huomioni siihen, mitä näen. Anna-Kaisa oli valinnut paikakseen penkin alustan; hän makasi vatsallaan, vartalo sen verran jännittyneenä, että jalat saattoivat liidellä osittain ilmassa, sillan ulkopuolella, kosken kuohujen yläpuolella. Sini istui sillan kaiteella, kivi kädessä ja keskittyi absurdiin tekoon, kiven nuolemiseen (sillan läheisyydessä on kylän kesäkioski, jossa olimme hieman aikaisemmin syöneet jäätelöt).

Keskittyminen, hengittäminen, havainnoiminen, aistiminen. Paikka muodostui teoista, liikkeistä ja äänistä, sillan rakennelmista, ihmisten välisistä sijanneista, suhteista sekä syntyvistä mielikuvista. Kun ”astuimme ulos” kehyksestä, huomasimme, että sillalle oli pysähtynyt pieni joukko ohikulkijoita jakamaan paikkaa ja tapahtumaa kanssamme. Kyse ei ollut esityksestä vaan tapahtumasta, paikan ja maiseman esityksellistämisestä, joka todennäköisesti sai toimiamme seuraamaan pysähtyneet ihmiset näkemään ja kokemaan maiseman itselleen enemmän tai vähemmän uudella tavalla.

Päivän työskentely päätyi takaisin taloon, saliin ja sisätiloihin. Ensimmäinen sisätilassa tekemämme improvisaatio oli outo, yllättävien assosiaatioiden ketjuna etenevä, poukkoileva ja melkeinpä hervoton. Olimme luoneet, esityksellistäneet, ruumiillistaneet ja liikkeellistäneet paikkoja kylän maisemassa. Minulle oman ympäristöni uudella lailla näkeminen ja kokeminen on loputon inspiraation lähde. Merkitysten liike synnyttää tunteen paikkaan liittyvien tulkintojen ja suhtautumisien vapaudesta. Ehkä improvisaatiomme oli seurausta siitä keveydestä, joka syntyy ajatuksesta paikoista avoimina mahdollisuuksina. Muutoksessa oleva suhde paikkaan ja paikan tuottama identiteetti kiinnittyvät toisiinsa. Deidre E. Heddonin (2002) kaupungin grafitteihin liittyvään näkemykseen nojaten mielestäni maisemassa ja sen paikoissa toteutetun liikkeen voi ajatella olevan autobiografinen tapahtuma, joka merkitsee ja uudelleen merkitsee maisemaa samanaikaisesti myös merkiten ja uudelleen merkiten subjektiviteettia.

Kolmantena päivänä leirimme viimeisestä improvisaatiosessiosta tuli hiljainen, kuunteleva. Sinin kokemuksen mukaan improvisaatio oli paluuta paikkaan itsessä ja yhteyteen. Improvisaation aluksi valitsimme ulkoa pihalta jotakin itseämme puhuttelevaa, jonka toimme sisälle saliin. Valitsin maasta ylös kaivetun juurakon, Sini kukkivan pitkäkasvuisen ruohon ja Anna-Kaisa kiven. Olisin itse asiassa halunnut työskennellä ulkona pihalla, mutta muusikoiden sähköisten instrumenttien takia se ei ollut mahdollista orastavan sadekuuron vuoksi.

Valitsemamme luonnonkappaleet, objektit tai materiaalit, loivat yhteyden talon sisätilan ja ulkotilan välille. Olen improvisoinut lukemattomia kertoja, vuosien ajan, kivien, juurakoiden ja kasvien kanssa, ajatuksena tuoda luontoa sisätilaan ja ilmentää näin suhdetta ulkoisen ja sisäisen, luonnon ja rakennetun tilan, muutoksen ja pysyvyyden välillä. Asetan juurakon saliin, se muodostaa paikan, jäsentää tilaa. Olen lähellä juurakkoa, olen kaukana siitä. Kosketan juurakkoa, tunnen sen ihoani vasten, nostan, koen painon. Annan juurakon painon vaikuttaa liikkumiseeni, kannan sitä, heijaan hiljaisesti. Asetan juurakon uudelleen lattialle, Sinin ruohonkorren ja Anna-Kaisan kiven läheisyyteen; juurakko muodostaa sillan sisäisen tilani ja ulkoisen tilan välille. Juurakko myös kuvastaa tarvettani kokea jotain muuttumatonta ja pysyvää siinä rajojen hämärtymisen, avautumisen ja hämmennyksen tilassa, jota elämäni on. Haluan asetella, asettua. Kuunnella ja hiljentyä. Liittyä, liityn juurakkoon, tilassa oleviin ihmisiin, ääniin, hengityksiin, pulsseihin ja pysähdyksiin.

Purnu, odottamisen ja havainnoimisen vaatima aika

Kesäleirin jälkeen Beyond Improvisation -kollektiivi esiintyi Purnun taidekeskuksen kesänäyttelyssä, jossa olen vieraillut erilaisin improvisaatiokokoonpanoin useina vuosina. Aiemmin improvisaatioiden lähtökohtana olivat yleensä olleet inspiroivat näyttelyteokset; nyt lähtökohtanamme eivät olleet teokset vaan keskityimme improvisaatiossamme tilassa hetkellisesti ilmentyvien teemojen, rakenteiden ja keskinäisten suhteidemme etsimiseen, tunnistamiseen ja hajoamiseen. Esitystä pohjustivat yhdessä työskentelemisen herättämät kysymykset. Mikä meitä yhdistää, miten juuri tämä meneillään oleva tapahtuma rakentuu? Kuinka voimme luottaa, että saamme yhdessä kiinni ennalta sopimattomista teemoista ja rakenteista? Kuinka uskallamme antaa riittävästi aikaa havainnoimiselle ennen liikettä ja tekoja? Kuinka johdatella katsojat aistimaan suhteita, konkreettisten tilallisesti ja ajallisesti ilmenevien suhteiden lisäksi niiden ulkopuolella ilmeneviä? Kollektiivimme improvisaatioprosessit olivat herätelleet ajatuksiamme siitä, kuinka voisimme luoda esityksen siten, että yksittäinen esiintyjä ei ole tapahtumien keskipiste vaan esitys syntyisi ennen kaikkea suhteisuuksien ilmentymisistä. Mielessäni oli Sinin tekemä rajaus Kermassa – ikkuna, maisema ja kamera olivat yhtä keskeinen osa tapahtumaa tai esitystä kuin Sini itse. Sini loi havainnoimistamme terävöittävän tilanteen. Jotakin tuon tapahtuman kaltaista toivoin henkilökohtaisesti myös Purnun esitykseen.

Purnussa uskalluksemme pysähtyä ja odottaa oli koetuksella. Vaatii rohkeutta todella luottaa havaintoihinsa, siihen, että tunnistaa improvisaatiossa ilmentyvät teemat, rakenteet sekä suhteisuudet. Esitystilanteessa rohkeutta vaatii myös löydetyistä teemoista ja rakenteista irti päästäminen, selkeyden hetkien hajoaminen. Yleisön läsnä ollessa on helpompi täyttää aikaa liikkeellä, äänellä, tekemisellä, kuin odottaa sitä, mikä todella liikuttaa. Ystävän, kollegan ja Purnun taidekeskuksen keskeisen toimijan Mirja Tukiaisen osuva palaute Purnun esityksestä tiivistyi tulkintani mukaan ja yksinkertaistettuna seuraaviin huomioihin: improvisaatiossa oli hetkiä, jolloin teimme vähemmän, uskalsimme odottaa ja olimme tarkkoja, tai hetkiä, jolloin jäimme toistemme tekemisen kommentoimisen vaikeasti hajotettavaan pallotteluun. Suhteisuuksien luominen ja niiden esille tuominen on eri asia kuin välitön reagoiminen tai kommentoiminen kanssaimprovisoijien liikkeeseen, ääniin ja tekoihin.

Tunnistan oman vähän tekemiseni, joka kärjistyi esitystilasta poistumiseen jo ennen kuin ennalta sovittu runsaan puolen tunnin kesto oli täyttynyt. Improvisaatioesityksemme saattoi ajatella ulottuvan valtavan maisemaikkunan kautta näyttelyhallin ulkopuolelle, mutta poistuessani näyttelyhallista otin riskin, etteivät muut esiintyjät jakaneet ajatusta tapahtuman laajentamisesta ulkotilaan. Näyttelyhallin ulkopuolella istahdin tuolille. Vieressäni oli puuhun kytkettynä Eijan koira, jota silittelin. Odotin. Päässäni vilisivät useat vaihtoehdot. Palaan sisätilaan eri sisäänkäynnistä kuin mistä poistuin, ikään kuin olisin tehnyt matkan tai reitin toisaalle, josta sitten saavun takaisin yhteiseen esitykseen. Tuo ”ikään kuin” ei miellyttänyt minua. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että ryhdyn liikkumaan näyttelyhallin ulkopuolella, kunnes toiset esiintyjät sekä katsojat reagoivat minuun ja yhteys ulko- ja sisätilan välillä, minun ja toisten improvisoijien välillä syntyy. Ei. Kolmas vaihtoehto olisi voinut olla, että kävelen arkisesti takaisin näyttelytilaan ja tavalla tai toisella liitän jo tapahtuneen poistumisen osaksi improvisaatiota. Ei näinkään, sillä improvisaatio olisi muuttunut tilanteeseen, tunnelmaan ja intensiteettiin nähden liiaksi, jos sen hyvin arjesta poikkeavan, omintakeisen tunnelman olisi lävistänyt arkinen tekoni. Palaan näyttelytilaan ja kommentoin liikkeelläni Anna-Kaisan ja Sinin liikettä. Ei. En halunnut tyytyä kommentointiin, josta saattaisi tulla kuin ennalta arvattava pöytätennisottelu. Plop-plop, pallo kulkee edestakaisin kahden pelaajan välillä, ja katsojien päät kääntyilevät samassa rytmissä. Avautuminen dialogiin on haasteellisempaa kuin vain kommentoiminen, ja seuraukset ovat aina ennakoimattomia. Dialogissa emme pyri myötäilemään toisiamme tai reagoimaan jatkuvana virtana vaan pysähdymme kuuntelemaan.

Käytyäni läpi eri vaihtoehtoja päädyin jäämään näyttelytilan ulkopuolelle. Tuntui hieman kummalliselta, etten halunnut jatkaa, saada aikaan muutosta ja fyysisesti osallistua meneillään olevaan tapahtumiseen. Minun näkökulmastani käsin tila ja sen valot, äänet, ihmiset ja tilan ulkopuolinen ympäristö loivat tapahtumaa, jonka osa olin, vaikkakaan en keskeisenä esiintyjänä. Kaikuni resonoivat vielä varsinaisessa esitystilassa, ja tekojeni vaikutukset olivat jättäneet tilaan jälkensä. Mielessäni oli toive, että valintani ei hämmennä muita esiintyjiä liikaa. Jälkeenpäin Jaap ilmaisi oman näkemyksensä minulle: ”Kaikki muu on mahdollista, mutta ei esityksestä poistuminen.” Mielestäni en poistunut esityksestä, ainoastaan rajatusta tilasta, näyttelyhallista.

Siellä ikkunaseinän toisella puolella koin yksilöllisen esiintyjyyteni häipyvän ja sulauduin ja kytkeydyin tapahtumaan katsoen, aistien ja odottaen. Ehkä unohdin vastuuni suhteessa kanssaesiintyjiini hämmentäen heitä liikaa rikkomalla kuitenkin edelleenkin meissä olevia esiintymiseen liittyviä ennakko-oletuksia. Voiko esiintyjyys olla muuta kuin aktiivista näkymistä ja omien yksilöllisten rajojen määrittämistä? Mitä on sulautuminen, joustavat rajat? Kuinka liudentaa yksilön ja kollektiivisen subjektiuden eroa improvisaatiotyöskentelyn käytännöissä?

Esityksessä itsensä häivyttäminen on ehkä äärimmäinen teko, mutta se avasi minulle ajatuksia esiintyjän läsnä olemisesta. Tunnistettavuuteen ja identifikoituvuuteen läsnäolollaan pyrkivä esiintyjä kiinnittyy tiedossa oleviin asetelmiin ja tulee nähdyksi ennakoidusti. Jos minua ajatuksellisesti ohjaa aina tulemiseen tilassa oleva ruumiillisuus ja tapahtuminen, ymmärrän itseni esiintyjänä virtaavana, häilyvänä ja identiteettejä pakenevana. Emilyn Claidin (2002, 18) ajatusta seuraten esiintyjän läsnäolo on sekä kohtaamisen paikka että avoin tila esiintyjän ja katsojan välillä. Claid jatkaa esiintyjän läsnäolon olevan vaativien teknisten taitojen harjoittelua ja tyhjää pintaa, jonka takana taito on salattuna. Tulollaan oleva piirtyy esiintyjän ruumiin tyhjään pintaan, joka tekee hänen havaittavasta ruumistaan hämärän, mutta kuitenkin ”vaarallisesti energisoidun potentiaalin”.

Potentiaali voi tulla esille tai jäädä piiloon, näkymättömiin. Improvisaatiossa ruumis on välttämättä energisoitu: ilman aistien ja mielen virittäytymistä ei synny improvisaatiota. Vaarallisuus on siinä, ettemme oikeastaan tiedä, mitä tuo virittyneisyyden tuottama energia on, miten se herätetään, mitä se saa aikaiseksi, kuinka materiaalisia tai kuinka ei-materiaalisia nuo liikkuvat energiat ovat.

Säynätsalo, toisintekijöiden todellisuutta

Purnun jälkeen esiinnyimme elokuussa Säynätsalon Uuden Museon tanssitapahtumassa. Saavuimme esitystilaan ja hahmotimme tilan aivan toisin kuin tapahtuman järjestäjät. ”Täällä on aina tehty näin…” Olimme ennakoimattomia, kaiketi siis hieman vaarallisiakin.

Emme tienneet välittömästi, miten ja minne sijoittaisimme improvisaatioesityksemme suuressa vanhassa tehdastilassa, jossa nyt oli kesätaidenäyttely. Järjestäjillä oli varmat näkemykset siitä, mikä yleisön kannalta olisi parasta ja toimivinta. ”Tuolit ovat olleet aina näin. Tämä paikka on varattu teitä edeltävälle soolotanssille. Ei, yleisö ei voi levittäytyä seisomaan seinänvierustoja pitkin, kaikki ovat tottuneet siihen, että istutaan tuoleilla, jotka on aseteltu näille paikoille.”

Minulla alkoivat lievä epätoivo ja absurdiuden tunteet vuosien takaa nousta pintaan. Kävimme julkista neuvottelua keskenämme ja tapahtuman järjestäjien kanssa esitystilasta ja sen mahdollisuuksista. ”Ei, ette voi valmistautua esitystilassa näyttelyvieraiden takia.” Vähitellen aloin reagoida itselleni tyypillisesti eli voinhan toki valmistautua esitykseen ihan missä vain, en jaksa tätä, vetäydyn. Olenhan improvisoija, joten sopeudun ja sovellun kaikkeen.

Päädyimme vähitellen tapahtuman järjestäjiä ehkä vähiten ravisuttavaan ratkaisuun siitä, miten sijoittaisimme esityksemme näyttelytilaan. Asetimme tuolit ryppäiksi moneen kohtaan reunustamaan suurta tehdassalia niin, että yleisö saa eri näkökulmia esitykseemme sen mukaan, missä kohtaa salia he ovat. ”Ei, voisitko antaa niiden tuolien olla siinä missä ovat, ne on tarkoituksellisesti sijoiteltu näin.” ”Mutta, kun väliajan jälkeisessä esityksessä tuolit pitää sijoittaa toisin.” ”Mutta meidän esityksemme onkin ennen väliaikaa…tässähän ei ole mitään järjestelyongelmaa, tuolit voi asetella uudelleen väliajan aikana.” Jouduin vielä muutamaan otteeseen siirtelemään tuoleja takaisin esitystämme varten laitetuille ei-totunnaisille paikoilleen järjestäjien siirrettyä ne määrätietoisesti pois ilman, että he kysyivät asiasta ensin meiltä esiintyjiltä.

Koska itse esitystilassa ei saanut työskennellä, meille järjestettiin mahdollisuus valmistautua esitykseemme kylän nuorisotalolla. Perillä meille annetut avaimet osoittautuivat vääriksi, ja odottelimme noin tunnin jonkin paikallisen toimijan saapuvan oikeiden avaimien kanssa. Koko ajan satoi rankasti. Avaimet eivät jostain syystä koskaan saapuneet, joten järjestäjätaho ohjasi meidät toiseen mahdolliseen harjoitustilaan, joka osoittautui viehättäväksi kesätanssilavaksi. Ainoa ongelma oli sade ja vuodenaikaan nähden odottamattoman kylmä sää. Anna-Kaisa totesi, että jämähtäisimme kylmyyden takia paikoillemme, jos jäisimme työskentelemään ulkotanssilavalle. Myös Eijan uusi kannel tarvitsi vähemmän kostean harjoitustilan, jotta se pysyisi vireessä.

Palasimme tehdasrakennukseen kaiken harhailun jälkeen, ja nyt olikin yllättäen sopivaa, että valmistautuisimme itse esitystilassa. Retkeemme oli kulunut noin kaksi tuntia. Meillä oli muutamia tunteja aikaa esitykseen, ja olimme lähteneet liikkeelle hyvin varhain emmekä olleet ehtineet nauttimaan minkäänlaista lounasta. Siis paikalliseen pizzeriaan, paikkakunnan ainoaan avoinna olevaan lounaspaikkaan. Hiilihydraattitankkauksen voimin takaisin luovan työn pariin. Esitykseen aikaa noin tunti.

Olin pyytänyt järjestäjiä ohjaamaan tuoleja vaille jäävät katsojat seisomaan ja nojailemaan seinustoille, jotta kaikilla olisi mahdollisuus nähdä esitys esteettömästi. Improvisaatiomme alkaessa tuolittomat katsojat hakivat itseohjautuvasti tuolin tilassa olevista tuolipinoista ja asettivat sen oletettuun katsomoon, totunnaiseen rivijärjestykseen, estäen toisiltaan hyvän näkyvyyden. Yritin vielä itse opastaa yleisöä toivomilleni paikoille, mutta tuloksetta. Kuitenkin suurin osa yleisöstä hyväksyi heille todennäköisesti poikkeavan katsojaposition ja suostui osallistumaan improvisoiden esitystilan muotoutumiseen.

Päivän surkuhupaisten tapahtumien vaikutuksesta vanhat, joskus jo nujerretut pelkoni ja epäilyni alkoivat kaivertaa minua sisältä käsin. Mitä jos yleisö ei kykene näkemään improvisaatiotamme tapahtumana, jonka muodostaa tilan, liikkeiden ja äänien herkästi muuntuvat ja hiipuvat suhteet, mitä jos yleisön aikaisempien kesien tapahtumista syntyneet ennakko-odotukset tekevät kohtaamisen mahdottomaksi? Mitä, jos emme kykene välittämään sitä, että esitys todellistuu katsojalle osallistuvan havainnoimisen ja aistimisen välityksellä?

Myös vanhat pelkoni siitä, että minulta tanssijana ja esiintyjänä odotetaan jonkin minulle tavoittamattoman mukaista olemusta ja liikkumisen tapaa, muistuttelivat itsestään päivän koettelemusten johdosta. Beyond Improvisation -kollektiivin improvisaatiot eivät olleet sen kaltaisen vastarinnan paikkoja, joissa olisin kuuluvasti asettanut ruumiini ja tanssini vastustamaan yleisemmin vallitsevia, yhdenmukaisia käsityksiä naisen ruumiista, tanssijan taidosta ja ilmaisun tavoista. Kollektiivin vastarinta oli hiljaista, se ilmeni individualismin haastamisena, näkymättömyyden ja näkyvyyden sekoittumisena, hiljaisuuden ja pysähtymisen paikkojen korostumisena. Improvisaatiomme olivat avoimia tapahtumia, jotka ruumiillistivat tilaa, antoivat muodon energialle, intensiteeteille ja laaduille. Vieraillessani Säynätsalon tassitapahtumassa pelkoni siitä, että esitystä arvioitaisiin taiteilijayksilöiden suorituksina, nousivat pintaan, mutta pelko hiipui pois kollektiiviseksi kudokseksi muotoutuneen improvisaatiomme aikana.

Näkymätön näkyvissä

Sanomalehti Keski-Suomalainen, Reija Palttila
Säynätsalossa 16.8.2009.

Kohtaamisia tilassa Beyond Improvisation Collectiven esityksessä välittyi tanssin syntyminen vuorovaikutuksessa – tanssijoiden toisilleen tarjoamien impulssien kautta. Esitys antoi tilalle hengen. Sen rakenne hahmottui yhteydessä tilaan. Äänet erilaisista pinnoista ja esineistä aukoivat mielikuvia. Tanssijat liikehtivät yksin tilassa, silti toisiaan aistien. Vain jokunen kohtaaminen. Auki oleva ikkuna, jonka saranoita kädet narisuttivat, vanha hana, lattian rappausta raapivat sormenpäät. Metsämaisema ikkunan takana liikkumattomana performanssina ja salissa liikkeellinen asetelma aivan kuin maalaus alkaisi elää omaa elämäänsä. Hetkittäin tuoleilla katsojien joukossa katsojana tai asteittain etenevässä jonossa lattialla tanssijoista kehkeytyi improvisaation myötä kuin sukupolvien ketju. Äänitaiteilija tietokonesävellyksineen ja muusikko sähkökanteleineen virittivät esitykseen menneisyyden ja tulevaisuuden rajatilan, jossa aikojen ja muistojen lihallistuneet aaveet liikkuivat.

Oma historiani on satuttanut, ja oleminen osana kollektiivia lääkitsi minua. Kollektiivissa en koe olevani vääränlainen, sillä pääosassa on tapahtuma, jonka yhdessä luomme, ei minun yksilöllinen suoritukseni tai minä. Mielestäni Bracha L. Ettingerin (2009b, 160) ilmaisu ”itsenäinen toiminta yhteenkytkeytyneisyydessä” luonnehti hyvin Säynätsalon esitystä, jossa koin yksilöllisen ja kollektiivisen tapahtumisen sekoittuvan luontevammin kuin aiemmissa julkisissa improvisaatioissamme. Mitä tapahtui verrattuna aiempiin esityksiimme? Ehkä myötäeläminen, hyväksyntä ja periksianto toiselle olivat todellisempia esityksessä, joka oli enemmän kuin ”reaktiivinen sarja perättäisiä aistimuksia” (ibid., 157). Mitä improvisaatiossa sitten tapahtui, jos se oli enemmän kuin reaktiivisuutta? Uskalluksemme odottaa ja hidastua havainnoimaan tapahtumista avasi esityksen luoman tila-aikakytköksen monitasoiseksi, loi Ettingerin ajattelua seuraten yhdessä tulemisen mahdollisuuden ja tilan kaikujen kuuntelemisen. Odottaminen, kunkin esiintyjän rohkeus sallia itselleen ja toisilleen havainnoimiseen tarvittava aika, teki meistä esiintyjinä hauraampia ja haavoittuvaisempia. Esiintyjän hauraus horjuttaa lineaarisesti etenevää tapahtumista ja ennalta määriteltävyyttä. Hauraus myös kutsuu myötäelämiseen. Improvisaatiossa toisen hyväksyminen ja myötäeläminen antavat kaikille rohkeutta sen kaltaiseen itsenäiseen toimintaan, joka ei sulje pois kytkeytyneisyyttä toisiin, työnnä muita ulkopuolelle. Säynätsalon esityksen jälkeen aavistus ja toive kollektiivin tulevasta olomuodosta, sen muuttuvasta, hengittävästä, hyväksyvästä ja avautuvasta kudosmaisuudesta jäi soimaan sisälleni. Kun ajattelen, miten haluaisin improvisaatioesityksen vaikuttavan kaikkiin osallisiin, taiteilijoihin ja katsojiin, toivon sen välittävän kohtaamisen ja yhdessä olemisen tapaa, joka on herkistynyt yhdessä luomisen ja hengittämisen taajuudelle.

Niinpä kun aletaan ajatella asiaankuulumattomia asioita, kuten ”tekijyyttä” kadotetaan yhdessätulemisen mieli, vaikka yksilöiden välisiä eroja muilla tasoilla (kuten itseidentiteettien tasolla) ei kiellettäisikään. Yhdessätulemista ei ole helppo hyväksyä. Se merkitsee kaikenlaisista valta-asetelmista luopumista (rajoituksista, rajoista, itsestä) ja jää usein siksi näkymättömäksi. Tai tulee kumotuksi.

(Bracha L. Ettinger 2009b, 165–166.)