6.2

Tanssijoiden kokemuksia

Esityksen aikana havainnoimme katsottuna olemisen somaattista kokemusta ja improvisaatiossa tapahtuvaa valinnan tekemisen prosessia suhteessa nostamiini arvoihin. Yleisön kohtaaminen eri muodoissa tuntui jännittävälle ja aistilliselle. Inner Landscape -teoksen rakenne muodostui yleisön liikuttamisesta ja rakenne antoi myös esiintyjille aikaa keskittyä omaan keholliseen kokemukseen ja valintojen tekemiseen esityksen aikana. Myös John Dewey kuvailee, kuinka fyysisen asennon muuttaminen ei viskaa maisemaan mitään uutta fyysistä tekijää, mutta se merkitsee kyllä sitä, että organismi toimii jotenkin eri tavalla: ero syyssä aiheuttaa väistämättä eron myös vaikutuksessa. (Dewey 2010, 303.) Koin, että yleisön liikuttaminen oli tärkeää somaesteettisen esityksen kehyksessä. Fyysinen asennon muuttaminen Deweyn sanoin muutti sen, että organismi toimi eri tavalla. Tanssijan kokemus katsottuna olemisesta muuttui yleisön vaihtaessa paikkaa ja fyysistä asentoa.

Tanssijoiden kirjoituksista nousee kattavimpana esiin kokemus itsestä, salliva ilmapiiri sekä suhde ryhmään. Somaattinen läsnäolo (kehon keskilinjan kokemus, sisäinen avaruus ja värisevä läsnäolo) antoi luvan tarkastella suhdetta itseen ja antautua kokemukselle. Tanssijoiden läsnäolon kokemus oli sellaista, että se “imaisi ympäristön itseensä” esiintymisen aikana. Välillä katsottuna olemisen kokemus oli ykseyden kokemusta yleisön kanssa ja tunnetta siitä, että somaattinen huomio oli vahvasti katsojien kanssa jaettua yhteistä tapahtumaa. Somaattisen tiedostamisen olemisella tuntui olevan kehollinen vaikutus myös yleisöön. Katsojien kommentit liittyivät heidän omiin kokemuksiinsa, eivätkä kommentit olleet niinkään tarvetta selittää tai järkeistää näkemäänsä. Osa yleisön jäsenistä kertoi esitysten jälkeen myös omista kehotuntemuksistaan ja -kokemuksistaan. Keskustelimme Inner Landscape -ryhmässä, kuinka katsottuna oleminen esitystilanteissa tuntui ”energian vaihtona” yleisön kanssa. Yksi katsoja tuli kertomaan esityksen jälkeen, että Inner Landscape -teos oli hänelle hyvin eheyttävä kokemus.

6.2.1 Nykyhetken ja muiden läsnäolon hyväksyminen

”Inner Landscape -teoksen harjoitus- ja esitysprosessia ohjasi oman liikkeen aistiminen, itsen tarkkailu sekä omien ajatusten ja kehon aistimuksien välinen dialogi. Teoksen tekemisen hyväksyvä asenne, muiden läsnäolon hyväksyminen sekä jokaisen ihmisen henkilökohtainen tapa olla olemassa loivat harjoituksissa hyvin sallivan ilmapiirin. Kokemuksena hyväksyminen avasi paljon kauneutta.” (Päiväkirjamerkintä 1.10.2013.)

Jokaisella ryhmän tanssijoista oli oma ilmaisutapa vahvasti kehossaan ja tanssijoilla oli myös Inner Landscape -teoksessa oma persoonallinen tyylinsä liikkua. Inner Lansdcape -teoksen tekeminen olikin jo olevan löytämistä, ei minkään ideaalin saavuttamista tai oppimista. Emme pyrkineet minkään yhteisen ideaalin äärelle, vaan kohtaamisiin toisen ihmisen kanssa. Intiimit kohtaamiset avasivat syvää pohdintaa tilanteissa tehtävistä omista valinnoista. Pyrimme tietoisesti sallimaan valinnan hetkessä olevan ei-tietämisen tunteen osaksi tanssia. Tämä auttoi siinä, ettei aina valinnut tuttua tapaa reagoida tai ohjata tanssia tai toisen ihmisen kohtaamista johonkin jo opittuun suuntaan. Ei-tietäminen herkisti kehon sisäisen avaruuden kokemusta.

Jokaisen tanssijan kehon ja liikkeen kunnioittaminen sellaisena kuin se on, oli vahvasti aistittavissa ryhmässä. Objektiruumiin harjoittaminen ei ollut kenenkään päämäärä vaan harjoitukset pohjautuivat dialogisuuteen, kuuntelulle, toisen kohtaamiselle ja annettuihin ryhmätehtäviin. Yksilön kokemuksen ainutlaatuisuuden kunnioittaminen oli osa harjoituksiamme.

”Intimacy, Exposing, To present, Naked without mask. To discover, to dis-cover, to take the cover off. Interpersonal intimacy, intimate contact – Dance. Reveal the behavior. The difference between behavior and Dance. What works? What does not work? Do not push myself, to give time for things to appear and be revealed. Allow emotions to affect me. Not to block and trap it. Work together to communicate.” (Noam Carmeli 3.10.2013.)

Tulkitsen Noam Carmelin tekstiä, jossa erityisesti dis-cover nousee esiin. Salliminen, paljastuminen, tanssijaidentiteetistä luopuminen ja tunteiden vaikutus omaan tekemiseen ovat vahvasti kiinni läsnäolevassa hetkessä ja avaimina dialogisuuteen.

Harjoituksemme perustuivat kontakti-improvisaatiotehtäviin ja toisen tanssijan katsomiseen. Keskustelimme harjoitusten aikana omista kokemuksistamme ja tanssijat kokivat dialogisen ilmapiirin hyväksyvänä. Dialogisuus auttoi myös intiimiyden käsittelemisessä. Luottamus ryhmän kesken kasvoi valtavasti ja pudotti kehollisen maskin ja tarpeen suojautua ryhmässä. Keskustelimme myös paljon esiintymisen pelosta tai katsottuna olemisen pelosta. Katsomiskokemusten myötä havaitsimme, kuinka ihmisen läsnäoleminen oli usein se kaikkein kiinnostavin katsojakokemus. Kehollisen kokemuksen kautta uskalsimme antaa asioille aikaa kehittyä ja uskalsimme tulla nähdyksi myös silloin, kun emme liikkeellisesti niin sanotusti tehneet mitään. Uskalsimme jollakin tavalla luopua tanssijaidentiteetistä. Noam Carmeli kuvailee:

”Communication, empathy, sympathy but not imitation. What’s the difference? Discover needs, weaknesses, fears. To reveal needs, weaknesses, fears. Courage with competence in what you do. Find other qualities, to let go of what is familiar. Be honest, authentic, direct” (Noam Carmeli 3.10.2013.)

6.2.2 Ajan antaminen intiimille hetkelle

Intiimin ja puhuttelevan hetken äärelle voisi jäädä pitkäksi aikaa, mutta ryhmässä toimiminen myös painostaa seuraavaan hetkeen siirtymiseen ja siihen, että avaa huomiota koko ryhmää kohtaan. Pyrimme Inner Landscape -harjoituksissa antamaan aikaa ja sietämään sitä, kun opitut reagointimallit muuttuivat toisenlaisiksi.

”…Allow external things to enter, and internal things to go out. Delicacy, details, sensation…” (Noam Carmeli 3.10.3013.)

Noam Carmeli kirjoittaa ajan antamisesta ja siitä, kuinka se oli hänelle juuri se avainasia intiimin kohtaamisen äärellä olemiseen. Ihmisen totuttu tapa reagoida improvisaatiotilanteessa on usein sellaista, missä suojaudumme intiimiltä kohtaamiselta toisen ihmisen kanssa. Edellisessä luvussa lainasin Noam Carmelin tekstissä oleva kohtaa: ”Discover needs, weaknesses, fears. To reveal needs, weaknesses, fears. Courage with competence in what you do. Find other qualities, to let go of what is familiar. Be honest, authentic, direct.” (Noam Carmeli 3.10.2013.) Noam Carmeli kertoo paljastumisesta ja totutuista reagointimalleista irti päästämisestä. Vaatii rohkeutta olla rehellinen, autenttinen (22) ja suora toista tanssijaa kohtaan. Kontakti-improvisaation sosiaalinen luonne voi helposti pyöristää ihmisen reagointitapaa, ja joskus intiimin asian äärelle ei uskalla jäädä, vaan sen ohittaa jollakin tutulla tai sosiaalisella tavalla.

Havaitsimme, kuinka odottamisesta tuli tärkeä tapa purkaa opittuja reagointimalleja. Odotimme tilanteesta nousevaa fyysistä reaktiota sen sijaan, että olisimme puskeneet liikettä jotakin tiettyä kohti:

”…To wait until the image is coming, and to let it evolve. Allowing myself to join in the emotional journey. To let things evolve and disappear…” (Noam Carmeli 5.10.2013.)

Filosofi Juha Varto kirjoittaa teoksessaan Kauneuden taito oikeanlaisen odottamisen taidosta ja siitä, kuinka se on hänen mielestään yksi ihmisen vaikeimmista taidoista.

”Siinä, missä luonnonolio on omimmillaan, ihminen on täysin vieraana: suorassa odotuksessa, ennakoimattomassa kanssakäymisessä maailman kanssa.” (Varto 2001, 56.)

Juha Varton mukaan oikeanlainen odottaminen tarkoittaa myös sitä, että me tavalla tai toisella pyrimme vapautumaan omasta sulkeutuneisuudestamme. Hän antaa esimerkin ihmisestä eräänlaisena simpukkana, joka on ”koteloitunut omaan pieneen maailmaansa, joka sisältää kaiken”. Juha Varton esittämät ajatukset oikeanlaisesta odottamisesta ovat puhuttelevia ja hänen mukaansa oikeanlainen odottaminen on harjoituksen tulosta. (Varto 2001, 57–58.) Oikeanlainen odottaminen Inner Landscape -teoksessa tarkoitti juuri Varton kuvailemaa vapautumista omasta sulkeutuneisuudesta. Se oli valmiutta kohdata uusi ja tuntematon ennakoimattomassa tavassa vastata tai reagoida siihen.

Athos Germanon ja minun (Mirva Mäkisen) välisessä duetossa annamme aikaa kehon painon jakamiseen ja toisen tanssijan kohtaamiseen. Musiikki: Antonio Alemanno. Ote on Inner Landscape -teoksen videotaltiolla. Video: Ulla Mäkinen.

Jokaisen esiintyjän omat kokemukset vaikuttivat myös Inner Landscape -teoksessa tehtäviin valintoihin ja materiaaliin. Sallivuuden ilmapiiri synnytti syvää luottamusta tanssijoiden välille. Kohtasimme ryhmässä olevat kaikki ihmiset ihmisinä tunteineen, muistoineen, historioineen, joita me jokainen kannamme myös kehollisina muistoina. Kaikki tanssijat tutkivat, rakensivat ja yhdistelivät omia henkilökohtaisia kokemuksiaan, ajatuksiaan ja unelmiaan improvisaatiosta Inner Landscape -prosessin aikana ja heidän ymmärryksensä itsestä osana kulttuurista ja sosiaalista kontekstia herkistyi.

”To be seen is to see. What is seeing me, maybe I am available to be seen as much as I am available to see. So I open my eyes, so wide that I see me through the eyes of us, the space opens its eyes, furniture, the floor, so I see from more and more angles, the whole space became a ball and this ball is an eye that is looking at itself.” (Athos Germano 3.10.3013.)

Athos Germanon kokemus kertoo paljon siitä ”itsereflektiosta”, jota kontakti-improvisaation parissa tapahtuu. ”Silmien ja tilan kokeminen samana, itsen väistyminen sivuun etsien pienintä kohtaa tilassa.” Kokemus siitä, kuinka todellisuuden voi projisoida toiseen, käsittelee sitä kehon, tilan ja liikkeen kautta. Mitä pidempään ihminen on harjoittanut kontakti-improvisaatiota, sitä suuremman merkityksen omat totutut valinnat saavat. Ihminen alkaa havainnoida omia totuttuja reagointimallejaan tanssin aikana, mutta myös sosiaalisena olentona. Kontakti-improvisaatiossa oleva vapaus ja valintojen tekeminen pakottavat ihmistä katsomaan itseään peiliin ja tulemaan tietoiseksi omista käyttäytymismalleistaan. John Deweyn mukaan ”kun on tunnistettu, että jokin yksittäinen kokemus riippuu tavasta, jolla minä ja objektit keskenään vuorovaikuttavat, katoaa niin sanotusta ´projektiosta´ kaikenlainen salaperäisyys” (Dewey 2010, 302–303).

Irina Sbaglia kirjoittaa ensimmäisen esityksen jälkeen, kuinka yleisö, joka saapuu katsomaan esitystä, on hänen kokemuksensa mukaan erilaisessa rytmissä ja aikakäsityksessä kuin esiintyjät. Hän koki, että tullakseen nähdyksi hänen täytyi antaa katsojalle tilaa saapua intiimin tai herkän kokemuksen äärelle. Esityksen jälkeen Irina Sbaglia koki, että onnistuimme luomaan niin herkän ja aistikkaan maailman, että hänellä kesti esiintyjänä aikaa palata niin sanottuun ”normaaliin” olotilaan. (Irina Sbaglia 13.10.2013). Irina Sbaglian kommentti kertoo myös esiintyjän herkkyydestä aistia toista ihmistä ja kokonaista ryhmää. Tanssijan virittäytynyt ja kehollistettu tapa kuunnella toisen ihmisen rytmiä ja ymmärrys siitä, että hänen täytyy antaa tilaa toiselle, oli osittain osa harjoitusprosessiamme, jossa opimme odottamaan ennen kuin reagoimme tutulla tavalla.

6.2.3 Katseen antama tuki ja läsnäolo

Pyrin vetäjänä ohjaamaan tanssijoita rehelliseen dialogiin niin oman tietoisuuden, ryhmän tanssijoiden kuin katsojankin välillä. Pyrin luomaan sellaisia harjoitustilanteita, joissa totuudenmukainen, avoin ja peloton kommunikaatio olisi mahdollista. Sanallistin usein harjoitukset siten, ettei ryhmän tanssijoiden tarvitse tehdä fyysisesti samaa tai olla samaa mieltä ryhmässä. Harjoittelimme toisen katsomista ja harjoittelimme myös havaitsemaan tuttuja, opittuja omia tapoja kohdata toinen ihminen. Tulimme tietoiseksi toisen katseen luomasta tuesta.

”Sinun katsoessa minua, liikkeellistyn tarkemmin, tietoisemmin. Tekemisestäni tulee merkityksellistä, etkä sinä kuitenkaan katseellasi pakota minua mihinkään. Voin olla tässä ja hengittää. Tunnen kuinka katseesi kautta sinä annat minulle energiaa.” (Päiväkirjamerkintä 4.10.2013.)

“Exterior view gives strength.” (Noam Carmeli 5.10.2013.)

Edellä olevat kommentit kertovat siitä, kuinka toisen ihmisen katse ja katsottuna oleminen antavat tanssijalle voimaa ja joskus jopa tanssijalle mahdollisuuden tehdä vaikeampia asioita, joita hän ei yksin tekisi. Toisen katse vei huomion tanssijan valintojen lisäksi somaattisen kokemuksen tietoisempaan tarkasteluun. Tanssija käytti katseen energiaa hyväkseen, jotta voisi tietoisemmin olla läsnä tapahtumassa.

Inner Landscape -teoksen videotaltiolla esiintyjät katsovat yleisöä läheltä ja antavat tietoisesti katseen vaikuttaa omaan tekemiseen. Video: Ulla Mäkinen.

John Dewey kuvaileekin, kuinka tavallista kokemusta vaivaavat usein välinpitämättömyys, väsähtäneisyys ja stereotyyppisyys. Tuolloin emme tavoita aisteillamme asioiden ominaislaatua emmekä ajattelullammekaan asioiden merkityslaatuja. Emme Deweyn mukaan ole tuolloin kylliksi elossa: ”Ei tunnu aistien yty, eikä ajatuskaan vielä hetkauta.” (Dewey 2010, 315.) Tuolloin Deweyn mukaan ihminen helposti turvautuu musiikkiin, teatteriin tai romaaniin, jotta pääsisi helposti vapaasti kelluvien tunteiden valtakuntaan. Deweyn tavoin Steve Paxton mainitsi häntä haastatellessani, kuinka kontakti-improvisaatiossa ei ole narratiivista täytettä tai fiktiota, ja se voi olla joillekin katsojille vaikeasti kohdattavissa oleva asia. Myös Nancy Stark Smith mainitsi siitä, kuinka kaikki katsojat eivät välttämättä halua nähdä lavalla ei-tietämistä tai kaoottisuutta. Stephen Batts puhui samasta asiasta nimeämällä, kuinka kontakti-improvisaatio tapahtuu ”in real time and in real space”. (Paxton 2011; Stark Smith 2011; Batts 2013.) Kontakti-improvisaatioon liittyvä läsnäolosta nouseva esiintyjien ja katsojien välinen dialogi voi olla hämmentäväkin kokemus. Toisaalta Dewey myös kuvailee, kuinka on mahdotonta tukahduttaa tunteita täydellisesti ja pysyvästi. (Dewey 2010, 315.) Toisen ihmisen katse ja läsnäoleminen auttoivat tanssijaa olemaan dialogissa omien havaintojensa ja valintojensa kanssa. Tilanteessa riitti se, että katsoja on läsnä. Tämä auttoi tanssijaa liikkeellistymään tarkemmin ja olemaan tietoinen omista valinnoistaan.

6.2.4 Intiimin tilan havainnoiminen

Havaintoa ja improvisatorisia valintoja ohjasi myös halu löytää uutta, rikkoa rajoja ja kokeilla. Toisaalta ryhmällä oli myös tarve intiimiin kohtaamiseen niin itsen, toisen ihmisen kuin maailman kanssa – aivan kuten Athos Germano mainitsee:

”…What in the space is to perceive, choice to stay or go? Meaningless or meaningfull? Space and me, me as a space. Melting memories. 1,2,3,4 and a whole society, dancing? Moving? Doing what? The body goes to the center, what do you see? Do you see me? I doubt. I know you don’t. Do I see myself enough to show it. I want the truth. I want you to see this; every time in the universe inside my finger, or in my eyes, yours, ours.” (Athos Germano 2.10.2013.)

Kokemuksellisuudessa on kyse tuntemisesta ja näin väistämättä myös itsetuntemuksesta. Hengittäminen, oman sisäisen liikkeen löytäminen ja sen kasvattaminen olivat iso osa sekä harjoituksia että esityksiä. Epämääräinen liikkuminen, ilman annettua mallia, on pitkään kontakti-improvisaatiota harjoittaville ihmisille tuttua. Outouden sietäminen voi esimerkiksi olla aloittelijalle vaikeaa, mutta kontakti-improvisaatio kasvattaa vaikeiden hetkien ja outouden käsittelyä. Prosessille ja tilanteelle antautuminen tuntui ryhmässä luontaiselta. Kokonaisvaltaiset keholliset kokemukset olivat harjoitusten lähtökohta. Kontakti-improvisaation maailmassa improvisatoriset valinnat tapahtuvat hyvin usein aisteja käyttäen, tilaa havainnoiden. Omia fyysisiä reaktioita ja valintoja ei useinkaan improvisaatiotilanteessa älyllisesti analysoi, vaan niitä pohtii improvisaation jälkeen tilannetta reflektoiden.

Toisen näkeminen ja toisen ihmisen valintojen kunnioittaminen olivat osa Inner Landscape -harjoitusprosessia. Keskustelimme paljon ryhmässä, kuinka katsojana ollessamme mieli on usein kriittinen ja analyyttinen. Tavoitteenamme oli tulla nähdyksi omana itsenämme, ilman roolia ja tietoisesti harjoitimme myös hyväksyvää tapaa nähdä toinen ihminen ja hänen tekemänsä valinnat. Luotimme liikkeen ja fyysisyyden voimaan tutkien intiimiä tilaa. Nähdyksi tuleminen oli meille kaikille tärkeää ja hyväksyvä katse auttoi pienten ja intiimien asioiden esiin tulemista.

Noam Carmelin ja Irina Sbaglian duetossa näkyy kahden ihmisen kohtaaminen. Hetkittäin tanssia ohjaa liikkeen virta, ja yksittäisissä hetkissä tanssijat katsovat toisiaan ja aistivat kosketuksen mukana tulevaa intentiota. Ote on Inner Landscape -teoksen esitystaltiolta. Musiikki: Antonio Alemanno. Video: Ulla Mäkinen.

Intiimi tila löytyi usein lähellä toista, ei pakottaen vaan kuunnellen ja aistien. Se oli ajan antamista hetkelle, jossa tavallisesti totutulla tavalla jo reagoisi. Intiimi tila oli kehollinen läsnä olemisen tapa, jossa ei panssaroi kehon pintaa. Intiimistä tilasta voi nähdä toisen ilman, että tulisi tarve suojautua esimerkiksi kääntymällä pois, jännittämällä tai reagoimalla.

6.2.5 Intiimi kokemus ja hengitys

Katri Luukkonen kirjoittaa:

”Hengitys on intiimi kokemus. Kun päästän toisen ihmisen lähelle ja hengitämme samaan rytmiin. Annan toisen ihmisen kokea, tuntea ja aistia minut. Uskallan näyttää herkkyyteni ja haurauteni ja sen, etten tiedä. Uskallan olla vajaa, epätäydellinen ja epävarma. En mene piiloon roolin taakse. En pyri toteuttamaan kenenkään toiveita. Tuntuu intiimille antaa toisen nähdä minut sellaisena kuin olen.” (Katri Luukkonen 2.10.2013.)

Katri Luukkosen kokemuksesta nousee esiin hyväksyvä asenne ja se, kuinka juuri tuo hyväksyminen on ollut myös intiimi kokemus. Hengitys, ja erityisesti toisen kanssa samaan rytmiin koettu hengitys, on ollut erityinen. Timo Klemola kirjoittaa:

”Korostan aina hengityksen kannattelemaan eheyttävän liikkeen merkitystä tietoisuustaitojen harjoittelussa. Tietoisen, hitaan liikkeen avulla voidaan ymmärtää syvemmin kehotietoisuuden merkitys mielen harjoittamisen prosessina.” (Klemola 2013, 37.)

Hengittäminen ja siitä tietoiseksi tuleminen on ollut avain myös toisen ihmisen kohtaamiseen.

Katri Luukkosen kuvaus täsmentyy hengitykseen ja kyseisen hetken eheyttävään voimaan. Hän jatkaa:

”Totuus loistaa omassa valossaan, luottamus siihen, että toisten hyväksyntä ja rakkaus on läsnä. Tuntuu intiimille antaa pienen lapsen sisälläni tulla nähdyksi. Ei-tietäminen on intiimi kokemus, koska siinä on kyse prosessista, eikä niinkään tavoitteesta. Tuntematon matka, ja kuinka voisimme kulkea sen yhdessä?” (Katri Luukkonen 2.10.2013.)

On vaatinut uskallusta antaa ”pienen lapsen sisälläni tulla nähdyksi”; myös prosessiin sitoutuminen ja ei-tietämisen sietäminen on johdatellut tanssijan intiimin kokemuksen äärelle.

Olen kokenut samankaltaisia kokemuksia kuin Katri Luukkonen oman ja toisen ihmisen hengityksen kuuntelemisesta. Kokemus voi olla hyvin herkkä ja intiimi. Ei-tietämisen tunteen hyväksyminen palauttaa ihmisen lähelle intiimiä kokemusta itsestä. Ei-tietämisen hetkessä voi kokea hengityksen pidätystä, sekaannusta, avuttomuutta, haurautta, herkkyyttä, vajautta, epävarmuutta ja niin edelleen. Kokemuksen hyväksyminen ja erilaisten tunteiden salliminen auttoi somaattiseen kokemukseen antautumisessa ja tilanteen havainnoimisessa, vailla tarvetta astua esiin, puskea tai peittää tunne ei-tietämisestä. Kenenkään ei ryhmässä tarvinnut pelätä, että hänet tuomittaisiin esimerkiksi taitojen perusteella tai ulkoisen olemuksensa vuoksi. Jokainen tanssija ryhmässä oli hyvä ja hyväksytty sellaisena kuin hän oli. Hyväksyvä asenne oli tanssijaa eheyttävä ja voimistava.

Noam Carmeli kuvailee myös, kuinka esitystilanteessa katsottuna oleminen oli helpompaa silloin, kun hän keskittyi omaan hengitykseensä ja läsnäoloonsa. Hänen kokemuksensa oli myös, että hengityksen avulla yleisö myös pystyy näkemään hänet paremmin:

”…I felt my breath. I felt my presence. I felt more and more confident to expose myself to the gaze of the audience. Every time that the movement takes over and controls me, I remind myself to slow down and feel my breath. This gives more room for the audience to really see me.” (Noam Carmeli 2.10.2013.)

Timo Klemola kirjoittaa, kuinka hengityksen tietoinen harjoittaminen on keskeinen kehon sisäisen avaruuden tutkimusmenetelmä (Klemola 2004, 146). Klemola kirjoittaa myös, kuinka liike voi olla ulkoisesti kaunis, mutta se voidaan tuntea myös kehonsisäisesti kauniina. Ulkoista, katseen estetiikkaa, on Klemolan mukaan täydennettävä sisäisellä, sisäisen katseen estetiikalla (Klemola 2004, 37–38). Myös Shusterman kuvaa somaestetiikalla juuri kehon sisäisen kokemuksen esteettistä ulottuvuutta (Shusterman 1997a, 177).

6.2.6 Esiintyjän katse yleisöön ja katseen kautta tuleva hyväksyntä

Intiimeissä hetkissä esiintyjän katse kääntyy helposti ikään kuin sisäänpäin ja pois katsojasta. Harjoittelimme tietoisesti katseen avaamista kohti yleisöä myös hauraissa ja herkissä hetkissä.

”…I feel my gaze turning inside, instead of open it out. Not allowing myself to really look at the audience. Sometimes I’m falling back to the familiar…” (Noam Carmeli 9.10.2013.)

John Deweyn mukaan jokainen yksittäinen kokemus muodostuu ”subjektin” ja ”objektin”, minän ja sen maailman välisestä vuorovaikutuksesta: se ei itse ole vain fyysinen eikä vain henkinen, vaikka sitten kuinka paljon tahansa jompikumpi tekijä vallitsisi (Dewey 2010, 299). Intiimi hetki on juuri tuota subjektin ja objektin välistä vuorovaikutusta. Jotta intiimin hetken voi tunnistaa, se yleensä vaatii toisen ihmisen läsnäolon. Katseen kautta tuleva hyväksyntä auttoi tanssijaa intiimin hetken kokemuksen käsittelyssä.

Inner Landscape -teoksen videotaltiolla Irina Sbaglia kohtaa yleisön hyvin läheltä antaen oman kehon painon yleisön kannateltavaksi. Video: Ulla Mäkinen.

Kokemuksen tasolla tanssija tarvitsi katseen kautta katsojan hyväksynnän esimerkiksi olemalla lähellä katsojaa tai koskettamalla häntä. Luvan saaminen oli hyvin kokemuksellinen tapahtuma.

”While walking and during my solo I let the gaze of the audience enter more inside of me. While dancing my solo I created more contact with the audience and it gave me more time to feel the movement. I felt that this performance I gave the movement more time. I gave the intimacy movement more room. Throughout the show I felt more relaxed and let things appear more.” (Noam Carmeli 2.10.2013.)

Päiväkirjamerkinnässäni 9.10.2013 kuvailen:

”Olen nähtynä, teen sooloa ja toiset katsovat. Liikkeelliset valinnat ovat osittain tuttuja ja osittain yleisön silmien kautta tulevan hyväksynnän sanelemia. Somaattinen läsnäolo ja toinen ihminen, hetkittäin jaettu tila. Luon oman ympäristön sooloani varten, hetkittäiset haasteet, jotka muuttuvat havainnon kautta osaksi sooloa. Todistan tanssiessani tuttua toistoa ja rytmiä, ihmisyys haluaa tulla nähdyksi. Tarve kohdata tuo toinen, joka katsoo ja antaa hänen olla mukana. Näen sinut ja samanaikaisesti aistin omaa kehoani ja impulsseja, jotka kumpuavat ympäröivästä tilasta, ihmisistä ja yhteisestä energiasta.” (Päiväkirjamerkintä 9.10.2013.)

Päiväkirjamerkinnässäni tulee esiin hyväksynnän tarve. Tekstistä paljastuu halu onnistua, ei pelkästään katsojan silmissä, vaan siinä hetken kokemuksessa, jossa esiintyjän ja katsojan katseet kohtaavat. ”Hyväksytkö sinä minut” voisi pikemminkin olla kysymys ”hyväksynkö minä esiintyjänä tämän kokemuksen, jossa kohtaamme”.

Katri Luukkosen kokemus ja huomio muistuttavat minua John Deweyn kuvailemasta ”objektivoidusta mielihyvästä”. Katri Luukkonen ymmärtää oman subjektiivisen kokemuksensa katsottuna olemisesta, sen sijaan että pyrkisi katsojan objektivoidun mielihyvän kohteeksi, tekemään jotakin, mitä toinen toivoisi tanssiesityksessä näkevänsä.

”Esiintyessäni minun ei tarvitse luoda narratiivista maailmaa tai luoda tarinaa tanssini ympärille. Yleisö joka tapauksessa luo omat merkitykset ja tarinat siitä, mitä he minussa näkevät. En voi kontrolloida yleisön havaintoa.” (Katri Luukkonen 8.10.2103.)

Dewey kuvailee myös, kuinka ”ennakkoluulot, oletukset ja halu vaikuttavat synnynnäisiin taipumuksiimme arvioida asioita niin paljon, että meidän täytyy nähdä niiden tiedostamiseksi erityistä vaivaa, jotta saisimme ne rajatuksi pois kuvasta”. Esiintyjällä voi olla ennakkoluuloja katsojaa kohtaan, hän voi luoda eron minän ja maailman välille. Katsojalla voi myös olla voimakkaita ennakkoasenteita esityksestä. Esteettisen kokemuksen tekee Deweyn mukaan omintakeiseksi juuri se, ”ettei mitään eroa minän ja havaitun asian välillä ole, sillä kokemus on esteettistä, sikäli kuin organismi ja ympäristö luovat yhteistoiminnassa yksittäisen kokemuksen, jossa ne ovat kyllin yhdentyneitä lakatakseen olemasta erillisiä.” (Dewey 2010, 302.)

Katseen kautta tuleva toisen ihmisen hyväksyntä – niin katsojan, kuin esiintyjän roolissa – voi parhaimmillaan olla ykseyden kokemusta toisen ihmisen kanssa. Erillisyys tai rooli lakkaa olemasta kyseisessä hetkessä, ja minä ja havaittu asia olemme hetkellisesti yhtä.

”Omat silmät ovat avain toisen silmiin. Katseen kautta projisoitu totuus on katsojan kanssa yhdessä jaettu. Silmät kurottavat tilaan. Ne ovat tie itseni sisään. Milloin ajattelen ja näen itseni oman kehoni ja tuntemusteni sisäisten silmieni kautta?” (Katri Luukkonen 1.10.2013.)

Videolla Athos Germano koskettaa Katri Luukkosta käsivarteen. Tanssijoiden välillä on pitkä katsekontakti, ja Katri kieltäytyy kontaktista. Katri aloittaa soolon, jonka aikana hänellä on silmät suljettuina. Videotaltiolla näkyy tanssijan sisäänpäin kääntyminen, hänen sisäinen tanssinsa. Ote on Inner Landscape -teoksen esitystaltiolta. Video: Ulla Mäkinen.

Katri Luukkosen reflektio suhteessa katseessa olemiseen on tarkkaa kuvausta niistä valinnoista, joita tanssija katsottuna ollessaan tekee. Suhde katsojaan on myös suhdetta itseen. Nähdyksi tuleminen on herättänyt hänessä paljon kysymyksiä myös hyväksytyksi tulemisesta.

”…Milloin esitän, viihdytän, täytän oletuksia. Kenen oletuksia? Ketä viihdytän? Ketä esitän? Mitä liikkeeni minusta kertoo? Voinko pysyä siinä missä olen? En yritä olla isompi kuin olen. En pienennä itseäni. Seison itseni takana. Tai siis itsessäni. Hyväksynkö itseni sellaisena liikkujana, ihmisenä, kuin olen? Mikä minua kiinnostaa ja vetää puoleensa? Mitä haluan näyttää tai jättää näyttämättä? Mitä tarinaa se kertoo? Milloin koen iloa?” (Katri Luukkonen 1.10.2013.)

Katri Luukkonen kuvaa tarkasti ja hienovaraisesti tilannetta ollessaan ”paljaana” yleisön edessä. Hänen oma katseensa toiseen on hänelle avain nähdä myös sisäänpäin. Katri pystyy tarkasti havainnoimaan, koska tilanne suuntautuu ”esittämiseen” tai jonkun odotusten täyttämiseen. Katrin kysymys, ”voinko pysyä siinä missä olen” viittaa ajan antamiseen intiimin kokemuksen hetkellä.

Irina Sbaglia kirjoittaa katseestaan yleisöön ja kuinka hän on saanut siitä voimaa:

”When other eyes are seeing me, they give me some power and it is my decision, what do I empower” (Irina Sbaglia 9.10.2013.)

6.2.7 Kehon tarve

Joinakin päivinä improvisaation valintoja ohjaa puhtaasti kehollinen tarve. Joskus tanssijalla on tarve hikoilla, liikkua, kokea olevansa elossa liikkeen välityksellä ja toisinaan tarve voi olla rentoutuminen ja kehon painon antaminen vasten lattiaa. Kontakti-improvisaatiota tekevillä ihmisillä tarve voi olla toisen ihmisen kehon painon tuntemiseen, kosketuksen tarve tai tarve somaattiseen kohtaamiseen toisen tanssijan kanssa. Joka tapauksessa usein tarvetta ohjaa tottumus, jokin hyväksi opittu, mukavuuden halu ja hyvinvoinnin tavoittelu. Nämä ovat joskus havaittavissa myös ryhmäimprovisaatiossa tapahtuvissa valintatilanteissa. Tässä tutkimuksessa kyseiset arvot ovat myös tärkeitä somaesteettisiä elementtejä.

”I feel I need to sound. I need to breath. Breath the space inside of me. – awaken it up. Breathing is expanding. My cells need expand to be awake and available. Actually I would like to sweat. It is so cold here. I want to sweat my brain away. We do not want to have too much control, but we need some control. But control is not the same than conscious or aware. Or presence. What kind of movements I do value? Something what I don’t know. Things we know, feel good, and familiar.” (Katri Luukkonen 2.10.2013.)

Joskus kehon tarve voi olla opittua kokemusta siitä, mikä tuntuu hyvälle tai minkä asian tekemisen kautta tulee hyvä fyysinen olo. Tarpeesta voi tulla myös rajoite uusille kokemuksille tai improvisaatiotilanteissa. Toisto ja tottumukset ohjaavat tanssijan jokapäiväistä harjoittelua. Esimerkiksi rentoutuminen ennen harjoitusta voi olla hyväksi opittu ja pikkuhiljaa siitä onkin kehittynyt tarve, jota ilman ei oikein voi harjoitusta aloittaa. Toiselle se voi olla lihaskuntosarjan tekeminen, jooga tai vaikka kahvin juominen. Aivan kuten Katri Luukkonen kirjoittaa, ”asiat, jotka tiedän, tuntuvat usein hyvälle”. Kokeneena improvisoijana hän mainitsee, kuinka hän arvostaa jotakin sellaista liikkumista, mitä hän ei tiedä. Ei-tietäminen onkin uuden asian hyväksymistä tai uudenlaisen tavan näkeminen mahdollisuutena eikä rajoitteena.

6.2.8 Häpeä

Häpeän kokemus on kontakti-improvisaatiossa melko yleistä. Joskus ihminen häpeää omaa kömpelyyttään tai sitä, ettei tiedä, mitä tilanteessa pitäisi tehdä. Häpeä voi kohdistua myös omaa kehoa kohtaan – oman kehon muotoon, tuoksuun, tarpeeseen tai vaikkapa katseen kautta tulevaan nähdyksi tulemiseen. Irina Sbaglia kuvailee häpeän kokemusta sanoin ”se puoli, josta en pidä itsessäni”. Kontakti-improvisaatiossa ollaan lähellä toista, fyysisesti iholla. Häpeän kokemukset tulevat kontakti-improvisaatiossa usein vahvasti omaan tietoisuuteen, ja niiden kanssa yleensä löytyy myös jonkinlainen dialogi.

John Dewey kuvailee kirjassaan Taide kokemuksena luvussa inhimillinen panos, kuinka hän kyseisellä ilmauksella tarkoittaa niitä esteettisen kokemuksen puolia, joita yleensä sanotaan psykologisiksi. Teoreettisesti nuo psykologiset puolet voi rajata taidefilosofiasta pois, mutta Deweyn kirjoittaa: ”Jos evää aistimuksen, intuition, kontemplaation, tahdon, assosiaation ja emootion kaltaisille termeille annetut erityiset merkitykset, melkoinen osa esteettistä filosofiaa katoaa.” (Dewey 2010, 298.) Taiteen tai tanssin tekijänä voi esimerkiksi haluta onnistua, erityisesti katsottuna ollessaan. Improvisaatiossa käytämme usein ilmausta ”jokin asia toimii tai ei toimi”. Kyseistä ilmausta ohjaa opittu tapa asian toimivuudesta. Joko improvisaatio on eheä (toimiva) tai kompositio on esteettisesti kaunis. Ei toimiva voi olla kömpelö, outo, rajaton – kaikkea sitä, mitä ei pysty siinä hetkessä ymmärtämään tai hyväksymään. Dewey kuvailee:

”Kokemus on eliön vuorovaikutusta ympäristönsä kanssa, ja tämä inhimillis-fyysinen ympäristö sisältää sekä perittyjä aineksia ja tapoja että eliötä ympäröivän alueen. Organismin omassa rakenteessa, joka on synnynnäinen ja hankittu, on vuorovaikutukseen osallistuvia voimia. Minä tekee ja altistuu, kestää, kärsii ja läpikäy, eivätkä sen altistumiset ole hitaasti vanhaan jäsentyviä vaikutelmia, vaan ne riippuvat tavasta, jolla organismi reagoi ja vastaa. Sellaista kokemusta ei olekaan, jossa inhimillinen panos ei tekijänä määräisi, mitä todella tapahtuu. Eliö on voima, ei mikään kuultokuva.” (Dewey 2010, 299.)

Irina Sbaglia kuvaileekin tekstissään, kuinka hän puolustautuu usein, kun hän kokee intiimin kohtaamisen katseen kautta. Irina jatkaa kuvaillen, kuinka pyrimme olemaan läpinäkyviä ja avoimia suhteessa toiseen. Avaamme kohtaamiamme rajoja ja sallimme rajojen myös tulla esiin kokemuksen ja katseen kautta.

Inner Landscape -teoksen tekeminen oli prosessi, jossa avasimme henkilökohtaisia kokemuksia, uskalsimme puhua intiimeistä kokemuksista, peloista, oman kehon häpeän tunteista, katsotuksi tulemisesta, hyväksytyksi tulemisen tarpeesta ja annoimme sen kaiken myös tulla esiin, näkyville.

Videolla tanssimme Athos Germanon kanssa hyvin lähellä katsojia. Ote on Inner Landscape -teoksen esitystaltiolta. Musiikki: Antonio Alemanno, Video: Ulla Mäkinen.

Päiväkirjassani myös pohdin, olemmeko koskaan tasa-arvoisia tanssisalissa. Viekö joku aina enemmän huomiota tai tilaa kuin toinen? Kuinka tärkeää on tasa-arvo ihmisten välillä, kun kyseessä on abstrakti asia, tilan jakaminen? ”Ärsyttää ihmisten ääntelyt ja hävettää oma rajoittuneisuus. Tänään en jotenkin pääse somaattisen kokemuksen äärelle. Mölinä vie kaiken huomion.” (Päiväkirjamerkintä 2.10.2013)

Päiväkirjamerkinnässäni tuon esille myös häpeän kokemuksen siitä, etten pystynyt hyväksymään tilanteessa kuuluvaa ääntelyä. Toinen ihminen on selvästi ärsyttänyt minua. Ärsyyntymisen rajan ja häpeän kokemus on kiinnostava. Häpeän selvästi kirjoituksessani myös sitä, että oma tarpeeni, somaattinen kokemus, on ollut tilanteessa uhattuna.

Dewey kuvailee

”Kokemukset, joita kutsutaan sisäisen panoksen tähden painokkaasti ’mentaalisiksi’, viittaavat suoraan tai etäisesti luonteeltaan objektiivisempiin kokemuksiin. Ne ovat erittelyn perua, ja siksi ymmärrämmekin niitä vain ottaessamme huomioon normaalin kokonaiskokemuksemme, jossa sekä sisäiset että ulkoiset tekijät yhdistyvät, kukin oman erityisluonteensa menettäneenä.” (Dewey 2010, 299.)

Uskon, että kun somaattinen kokemukseni oli uhattuna, olin juuri tuon Deweyn kuvaileman erittelyn äärellä. Kokemuksessani Deweyn kuvailema ”normaali kokonaiskokemus, jossa sekä sisäiset että ulkoiset tekijät yhdistyvät” ei ole päässyt toteutumaan ja kokemukseni tai pohdintani tilanteesta onkin hyvin mentaalinen.

Inner Landscape -teoksen tavoite oli juuri tuo Deweyn kuvailema kokonaiskokemus, jossa sisäiset ja ulkoiset tekijät voisivat yhdistyä. Deweyn sanoja lainaten Inner Landscape -teoksessa minän ja maailman välillä oli luontainen yhteys altistumisen ja tekemisen vastavuoroisuudessa. Kaikki jaottelut, jotka voidaan eritellä Inner Landscape -teoksesta ja tulkita psykologisiksi tekijöiksi, ovat vain erilaisia vivahteita ja vaiheita jatkuvassa, joskin vaihtelevassa, minän ja ympäristön vuorovaikutuksessa. (Dewey 2010, 300.)