Tämän neliosaisen opinnäytetyön kolmannen osan ensimmäisessä fragmentissa, fragmentti 21:ssä, digitaalinen taiteellinen tutkija (engl. lyh. DAR) palaa aiheeseen jota on jo käsitelty kohdissa 1.3 ja 2.1 eli taiteellisten osien ja kirjallisen osan suhteeseen. Hayles-sovituksensa edellisissä fragmenteissa DAR on puhunut pääasiassa digitaalisen median keskeisestä asemasta taiteellisissa osissa. Nyt DAR haluaa laajentaa näkökulmaa käsittämään myös sen, millä muilla tavoin projektissa tehdään tutkimusta digitaalisessa mediassa ja sen kautta.
Ensiksikin tämä merkitsee sen tunnustamista, että konekääntäminen – ja erityisesti Google-kääntäjä – toimii tutkimustyön mediumina ja sekä taiteellisissa osissa että tässä kirjallisessa osassa tapahtuvan kirjoittamisen alustana. Ennen kuin menen niin pitkälle aion kuitenkin purkaa fragmentti 21:tä jonkin verran maltillisemmin. Sen tarkoitus näyttää olevan osoittaa, miten tutkimuksen molemmille osille yhteinen sitoutuminen digitaaliseen teknologiaan varioituu tässä kaksikielisessä verkkoväitöksessä. (”Muilla tavoilla” DAR:n on kaikesta päätellen viitattava tähän opinnäytteeseen, sillä onhan projektissa vain kaksi osaa, taiteellinen ja kirjallinen.)
Siinä missä Hayles vastaavassa katkelmassaan (ks. sovitettu Hayles-katkelmasta 17) puhuu siirtymisestä digitaalisen teknologian standardikäytöstä kehittyneempiin käyttötapoihin, DAR käyttää tilaisuutta hyväkseen viitatakseen toiseen, tämän nimenomaisen projektin puitteissa tapahtuvaan siirtymään taiteellisista osista kirjalliseen osaan. Sen sijaan, että toimisi loppuraporttina tai täydennyksenä joka vain tarkastelee tutkimuksen ensisijaisia osia, esityksiä, tämä kirjallinen osa jatkaa tutkimusprosessia hyödyntäen samoja tekniikoita eri tavoin (ks. 2.1). Suhde on kuitenkin monitahoinen, sillä vaikka kirjallinen osa jatkaa tutkimusprosessia on se ajallisesti ja spatiaalisesti erillään taiteellisista osista.
Eri osien välisten rajojen häivyttämisen ja vahvistamisen välillä on näin ollen jännite, joka on erityisen kouraantuntuva projektissa jossa sekä taiteelliset työt että kirjallinen osa keskittyvät kirjoittamiseen (ks. 1.3). Suhde on monitahoinen senkin vuoksi, että kirjallinen osa pyrkii asettamaan taiteelliset osat laajempaan yhteyteen. Siinä ne voivat jatkaa omaa työtään vuoropuhelussa niitä kommentoivien tai analysoivien tekstien kanssa olematta kuitenkaan alisteisia näille.
Tähän liittyen Dieter Lesage ehdottaa täydentävyyden ymmärtämistä esteettisenä ja taiteellisena strategiana:
”On korostettava akateemisena vaatimuksena esitetyn taideteoksen täydennyksen ja tietyn lisäosan estetiikan välistä eroa. Edellä mainittu tarjoaa oikean selityksen siinä missä jälkimmäinen kuuluu olennaisesti monen taiteilijan työhön. Täydennysosaa ei jälkimmäisessä nähdä työn selityksenä vaan tämän perustavana osana. Taiteilijan lisäosa ei anna meille ratkaisua, vastausta, oikeaa tulkintaa, vaan lykkää edelleen ratkaisun, vastauksen, oikean tulkinnan löytymistä. ‘Täydentävyys’ voidaan näin ollen määritellä myös taiteellisena strategiana, jolla paetaan tulkinnan sulkeutumista, jätetään kaikki tulkinnat auki tai tehdään tulkinnasta yhä enemmän se kompleksinen kysymys joka se jo entuudestaan on.”
(Lesage 2013FI, 149.)
Myös digitaalisessa taiteellisessa tutkimuksessa on välttämätöntä pystyä tuottamaan tekstiä, joka tuo tutkimustyötä esiin diskursiivisesti. Pelkän ”median” käyttö – ikään kuin kieli ei olisi mediumi – ei riitä. Tämän tutkimuksen yhteydessä Lesagen muotoilema käsitys täydentävyydestä voisi kuitenkin tarkoittaa sitä, että tämä kirjallinen osa tarjoaa vain osittaisen sulkeuman tai katsauksen taiteellisiin osiin ja lykkää niiden ”lopullista luentaa”.
Toisin sanoen tämä kirjallinen osa tarjoaa taiteellisten osien karkean, osittain koneellisen käännöksen, joka jää odottamaan jälkieditointia eli käännösprosessin osaa jossa ihminen tarkastaa ja korjaa konekäännöksen. On kuitenkin tehtävä vielä paljon, jotta edes tämä raakakäännös valmistuisi. Jos taiteellisten osien ja kirjallisen osan yhteinen ominaisuus on, että niissä tehdään ”tutkimusta digitaalisessa mediassa ja sen kautta”, kuten DAR kirjoittaa, on niiden välinen ero tämä: siinä missä love.abz/(love.abz)3 ehdottaa tapaa harjoittaa ja tarkastella esityksellistä, digitaalista kirjoittamista näyttämöesityksen kontekstissa, tämä opinnäytetyö ehdottaa vastaavalla tavalla taiteellisen tutkimuskirjoittamisen käytäntöä ja konseptia.
LW ja WTCST
Live-kirjoittamiseksi (engl. live writing, lyh. LW) ehdotan kutsuttavaksi taiteellisissa osissa harjoitettavaa kirjoittamisen tapaa, kun taas tässä opinnäytteessä harjoitan nykyaikaisen itsekäännöksen kautta kirjoittamista (engl. writing through contemporary self-translation, lyh. WTCST), joka on yksi tämän kolmannen osan pääaiheista (ks. 3.6). Tähän mennessä painopiste on ensisijaisesti ollut LW:ssa, mistä syystä tämä kolmas osa keskittyy WTCST:iin. Lyhyesti sanottuna WTCST on jatkuvaa ja simultaanista edestakaisin kääntämistä kahden (tai useamman) kielen välillä, jossa taiteellinen tutkija käyttää konekäännöksiä luonnoksina, materiaalina ja viitekohtina.
Koska molemmat tekstit syntyvät enemmän tai vähemmän samanaikaisesti, ne vaikuttavat toisiinsa ja muuttavat toinen toisiaan kunnes ”ristipölyttämisen” – kuten Rainier Grutman sitä kutsuu – potentiaali ehtyy (Grutman 2011FI, 257). Näin ollen WTCST on kahden rinnakkaisen tekstin kirjoittamisen prosessi, joka eroaa merkittävästi käännösprosessista jossa originaali ja käännös säilyttävät kiinteät positionsa (riippumatta siitä, onko kääntäjä myös originaalin kirjoittaja). Kahdella kielellä yhtaikaa kirjoittaminen on ennen kaikkea tapa ajatella ja tehdä tutkimusta, metodologinen lähestymistapa, joka luo tilaa reflektiolle joka ei ole pelkästään kielellistä luonteeltaan.