3.8 Fragmentti 28

Haylesin hypoteesin mukaan teknogeneettinen muutos tapahtuu teknogeneettisten kierteiden eli ihmisten ja teknologioiden tehostuvan yhteen punoutumisen kautta. Fragmentti 28:ssa DAR väittää, että tässä tutkimuksessa teknogeneettinen muutos — tai algoritminen adaptaatio, kuten ehdotan sitä kutsuttavan – ilmenee kaksi- tai monikielisyyden normalisoitumisena. Toisin sanoen tutkimusprosessin tuloksena yhdellä kielellä kirjoittaminen muuttuu poikkeukseksi, jolle on tunnusomaista puutteen kokemus ja käännöksen ennakointi.

Haylesilla teknogeneesi liittyy antropogeneesiin eli hominisaatioon, ihmisen kehittymiseen ihmiseksi – tuoden mieleen Bernard Stieglerin väitteen, että antropogeneesi on teknogeneesin muoto (3.8FI1). Hayles viittaa paleoantropologien keskuudessa vallitsevaan yhteisymmärrykseen siitä, että ihmisen kehitys on erottamattomasti yhteydessä työkalujen kehittymiseen ja leviämiseen. Tällaista ei-digitaalisiin työkaluihin liittyvää yhteisevoluutiota voidaan pitää teknogeneesin perusmuotona, erotukseksi digitaalisten medioiden kautta tapahtuvasta nykyaikaisesta teknogeneesista.

Kaksijalkaisuuden kehittyminen on Haylesin mukaan esimerkki ”jatkuvasta vastavuoroisesta vaikuttamisesta” (Clark Hayles 2012, 10 mukaan), jossa kahdelle jalalle nouseminen kirjaimellisesti mahdollistaa ihmislajille uusiin työvälineisiin tarttumisen – mikä vuorostaan kiihdyttää kaksijalkaisuuden kehittymistä entisestään. Kun yksilö on kerran päässyt käsiksi uusiin työkaluihin, halu käyttää niitä uudelleen ajaa häntä muuttamaan omaa käytöstään, sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Tässä (kirjaimellisesti) ylöspäin johtavassa, kertautuvassa kehityskulussa uusien työkalujen käyttöönotto synnyttää ”vahvoja adaptiivisia etuja”, jotka ylläpitävät yhteisevoluution prosessia. (Hayles 2012, 10.)

Käännös sisäistettynä proteesina

Näihin yleisiin havaintoihin nojaten voimme tarkastella LW:a ja WTCST:ä aiemmista kirjoitusmuodoista evolutiivisen prosessin myötä kehittyneinä muotoina, joiden tarkoituksena on ollut sopeutua uusiin ympäristöihimme. Andy Clarkin ajatus ”jatkuvasta vastavuoroisesta vaikuttamisesta” ilmenisi tässä tapauksessa niissä tavoissa, joilla me – inhimillisistä ja ei-inhimillisistä toimijoista koostuvana kirjoittajakokonaisuutena – kykenemme suorittamaan tehtäviä jotka eivät ainakaan tässä mittakaavassa olleet mahdollisia ennen nykyisen tekniikkamme käyttöönottoa. Kuten 3.6:ssa kuvaan, kantani on että mahdollisuus kirjoittaa ja tutkia rinnakkain kahdella eri kielellä on se ”adaptiivinen etu” tai uusi kapasiteetti, joka näin ollen syntyy. Kaksijalkaisuuden sijaan kaksi- tai monikielisyys on siis se evolutiivinen loikka, joka on tämän teorian ytimessä.

WTCST:ssä adaptiivinen muutos tulee näkyviin vasta, kun pidättäydytään toiminnasta joka sen on aiheuttanut eli algoritmisesta itsekääntämisestä. Näin ymmärrän fragmentti 28:n. Digitaalisiin medioihin sitoutumisemme aiheuttamat muutokset näyttävät olevan muutoinkin tuntuvimmillaan silloin kun järjestelmät suljetaan, kun kytkeydymme irti teknisistä kokonaisuuksistamme (ks. 1.12 ja sovitettu Hayles-katkelmasta 10). DAR:n kuvaama käännöksen ennakointi tai kaipuu näyttäisi vahvistavan tätä käsitystä. Kun käännöksestä on tullut kokemuksellinen normi, sisäistetty proteesi, vain uusi adaptaatio voi palauttaa meidät tilaan jossa yksikielinen kirjoittaminen tuntuu joltakin muulta kuin amputaatiolta.