3.9 Fragment 29

What, then, happens when we step out of our writing machineries? When we disconnect ourselves from our technical system, do we, like the telegrapher in Hayles’s anecdote (see adapted from Hayles passage 19), interpret our environment as if we were still connected to our machines? What kind of spontaneous or instinctive—that is, in fact, automatic—translation or writing do our methods train or condition us to perform? Do we mimic the mechanisms of machine translation in our daily lives when we encounter ambiguous utterances or texts? In other words, how does the technogenic adaptation extend beyond its birthplace, in this case a performative setting, into the environment?

Essential to the anecdote that Hayles recounts and that DAR provocatively adapts in fragment 29 (3.9EN1) is what the telegrapher experiences when she ceases telegraphing. The technology continues to function in her body and through it, even though she is no longer expected to react to Morse code. Her body has taken on the task, hence the “long-lasting changes in brain activation patterns” Hayles makes reference to (see adapted from Hayles passage 19).

Hayles speaks of changes on a neural level that result in an individual becoming, at least temporarily, a human translation machine. It is tempting to look for similar extended reactivity, a sign of technogenetic adaptation, in connection with LW and WTCST. However, attempting to draw a parallel between the effects of receiving telegraph audio signals in exceptional circumstances and those of the long-term use of machine translation and speech recognition leads us to the limits of this research and to the limits of the concept of technogenesis itself.

Rather than attempting to demonstrate changes at a neural level, this artistic research has formulated questions that allow us to reflect on the writing methods dealt with here from the perspective of technogenesis. The telegrapher’s auditory experiences point to an overperformance of the nervous system, to an overcompensation. In the absence of the actual audio signals, she hears them in the ambient sounds of the environment. Based on my experience of LW and WTCST, I am convinced that similar extended responsiveness can be fostered by these practices. Whether or not this can be considered technogenesis, however, is the subject of further research.

While Hayles, in How We Think, fleshes out the concept of technogenesis by writing about, among other examples, the electrical telegraph, this artistic research departs from its artistic components. In and through them it approaches the hypothesis of the co-evolution of humans and technologies. Whereas Hayles can be regarded as seeking individual cases in support of a general theory, this artistic research has aimed to build theory on individual cases, i.e. the artistic parts. Regardless of whether this difference in academic approaches represents a more common contrast in the methods of scholars and artist-scholars, it has certainly been a significant factor in the dialogue realized in this thesis.

It is important to bear in mind that evolution proceeds very slowly, even if epigenetics compels us to re-evaluate our understanding of evolution. In other words, even if epigenetic changes were to accelerate the development of the human species as Hayles describes (Hayles 2012, 10–13), caution is in place when speaking of evolutionary changes. This research has been a decade in the making, which is a long time in artistic research and a blink of an eye in evolutionary terms. For this reason, even though digital media has undoubtedly confronted our nervous systems with new adaptive challenges and transformed our brains in subtle ways, examining the relationship of these changes and genetic code would exceed the limits of this project exponentially. However, it is important that we have pointed in the direction our findings indicate, even if the issue of technogenesis awaits further investigation.

For now, we might side with DAR that the research itself and its implementers are the best indicators of change. We have not turned into walking translation machines, but our exposure to machine translation and speech recognition has certainly affected our sensitivities. Similarly, digital media has radically altered this project as a whole, if its original starting point is taken as reference point (3.9EN2).

Notes

3.9EN1
Fragment 29 is provocative in many respects as it marks—after a sizable gap of seven fragments—a return to the normal rule of order, i.e., adapting directly corresponding Hayles passages. Even more strikingly, the Hayles passage adapted here is on page 128 of How We Think, while the previous one is on page 4 (see 3.2). At the latest, it is now clear that DAR has abandoned their intention to adapt every sentence in the Hayles book.

3.9EN2
I wrote my first artistic research plan in autumn 2006. The project, to be carried out in and through the writing of plays, was to explore autobiographical writing as a form of self-exploitation or selfploitation. An ABZ of Love was one of the artistic works described in the proposal. (Huopaniemi 2007)

3.9 Fragmentti 29

Mitä sitten tapahtuu, kun astumme kirjoituskoneistojemme ulkopuolelle? Kun irtaudumme teknisestä järjestelmästämme, tulkitsemmeko Haylesin anekdootin sähköttäjän (ks. sovitettu Hayles-katkelmasta 19) tavoin ympäristöämme ikään kuin olisimme yhä kytkettynä koneisiimme? Millaiseen spontaaniin tai vaistomaiseen – eli itse asiassa automaattiseen – kääntämiseen tai kirjoittamiseen menetelmämme meitä koulivat tai ehdollistavat? Jäljittelemmekö konekääntämisen toimintamekanismeja jokapäiväisessä elämässämme kohdatessamme monimerkityksisiä lausahduksia tai tekstejä? Toisin sanoen miten teknogeneettinen adaptaatio ulottuu sen syntysijoilta – tässä tapauksessa esityksellisestä kontekstista – ympäristöön?

Olennaista Haylesin kertomassa ja DAR:n fragmentti 29:ssä provokatiivisesti sovittamassa anekdootissa (3.9FI1) nimittäin on, mitä sähköttäjä kokee kun hän lakkaa sähköttämästä. Teknologia jatkaa toimintaansa hänen ruumiissaan ja sen kautta, vaikka hänen ei enää odoteta reagoivan morsetukseen. Hänen ruumiinsa on ottanut tehtävän omakseen, mikä kuvastaa Haylesin mainitsemia ”aivojen aktivointirakenteiden pitkäkestoisia muutoksia” (ks. sovitettu Hayles-katkelmasta 19).

Hayles puhuu hermostollisella tasolla tapahtuvista muutoksista, joiden seurauksena yksilö muuttuu ainakin tilapäisesti inhimilliseksi käännöskoneeksi. On houkuttelevaa etsiä vastaavanlaista teknogeneettisen sopeutuman osoittavaa laajennettua reaktiivisuutta LW:n ja WTCST:n yhteydessä. Yritys rinnastaa poikkeuksellisissa olosuhteissa tapahtuvan lennätinsignaalien vastaanottamisen vaikutukset konekääntämisen ja puheentunnistuksen pitkän aikavälin käytön vaikutuksiin johtaa kuitenkin tämän tutkimuksen äärirajoille ja itse teknogeneesin käsitteenkin rajoille.

Sen sijaan, että olisi pyrkinyt osoittamaan hermostollisella tasolla tapahtuvia muutoksia tämä taiteellinen tutkimus on muotoillut kysymyksiä jotka mahdollistavat käsiteltyjen kirjoitusmenetelmien tarkastelemisen teknogeneesin näkökulmasta. Sähköttäjän auditiiviset kokemukset viittaavat hermojärjestelmän ylisuoriutumiseen, ylikompensaatioon. Varsinaisten äänisignaalien poissa ollessa hän kuulee niitä ympäristön satunnaisissa äänissä. Perustuen omaan kokemukseeni LW:sta ja WTCST:stä olen vakuuttunut, että nämä kirjoituspraktiikat voivat aikaansaada vastaavanlaista laajennettua reaktiivisuutta. Se että voidaanko tätä pitää teknogeneesina on kuitenkin lisätutkimuksen aihe.

Siinä missä Hayles How We Think -teoksessaan täydentää tai elävöittää teknogeneesin käsittelyä kirjoittamalla muun muassa lennätinjärjestelmästä, tämä taiteellinen tutkimus lähtee liikkeelle taiteellisista osistaan. Se lähestyy niissä ja niiden kautta teknogeneesia eli hypoteesia ihmisten ja teknologioiden yhteisevoluutiosta. Siinä missä Haylesin voidaan katsoa etsivän yleistä teoriaa tukevia yksittäistapauksia, on tämän taiteellisen tutkimuksen tarkoituksena ollut rakentaa teoriaa yksittäistapausten eli taiteellisten osien varaan. Riippumatta siitä, kuvastaako tämä akateemisten lähestymistapojen ero tutkijoiden ja taiteilija-tutkijoiden välistä eroa yleisemmin, on se varmasti ollut merkittävä yhdistävä tekijä tässä opinnäytetyössä toteutuneessa dialogissa.

On tärkeää muistaa, että evoluutio etenee hyvin hitaasti vaikka epigenetiikka pakottaakin meitä arvioimaan uudelleen evoluutiokäsityksiämme. Siinäkin tapauksessa että epigeneettiset muutokset kiihdyttäisivät ihmislajin kehitystä Haylesin kuvaamalla tavalla (Hayles 2012, 10–13), on evolutiivisista muutoksista puhuttaessa syytä olla maltillinen. Tätä tutkimusta on tehty kymmenen vuotta, mikä on pitkä aika taiteellisen tutkimuksen mittakaavassa ja silmänräpäys evoluution mittakaavassa. Tästä syystä vaikka digitaaliset mediat ovat epäilemättä asettaneet hermojärjestelmämme uusien adaptiivisten haasteiden eteen ja muuttaneet aivojamme hienovaraisilla tavoilla, ylittäisi näiden muutosten ja geneettisen koodin suhteiden tarkastelu tämän projektin rajat eksponentiaalisesti. On kuitenkin tärkeää, että olemme tuoneet esiin mihin suuntaan löydöksemme osoittavat vaikka kysymys teknogeneesista jääkin odottamaan lisäselvityksiä.

Toistaiseksi voimme yhtyä DAR:iin: tutkimus itse ja sen toteuttajat ovat muutoksen suunnan parhaita mittareita. Emme ole muuttuneet käveleviksi käännöskoneiksi, mutta konekääntämiselle ja puheentunnistukselle altistumisemme on varmasti vaikuttanut herkkyyksiimme. Vastaavasti digitaaliset mediat ovat radikaalisti muuttaneet tätä projektia kokonaisuudessaan, jos vertailukohdaksi otetaan sen alkuperäinen lähtökohta (3.9FI2).

Viitteet

3.9FI1
Fragmentti 29 on provokatiivinen monessakin suhteessa, sillä se merkitsee paluuta normaaliin työjärjestykseen eli Hayles-katkelmien suorempaan sovittamiseen seitsemän fragmentin tauon jälkeen. Vieläkin silmäänpistävämpää on, että tämänkertainen Hayles-katkelma on sivulla 128, kun edellinen on sivulla 4 (ks. 3.2). Viimeistään nyt on selvää, että DAR on luopunut aikeestaan sovittaa Haylesin kirjan jokaisen lauseen.

3.9FI2
Kirjoitin ensimmäisen taiteellisen tutkimussuunnitelmani syksyllä 2006. Näytelmien kirjoittamisen kautta toteutettavan projektin tarkoitus oli tutkia omaelämäkerrallista kirjoittamista ”oman elämän eksploitaationa”. Rakkauden ABZ oli yksi suunnitelmassa kuvatuista taiteellisista töistä. (Huopaniemi 2006.)