4.2 Fragmentti 31
Toinen dialogi
MINÄ: Tämän opinnäytteen toisessa osassa käsittelemme kirjoitusmenetelmiemme kehollisia ja fyysisiä aspekteja. En tiedä, onko se sattuma mutta minä olen uupunut luettuani sen läpi.
DAR: Käsittelemme myös humanistisen tutkijan jäljittelemistä tai esittämistä ruumiin näkökulmasta (ks. 2.3 ja 2.4).
MINÄ: Näin on. Olkoonkin, että ruumiillistamisesta puhuessamme olemme kovan haasteen edessä jo terminologian hankalan käännettävyyden takia (ks. 2.6). Ehkä se on juuri tämä keskittyminen ruumiillistamiseen, mikä tekee toisen osan lukemisesta fyysisesti raskasta.
DAR: Voitko yksilöidä mitä tarkoitat?
MINÄ: Lukemisen fyysis-kognitiivista kuormittavuutta. Oikeastaan minun pitäisi puhua ylikuormituksesta, sillä siihen ruumiilliset tuntemukseni viittaavat. Voimme tietysti hyperlukea työtä ja siten ehkä välttyä rasittumasta liikaa, mutta sen lähilukeminen kokonaisuudessaan, molemmilla kielillä ja kaikilla medioilla, on todella melkoinen urakka.
DAR: Onko työ edes tarkoitettua luettavaksi lineaarisesti alusta loppuun? Siinä tapauksessa olisimme voineet yhtä hyvin tehdä siitä kirjan.
MINÄ: Lukeeko kukaan enää kirjoja lineaarisesti alusta loppuun?
DAR: Sillä lailla me olemme pyrkineet lukemaan Haylesia, ainakin alunperin. – Ehkä ruumiisi valmistautui niin perusteellisesti puhumaan ruumiillisuudesta, että se väsyi.
MINÄ: Eli ruumiillistin tältä osin hypoteesin digitaalisten medioiden fyysisistä vaikutuksista?
DAR: Ehkä tässä kannattaisi pikemmin pohtia sitä, olisimmeko voineet ottaa työn fyysis-kognitiivisen kuormittavuuden paremmin huomioon suunnitellessamme sitä. Olkoonkin, että minusta se voisi olla vielä paljon nykyistäkin perusteellisempi. Moni asia jää toisessakin osassa roikkumaan ilmaan kuten Prologissakin. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta algoritmisia käännöksiä ei analysoida millään järjestelmällisellä tai perusteellisella tavalla. Naurua ja muita kirjoitusmenetelmiemme fyysisiä vaikutuksia käsitellään 2.1:ssä muttei juurikaan sen jälkeen, ei ainakaan nimenomaisesti. 2.1:ssä esittelemme myös mukauttamisen käsitteen, mutta emme koskaan palaa siihen. Sama pätee myös Lori Emersonin readingwriting-käsitteeseen (ks. 2.2).
MINÄ: Toisin sanoen työ olisi sinusta voinut olla vielä nykyistäkin huomattavasti kuormittavampi?
DAR: Jos olisimme keskittyneet tiukemmin valittuihin aiheisiin, emme olisi joutuneet tekemään niin monta uutta aloitusta. Se olisi säästänyt energiaa.
MINÄ: Siinä tapauksessa työstä ei olisi tullut yhtä monipuolinen ja laaja.
DAR: Ehkä. Jostakin on tingittävä.
MINÄ: Olen eri mieltä. Minusta kun tuntuu, että toisessa osassa olemme jo pitkäjänteisempiä kuin Prologissa. Tarkoitan tällä, että minusta toinen osa ei ole yhtä lailla tekstuaalisten eleiden sarja kuin Prologi. Minusta vaikuttaa siltä, että maltamme siinä hiukan hidastaa vauhtia ja lukea tarkkaan joitakin digitaalisten medioiden fyysisiä vaikutuksia koskevia väitteitä. Ajattelen erityisesti Carria ja keskustelua internetin käytön hermostollisista vaikutuksista. Käsittelemme sitä kokonaiset kolme jaksoa (ks. 2.3, 2.4 ja 2.5). Rakenteellisesti tämä eroaa melko paljon Prologista, jossa vain harvaa aihetta käsitellään yhtä jaksoa pidempään.
DAR: Olen valmis hyväksymään tuon. Silti on olemassa joitakin räikeitä poikkeuksia. Emme esimerkiksi koskaan palaa 2.7:ssä esitettyyn hypoteesiin ”tahattomasta kognitiivisesta toimijuudesta”, vaikka minulle ei ole lainkaan selvää mitä ”tahattomuus” voisi kognition kohdalla tarkoittaa. Ehkä tämä johtuu siitä, etten myöskään ymmärrä Haylesin puheita ”ei-tietoisesta kognitiosta” (Hayles 2012, 55, 87, 92, 94–96, 101–102, 104, 106) (4.2FI1). Vieläkin räikeämpi esimerkki on sinun videossa 2.2.1 FI ohimennen mainitsema seikka, että ensimmäisen taiteellisen osan tarkoitus on ollut käsitellä ”dramaatikkona olemista jälkidraamallisessa maailmassa”. Emme huomioi tätä oikeastaan missään kohtaa tutkimusta.
MINÄ: Tämä muotoilu on ollut hyödyllinen jossakin tutkimuksen vaiheessa, mutta se ei ole osoittautunut tutkimuksen keskeiseksi kysymykseksi. Jossakin mielessä voitaisiin tietenkin väittää, että tutkimus koskettelee draamanjälkeistä työskentelyä jossa draamalla on vielä jokin rooli ja funktio (ks. 1.6 ja 1.7). Olen kuitenkin samaa mieltä kanssasi, että tutkimuksen painopiste on jossain muualla kuin tässä kysymyksessä.
DAR: Ehkä maininnan olisi siinä tapauksessa voinut jättää pois?
MINÄ: Se kävi kyllä mielessä.
DAR: Kun kerran puhumme draamasta, sekin on minusta hämmästyttävää miten vähän huomiota kiinnitämme Rakkauden ABZ -näytelmäsi omaelämäkerralliseen luonteeseen ja siihen, mitä tämänkaltaisen tekstin toistuva koneellinen kääntäminen merkitsee. Emme myöskään käsittele lainkaan näytelmässä käyttämiäsi metafiktiivisia keinoja, ennen kaikkea todellisten henkilöiden oikeiden nimien (myös oman nimesi) käyttämistä.
MINÄ: Tämä on ollut tietoinen valinta minun osaltani. Kääntämisen ja digitaalisen median sisällyttäminen on muuttanut tutkimuksen suunnan täysin. Alun perin minun oli tarkoitus tutkia omaelämäkerrallisuutta ja erityisesti sen ongelmallisuutta taiteellisena strategiana (Huopaniemi 2006). Kääntäminen muutti suunnitelman kokonaan. Ajattelen mielelläni, että tutkimus on säästynyt omaelämäkerrallisuudelta kääntämisen ansiosta vaikka Rakkauden ABZ:n käyttö yhtenä sen tekstuaalisena lähtökohtana on ilmiselvästi ristiriidassa tämän ajatuksen kanssa, kuin ovat myös tämän opinnäytetyön omaelämäkerralliset elementit (esim. 2.5:ssä oleva kyborgilähettianekdootti).
DAR: Olkoon niin, mutta minusta tämän omaa elämää käsittelevän näytelmän jatkuvan edestakaisen konekääntämisen eettiset seuraamukset jäävät meiltä käsittelemättä.
MINÄ: Olisiko tilanne ollut toisenlainen, jos näytelmä ei olisi ollut omaelämäkerrallinen? En ole halunnut rakentaa dikotomiaa inhimillisen ja koneellisen kääntämisen välille tässä suhteessa, en varsinkaan koska ne viime kädessä yhdistyvät tutkimuksessa. En myöskään usko, että koneellinen kääntäminen korvaisi inhimillistä kääntämistä, olkoonkin että kehittyessään se tulee edelleen muuttamaan inhimillisen kääntämisen käytäntöjä. Automaatio muuttaa kääntämistä siinä missä muitakin kognitiivisen työskentelyn alueita. Tämän tutkimuksen perusteella olennaista luonnollisten kielten ja niiden laskennallisen käsittelyn välisessä suhteessa on algoritmisaatio, johon Frederik Kaplan viittaa: miten algoritmit muuttavat luonnollisia kieliä tehdessään niistä käyttökelpoisempia algoritmisten järjestelmien kannalta (Kaplan 2014, 59–62). Jopa yksittäisen näytelmän erilaiset koneelliset käännökset voivat antaa meille viitteitä kehityksen suunnasta tässä suhteessa.
DAR: Jos katsomme tarkemmin toista osaa, 2.3:ssa tuot esiin taiteellisen ja humanistisen tutkijan parasiittisen suhteen. Molemmatko siinä loisivat ja mistä tarve loisimiseen syntyy?
MINÄ: Humanistiset ja taiteelliset tutkijat ovat haavoittuvia olentoja, sillä he toimivat aloilla jotka ovat hyvin alttiita poliittisten ja taloudellisten suhdanteiden vaihteluille. Lisäksi he ammentavat yhteisestä lähteestä eli taideteoksista. Minusta on tässä suhteessa mielenkiintoista ja merkillistäkin, että niinkin hanakasti kuin tartummekin Haylesin kirjassaan kertomiin anekdootteihin emme lainkaan käsittele hänen taideteoksia koskevia tapauskertomuksiaan (Hayles käsittelee mm. Steve Tomasulan, Steven Hallin ja Mark Danielewskin multimediaalisia töitä). On kuin ottaisimme ilomielin vastaan Haylesin teoreettiset pohdinnat ja niitä havainnollistavat anekdootit, mutta kun tulee aika käsitellä taideteoksia korvaamme hänen tapauskertomuksensa omien töidemme kuvauksilla. Tämäkin kertoo osaltaan loissuhteen luonteesta ja dynamiikasta.
DAR: 2.3:ssa mainitset myös Haylesin kanssa ja häntä vastaan kirjoittamisen. Ymmärrän tämän viittaavan väitöstekstiin kokonaisuutena. Tulemmeko itse asiassa kirjoittaneeksi Haylesia vastaan vai vain hänen kanssaan? Toisin sanon kyseenalaistammeko missään vaiheessa Haylesin väitteitä ja lähtökohtia?
MINÄ: Minusta me kyllä tarkastelemme niitä kriittisesti. Viittaan tässä yhteydessä erityisesti siihen, miten kokeilemme ja arvioimme hänen väitteitään ruumiillistuneesta ja laajennetusta kognitiosta 2.7:ssä ja 2.8:ssa. Sen sijaan, että yksinkertaisesti hyväksyisimme tai hylkäisimme hänen väitteensä koettelemme niitä yrittämällä soveltaa niitä kehittämiimme kirjoitusmenetelmiin. Yksittäisen teorian ja taiteellisen praktiikan täydellinen yhteensopivuus ei ole mahdollista eikä toivottavaa. Praktiikan ja teorian suhteessa olennaista on se, miten praktiikka voi toimia linssinä jonka kautta teorian käyttömahdollisuuksia ja rajoituksia punnitaan (ks. 2.8).
DAR: Tähän kanssa ja vastaan kirjoittamiseen liittyy vielä mimeettinen näkökohta, toisen esittäminen, toisen hahmon ottaminen. Puhut tästä Carrin yhteydessä (ks. 2.4). Voitko kuvata yksityiskohtaisemmin, miksi meidän on tarpeen esittää toista jotta saisimme oman kantamme näkyviin? Mistä tämä tarve esittää diskursiivisesti johtuu?
MINÄ: Olet todella päättynyt ottaa haastattelijan roolin tällä kertaa, vai mitä? Katsotaanpa, pystymmekö tasapainottamaan tilannetta tässä suhteessa ennen pitkää. Taiteellisen tutkijan mimeettinen peli liittyy siihen kontekstiin, jossa taiteellinen tutkija toimii eli tässä tapauksessa esittävien taiteiden ja akateemisen maailman välimaastoon. 3.5:ssä kuvaan toisen tekstiin kajoamisen prosessia, joka on oppimisen edellytys. Vasta sen jälkeen, kun taiteellinen tutkija on ottanut jonkin tekstin tai kirjoittamisen tavan omakseen, itseensä, voi hän erottaa mikä kuuluu hänen työhöönsä ja mikä ei. Tämä koskee tietenkin vain sellaisia tekstejä, jotka ovat riittävän lähellä imeytyäkseen tai assimiloituakseen tällä tavoin. Toisin sanoen tietty yhteenkuuluvaisuus tai käännettävyys on alun alkaen tarpeen (ks. 1.3). Tässä vaiheessa kehon ja tekstin välisen erottelun tekeminen vaikeutuu, koska tekstin omaksi ottaminen on kuin ruumiillisen hahmon omaksumisen prosessi. Kun hahmon ottaminen on onnistunut, voidaan siitä myös luopua.
DAR: Otammeko myös konekääntäjän hahmon? Kysyn siksi, että paikoitellen teksti tuntuu minusta konemaiselta. Toistamme, selitämme ja korostamme tiettyjä yksityiskohtia lähes konemaisella hellittämättömyydellä.
MINÄ: Voi olla, että otamme myös algoritmisten toimijoiden hahmoja. Toinen mahdollinen selitys tosin on, että jatkuva itsekääntäminen horjuttaa kielentajuamme. Kielet vuotavat toisiinsa tavalla, joka vaikeuttaa niiden erottelemista. Monissa yhteyksissä olen kokenut itseni kielipuoleksi. Entä sinä?
DAR: Samankaltaisia kysymyksiä on ollut mielessäni. Tosin minä olen itsekääntämisen sijaan hakenut selitystä kokemukseen luomastamme hypermediaalisesta ympäristöstä. Toisin sanoen missä määrin mediaympäristömme hyperärsykkeineen luo tätä kielipuolisuutta?
MINÄ: Olen taipuvainen ajattelemaan, että se liittyy pikemminkin itsekääntämiseen sisältyvään jatkuvaan oman tekstin ristitarkasteluun ja uudelleenkäsittelyyn (ks. 3.6). On kuitenkin tärkeää, että otat hypermediaalisen ympäristön esiin. Se kun liittyy suoraan hyperlukemiseen (ks. 2.2). Lisätessäni hyperlinkkejä tähän työhön olen monesti miettinyt, vienkö niin tehdessäni keskittyneeltä lukemiselta viimeisetkin mahdollisuudet. Viittaan tällä tietysti Haylesin ja Carrin esiin tuomiin tutkimuksiin, joiden mukaan hyperlinkit voivat itse asiassa heikentää luetun ymmärtämistä fragmentoidessaan lukemisprosessia entisestään (Hayles 2012, 63; Carr 2010, 90).
DAR: Sovituksessani ei ole hyperlinkkejä, mikä tosin johtuu teknisistä rajoituksista eikä omasta tahdostani. Pikemminkin kuin hyperlinkkien vaikutusta luetun ymmärtämiseen olen miettinyt algoritmisten käännösten roolia. Muuttaako algoritmisen käännöksen läsnäolo lukemista millään tavoin? Vaikka käännös olisikin meluisa, valottaako se lähdetekstiä hedelmällisellä tavalla? Tai juuri meluisuutensa takia? Jos algoritmisen käännöksen voisi katsoa antavan lähdetekstille uutta tai lisäsisältöä, olisi tämä mielenkiintoinen variaatio Walter Benjaminin ajatuksesta käännöksestä alkuperäisen ”jälkeiselämänä” (Benjamin 1972FI, 12). Lähdeteksti saa merkitystä, elämää, ainoastaan lukuisten, mahdollisesti lukemattomien käännöstensä kautta, mitä on ehkä helpompi kuvitella esittämättä jääneen ja siten elottoman näytelmän kuten Rakkauden ABZ:n tapauksessa.
DAR: Sukupuoli on sekin teema, jonka käsittelyn laiminlyömme miltei tyystin, ellei sitten vaikenemistamme tulkita kannanotoksi.
MINÄ: Minkä puolesta se olisi kannanotto?
DAR: Juuri niin. Kun hahmotamme melko laajasti kielten, ruumiiden ja teknologioiden suhteita niin on erikoista, ettemme sano sukupuolesta mitään. Tarkemmin ottaen siitä, miten sukupuoli määrittyy algoritmisissa prosesseissa tai suhteessa niihin. Tämähän on sitäkin yllättävämpää, kun ottaa huomioon mikä vaikutus Google-kääntäjän ensimmäisellä Rakkauden ABZ-käännöksellä on sinuun.
MINÄ: Niin viittaat siis sukupuoliseen kaaokseen, joka aiheutuu Googlen kyvyttömyydestä päätellä asiayhteyden perusteella miten kääntää hän-pronomini. Kieltämättä se tekee minuun valtavan vaikutuksen, tuntuvan ruumiillisen vaikutuksen, kun näytelmäni henkilöt vaihtavat sukupuolta kohtauksesta toiseen tai jopa kohtausten sisällä. Se jos mikä sallii minun etääntyä alkuperäisistä intentioistani ja ”toipua” näytelmästä ja sen taustalla olevasta kokemuksesta.
DAR: Tämähän olisi varmasti voinut helpostikin johtaa keskusteluun sukupuolesta yleisemmällä tasolla?
MINÄ: Minusta on yllättävää, että palaat niinkin kauas kuin Rakkauden ABZ:aan. Toki lähempääkin löytyy mahdollisia reittejä kuten kysymys DAR:n sukupuolesta, joka suomen kielessä ohittuu samaisen hän-pronominin ansiosta mutta joka englannin kielessä vaatii konstikkaampaa konstruktiota.
DAR: They!
MINÄ: Puhumattakaan synteettisistä äänistä ja niiden sukupuolesta/sukupuolittuneisuudesta. Miksi synteettisellä äänellä on oltava tunnistettava sukupuoli? Ja miksi me suosimme ”naispuolisia” ääniä, ennen kaikkea ”Satua” ja ”Avaa”?
DAR: ”Dear Rita” -tutkimusekspositiossasi (Huopaniemi 2015b) olet tässä suhteessa huomattavasti monipuolisempi, hyödynnäthän siinä koko joukkoa ”nais-” ja ”miespuolisia” ääniä.
MINÄ: Tämä liittyy myös synteettisten äänten luomiseen. Joissakin äänissä hyödynnetään ihmisääntä, kun taas toiset ovat täysin synteettisiä. Jälkimmäinen vaihtoehto edellyttää paljon enemmän työtä ohjelmoijien taholta, mikä antaa osviittaa siihen miten työläs prosessi virtuaalisen ruumiin rakentaminen on. Tämän opinnäytetyön osalta selitys äänten rajalliseen määrään on osittain tekninen: ”Satu” on ainoa käytettävissämme oleva suomenkielinen ääni. love.abz:tä tehdessä on käytössämme myös ”Mikko”, joka on käyttöjärjestelmäpäivitysten myötä sittemmin kadonnut. Englanninkielisten äänten kohdalla valikoimaa on sitäkin enemmän, vaikka yllättäen monet amerikanenglantia puhuvat äänet ovat teknisesti melko vaatimattomia. ”Ava” on selkeästi yksi toimivimmista.
DAR: Tekniset seikat sikseen, kysymys kuuluu tulemmeko kielellisillä valinnoillamme vahvistaneeksi vallitsevaa sukupuolittunutta kulttuurirakennetta?
MINÄ: Mieluummin ajattelisin, että they on yritys rikkoa binaarirakennetta ainakin kielellisesti ja siten vastarinnan merkki. Googlen kontekstisokea käännös haastaa tämän rakenteen sattumalta. Me sen sijaan yritämme tehdä samoin viittaamalla vielä määrittelemättömään kolmanteen mahdollisuuteen. Kielen ja ruumiin rajat ovat tässäkin häilyviä. Voin tunnustaa senkin, että minusta ihannetapauksessa – jos kielitaitoni sen sallisi – tämä olisi kolmi- eikä kaksikielinen työ. Saksankielistä itsekäännöstä odotellessa on meidän tyydyttävä nykyiseen muotoon (4.2FI2).
Viitteet
4.2FI1
Hayles kehittelee teesiään ei-tietoisesta kognitiosta seuraavassa kirjassaan Unthought – The Power of the Cognitive Nonconscious, joka on katsantokannaltaan jos mahdollista vielä laajempi kuin How We Think. Unthoughtissa Hayles esittää, että tietoinen informaation käsittely on perinteisesti saanut liikaa huomiota ei-tietoisen kognition kustannuksella, joka yhdistää elollisia olioita ja älykkäitä koneita. (Hayles 2017.)
4.2FI2
Kiitän työni esitarkastajia Mika Eloa ja Riku Roihankorpea sukupuolta koskevista kriittisistä kommenteistaan.