3.8 Fragment 28

According to Hayles’s hypothesis, technogenetic change occurs through technogenetic spirals, the intensification of the interlacing of humans and technologies. In fragment 28, DAR argues that in this study, technogenic change—or algorithmic adaptation, as I propose to call it—manifests itself as a normalization of bi- or multilingualism. In other words, as a result of the research process, writing in one language becomes the exception, characterized by an experience of lack and the anticipation of translation.

In Hayles, technogenesis is related to anthropogenesis, i.e. hominization, the process of becoming human—recalling Bernard Stiegler’s assertion that anthropogenesis is a form of technogenesis (3.8EN1). Hayles refers to the prevailing consensus among paleoanthropologists that human development is inextricably linked to the development and spread of tools. Coevolution of this kind, involving non-digital tools, can be considered a primary form of technogenesis, in contrast to contemporary technogenesis occurring through digital media.

Hayles points to bipedalism as an example of “continuous reciprocal causation” (Clark according to Hayles 2012, 10), in which rising onto two feet allows the human species to literally grasp new tools, which in turn further accelerates the development of bipedalism. Once an individual has access to new tools, the desire to use them again seems to drive them to modify their behavior, to adapt to the new situation. In this (literally) upward bound recursive development, adopting new tools generates “strong adaptive advantages” that sustain the process of coevolution. (Hayles 2012, 10)

Translation as Internalized Prosthesis

Building on these general observations, we can regard LW and WTCST as forms of writing that have developed from earlier forms in an evolutionary process, the purpose of which has been to better adapt to our new environments. Andy Clark’s idea of “continuous reciprocal causation” would, in this case, materialize in the ways in which we, as a writing ensemble consisting of human and non-human agents, are capable of carrying out tasks that were not possible—at least not on this scale—before the introduction of the technics we currently use. As described in 3.6, my claim is that the possibility of parallel writing and enquiry in two different languages is the “adaptive advantage” or new capacity that is thus produced. So, rather than bipedalism, bi- or multilingualism is the evolutionary leap that is at the core of this theory.

In WTCST, the adaptive change only really becomes tangible when one refrains from the activity that has caused it, that is, from algorithmic self-translation. This is how I understand fragment 28. The changes caused by our engagement with digital media seem to be most palpable when systems are shut down, when we are disconnected from our technical ensembles (see 1.12 and adapted from Hayles passage 10). The anticipation of or longing for translation described by DAR seems to reinforce this perception. When translation has become an experiential norm, an internalized prosthesis, only a new adaptation can restore us to a state where single-language writing is experienced as something other than amputation.

Note

3.8EN1
In “Relational Ecology and the Digital Pharmakon,” Stiegler touches on the impications of digital media for knowledge production: “If anthropogenesis is a technogenesis, with the digital this process arrives at a new stage where the techno-logic of knowledge as such must become central both to the reconsideration of the history of established knowledge in the light of the contemporary moment and to the interrogation of the new forms of knowledge that digitisation brings forth” (Stiegler 2012EN, 15–16, emphasis added).

3.8 Fragment 28

Haylesin hypoteesin mukaan teknogeneettinen muutos tapahtuu teknogeneettisten kierteiden eli ihmisten ja teknologioiden tehostuvan yhteen punoutumisen kautta. Fragmentti 28:ssa DAR väittää, että tässä tutkimuksessa teknogeneettinen muutos — tai algoritminen adaptaatio, kuten ehdotan sitä kutsuttavan – ilmenee kaksi- tai monikielisyyden normalisoitumisena. Toisin sanoen tutkimusprosessin tuloksena yhdellä kielellä kirjoittaminen muuttuu poikkeukseksi, jolle on tunnusomaista puutteen kokemus ja käännöksen ennakointi.

Haylesilla teknogeneesi liittyy antropogeneesiin eli hominisaatioon, ihmisen kehittymiseen ihmiseksi – tuoden mieleen Bernard Stieglerin väitteen, että antropogeneesi on teknogeneesin muoto (3.8FI1). Hayles viittaa paleoantropologien keskuudessa vallitsevaan yhteisymmärrykseen siitä, että ihmisen kehitys on erottamattomasti yhteydessä työkalujen kehittymiseen ja leviämiseen. Tällaista ei-digitaalisiin työkaluihin liittyvää yhteisevoluutiota voidaan pitää teknogeneesin perusmuotona, erotukseksi digitaalisten medioiden kautta tapahtuvasta nykyaikaisesta teknogeneesista.

Kaksijalkaisuuden kehittyminen on Haylesin mukaan esimerkki ”jatkuvasta vastavuoroisesta vaikuttamisesta” (Clark Hayles 2012, 10 mukaan), jossa kahdelle jalalle nouseminen kirjaimellisesti mahdollistaa ihmislajille uusiin työvälineisiin tarttumisen – mikä vuorostaan kiihdyttää kaksijalkaisuuden kehittymistä entisestään. Kun yksilö on kerran päässyt käsiksi uusiin työkaluihin, halu käyttää niitä uudelleen ajaa häntä muuttamaan omaa käytöstään, sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Tässä (kirjaimellisesti) ylöspäin johtavassa, kertautuvassa kehityskulussa uusien työkalujen käyttöönotto synnyttää ”vahvoja adaptiivisia etuja”, jotka ylläpitävät yhteisevoluution prosessia. (Hayles 2012, 10.)

Käännös sisäistettynä proteesina

Näihin yleisiin havaintoihin nojaten voimme tarkastella LW:a ja WTCST:ä aiemmista kirjoitusmuodoista evolutiivisen prosessin myötä kehittyneinä muotoina, joiden tarkoituksena on ollut sopeutua uusiin ympäristöihimme. Andy Clarkin ajatus ”jatkuvasta vastavuoroisesta vaikuttamisesta” ilmenisi tässä tapauksessa niissä tavoissa, joilla me – inhimillisistä ja ei-inhimillisistä toimijoista koostuvana kirjoittajakokonaisuutena – kykenemme suorittamaan tehtäviä jotka eivät ainakaan tässä mittakaavassa olleet mahdollisia ennen nykyisen tekniikkamme käyttöönottoa. Kuten 3.6:ssa kuvaan, kantani on että mahdollisuus kirjoittaa ja tutkia rinnakkain kahdella eri kielellä on se ”adaptiivinen etu” tai uusi kapasiteetti, joka näin ollen syntyy. Kaksijalkaisuuden sijaan kaksi- tai monikielisyys on siis se evolutiivinen loikka, joka on tämän teorian ytimessä.

WTCST:ssä adaptiivinen muutos tulee näkyviin vasta, kun pidättäydytään toiminnasta joka sen on aiheuttanut eli algoritmisesta itsekääntämisestä. Näin ymmärrän fragmentti 28:n. Digitaalisiin medioihin sitoutumisemme aiheuttamat muutokset näyttävät olevan muutoinkin tuntuvimmillaan silloin kun järjestelmät suljetaan, kun kytkeydymme irti teknisistä kokonaisuuksistamme (ks. 1.12 ja sovitettu Hayles-katkelmasta 10). DAR:n kuvaama käännöksen ennakointi tai kaipuu näyttäisi vahvistavan tätä käsitystä. Kun käännöksestä on tullut kokemuksellinen normi, sisäistetty proteesi, vain uusi adaptaatio voi palauttaa meidät tilaan jossa yksikielinen kirjoittaminen tuntuu joltakin muulta kuin amputaatiolta.

Viite

3.8FI1
”Relational Ecology and the Digital Pharmakon” -artikkelissaan Stiegler sivuaa digitaalisten medioiden vaikutuksia tiedon tuotantoon: ”Jos antropogeneesi on teknogeneesin muoto, digitaalisen myötä tämä prosessi saapuu uuteen vaiheeseen, jossa tiedon tekno-logiikan sellaisenaan on oltava keskeinen sekä nykyhetken valossa tapahtuvalle vakiintuneen tiedon historian uudelleenarvioinnille että digitalisaation esiin tuomien, uusien tiedon muotojen tutkimiselle” (Stiegler 2012FI, 15–16, painotus lisätty).