4.3 Fragmentti 32
Kolmas dialogi
DAR: Kun katson tämän opinnäytetyön kolmatta osaa, näen sinun osaltasi joitakin spekulatiivisia väitteitä ja riskialttiita kokeiluja ja omalta osaltani vetäytymistä sovitusaktista.
MINÄ: Vetäytymistä? Mitä tarkoitat?
DAR: Tai vapauttaminen olisi oikeastaan kuvaavampi sana. Vapautan itseni jokaisen Haylesin lauseen sovittamisen pakosta.
MINÄ: Eli niin kolmannessa osassa tosiasiassa tapahtuu? Sinä lakkaat sovittamasta spesifisiä Hayles-katkelmia vapauttaaksesi itsesi?
DAR: Kyllä.
MINÄ: Niin ajattelinkin.
DAR: Kun noudatamme tätä käännä ja sovita -tekniikkaa riittävän kauan, jossakin vaiheessa alamme kuin varkain irtautua siitä. Itsenäistymme suhteessa sovitettavaan tekstiin. Ehkä siitä alkaa jokin sellainen, jota voitaisiin luonnehtia omakohtaisemmaksi kirjoittamiseksi. Voitaisiin puhua myös sovittamisväsymyksestä, joka on muutoksen merkki.
MINÄ: Minusta on hienoa, että puhut tästä niin avoimesti. Totta kai se, että kolmannessa osassa vain kolme fragmenttia liittyy suoraan johonkin tiettyyn Hayles-katkelmaan herättää kysymyksen onko aiheellista enää puhua Hayles-sovituksesta.
DAR: Minusta kyllä on. Osittain siksi palaan suorempaan sovittamiseen viimeisessä fragmentissa (ks. 3.9). – Sinun kolmannessa osassa esittämistäsi väitteistä haluaisin ensimmäisenä ottaa esiin ajatuksen Google-kääntäjästä mediumina ja alustana (ks. 3.1). Mikä oikeastaan on alustan ja mediumin ero?
MINÄ: Tämä on hyvä kysymys. Sanoisin, että alusta on löyhempi termi, joka viittaa niihin eri tapoihin joilla Google-kääntäjä ja muut vastaavanlaiset verkkosivustot mahdollistavat digitaalista kirjoittamista. Mediumi taas viittaa kapeammin yhteyksiin, joissa Google-kääntäjää käytetään tiettyihin taiteellisiin ja/tai tutkimuksellisiin tarkoituksiin. Ero ei ole absoluuttinen. Tämän tutkimuksen kontekstissa voisin havainnollistaa eroa viittaamalla siihen, että videossa 3.3.1 Google-kääntäjää käytetään alustana (ks. 3.3), kun taas nykyaikaisen itsekäännöksen kautta kirjoittamisessa (engl. lyh. WTCST) sitä käytetään mediumina. Ero syntyy siitä, että edellisessä algoritmisia käännöksiä yksinomaan katsotaan (tai seurataan) työstämättä niitä edelleen.
DAR: Viittaat myös itsekäännökseen tai tarkemmin ottaen WTCST:een mediumina ja/tai tutkimusmenetelmänä (ks. 3.6). Ymmärränkö oikein, että Google-kääntäjä on siten mediumi tämän laajemman mediumin sisällä? Eikö tässä ole käsitteellisen sekaannuksen vaara?
MINÄ: Google-kääntäjää voidaan käyttää monissa taiteellisissa ja tutkimustarkoituksissa. Kun sitä tässä projektissa käytetään taiteelliseen tutkimukseen, se toimii osana laajempaa mediumia eli WTCST:a. Eli siinä mielessä se on mediumi mediumissa juuri niin kuin kuvaat.
DAR: WTCST:n avulla pyrimme jatkamaan tutkimusprosessia tässä kirjallisessa osassa sen sijaan, että yksinkertaisesti tarkastelisimme sitä. Tämä on myös yksi väitteistäsi (ks. 3.1). Oletan, että minun eli DAR:n käyttöönotto liittyy juuri tähän pyrkimykseen?
MINÄ: Ehdottomasti. Olet tärkein konkreettinen lisäys, jonka tämä kirjallinen osa tuo tutkimuksen kokonaisuuteen. Sinun kauttasi tutkimusprosessi jatkuu.
DAR: Eikö ole olemassa vaara, että me näin tehdessämme yksinkertaistamme taiteellisia töitä niin kuin minä sovituksessani yksinkertaistan Haylesin kirjaa?
MINÄ: Niinkö koet tekeväsi? Minusta voisit antaa sovituksellesi enemmän arvoa.
DAR: Sanot, että kirjallisen osan tavoite on sijoittaa taiteelliset osat laajempaan kontekstiin eikä vain pyrkiä selittämään niitä (ks. 3.1). Onnistummeko siinä? Onko Haylesin kirjan sovittaminen riittävä teko tämän tavoitteen saavuttamiseksi? Tarjoaako kirjallinen osa riittävästi sulkeumaa tai kattavuutta suhteessa taiteellisiin osiin käyttääkseni sinun terminologiaasi (ks. 3.1)? Miksi päätät olla haastattelematta taiteellisten osien esittäjiä (ks. 3.5)? Eikö heidän äänensä tulisi olla myös diskursiivisesti edustettuina? Puhut moniäänisyydestä periaatteellisena valintana (ks. video 1.2.1), mutta tässä suhteessa supistat tutkimuksen moniäänisyyttä radikaalisti, onhan esiintyjiä kaiken kaikkiaan yksitoista!
MINÄ: Siinäpä juuri ongelma. Jos Haylesin lisäksi meillä olisi ollut yksitoista muuta keskustelukumppania, olisi työstä tullut nykyistäkin fragmentaarisempi. Uskon myös, että esiintyjien äänet tulevat kuuluviin taiteellisten osien dokumentaatiossa – esim. kalibrointivideossa (ks. video 3.4.1) – vaikka olenkin käyttänyt sitä säästeliäästi.
DAR: Kalibrointivideonkaan kohdalla emme pysähdy analysoimaan esiintyjien esiintymistä. Esimerkiksi sitä, miten heidän äänenkäyttönsä tunnustelee ohjelmiston rajoja, sitä mitä se tunnistaa inhimilliseksi puheeksi.
MINÄ: Tai mitä se tunnistaa saksankieliseksi puheeksi, tarkoittanet. Tämä on yleisempi kysymys, jonka kanssa kamppailen tässä yhteydessä: mikä riittää? Mistä tiedämme, että olemme saavuttaneet riittävän kattavuuden? Tällainen käännösprosessi voisi jatkua loputtomiin, sillä käännös luo aina eroja. Se ei kuitenkaan liene kenenkään kannalta mielekästä. Tai ainakin prosessi olisi siinä tapauksessa esitettävä nopeutettuna, hieman kuin love.abz:n kohtaus videossa 2.7.1.
DAR: Se mikä riittää ei ole yksin meidän ratkaistavissamme. Siksi tätä työtä ohjataan, tarkastetaan ja puolustetaan.
MINÄ: Näin on, mutta silti uskon että mekin tunnistamme kun se on saavuttanut potentiaalinsa. Hieman samoin kun konekäännökset lakkaavat muuttumasta merkitsevästi, kun niitä luuppaa riittävän pitkään saavuttaen eräänlaisen synteettisen tasapainotilan (4.3FI1).
DAR: Miksi käytät englanninkielisiä lyhenteitä tekstin suomenkielisissä osuuksissa? DAR, LW, WTCST … Eikö tämä vahvista valtakielen hallitsevaa asemaa entisestään?
MINÄ: Tekstin aikaisemmassa versiossa käytin suomenkielisiä lyhenteitä suomenkielisissä osuuksissa. Sinä olit DTT (digitaalinen taiteellinen tutkija), WTCST oli NIKK (nykyaikaisen itsekäännöksen kautta kirjoittaminen) ja LW oli LK (live-kirjoittaminen). Ongelmana oli, että olin ehtinyt kiintyä DAR-nimeen. Siihen verrattuna DTT tuntui aivan liian tekniseltä. Kun päätin käyttää DAR-lyhennettä myös suomenkielisissä teksteissä, oli minun johdonmukaisuuden vuoksi vaihdettava kokonaan englanninkielisiin lyhenteisiin. Tietty epämukavuuden tunne päätökseen kyllä liittyi juuri mainitsemastasi syystä.
DAR: Minusta se vihjaa siihen, että priorisoit englannin kieltä tutkimuksen pääkielenä. Tutkimus itsessään ei näytä edellyttävän englanninkielisten lyhenteiden käyttöä kaikkialla.
MINÄ: Tutkimuksen toteuttamisen kannalta minulla ei ole preferenssiä. Kielet palvelevat eri tarkoituksia eri aikoina. Ajoittain olen kokenut turvautuvani suomen kieleen, kun olen joutunut kamppailemaan englannin kanssa. Toisinaan taas olen kokenut täysin päinvastaista. Mitään selkeää syytä en ole tähän vaihteluun löytänyt. – Tähän mennessä olet tehokkaasti ruotinut minun riskialttiita väittämiäni ja ratkaisujani. Nyt haluaisin kääntää huomion sinuun. Erityisesti haluaisin sinun selventävän kahta ratkaisua: Tuomo Rainion tutkimusekspositioon viittaamista (ks. 3.2) ja Jussi Parikan väärinsiteeraamista (ks. 3.7). Ensin Rainio: minulle on edelleen epäselvää, mikä suhteesi tähän lähteeseen on. Käytätkö sitä vain keinona vaihtaa keskustelunaihetta digitaalisesta taiteellisesta tutkimuksesta kääntämiseen? Vai onko sinulla jokin syvempi kiinnostus Rainion ekspositioon?
DAR: Rainion esiin tuoma ajatus, että digitaalinen kuva on sitä katsottaessa jatkuvassa käännöstilassa on minusta kiehtova. Se lisää yhden käännöstason tähän työhön. Käännösohjelmien ja inhimillisten kirjoittaja-esiintyjien tekemien käännösten lisäksi on vielä tämä jatkuva kääntäminen, joka on käynnissä kun niitä tarkastellaan näytöltä. Painettujen tekstien kohdalla olemme tottuneet ajattelemaan, että konteksti muuttaa niiden sisältöä. Vielä konkreettisemmalla tavalla digitaalinen alusta muuttaa digitaalisia objekteja. Tämän toteamiseksi riittävät jo ne erot, jotka syntyvät kun tätä verkkosivustoa selaillaan esimerkiksi pöytätietokoneella tai älypuhelimella. Vaikka Rainion esiin tuoma käännöksen muoto ei ole tämän tutkimuksen keskiössä, liittyy se keskeisesti sen vastaanottamisen prosessiin.
MINÄ: Entä Parikka? Miksi siteeraat hänen tekstiään väärin?
DAR: Siinä tulkintani on muuttunut kvasisitaatiksi, myönnän. Luin sitaatin Parikan tekstiin sen sijaan, että olisin lukenut sen Parikan tekstistä. Interrogatiivisen luennanhan sanotaan olevan lisäilevä (ks. Hotinen 2002). Leikki sikseen, myönnän virheeni. – 3.2:ssa tulkitset alkuaan digitaalisen käsitettä liian kirjaimellisesti. Se ei viittaa ihmisten täydelliseen poissaoloon digitaalisten objektien luomisessa. Pikemminkin se viittaa siihen, että objektien luomiseen käytetyt mediat ovat digitaalisia.
MINÄ: Eli alkuaan digitaalisen tutkimuksen syntymisen sijaan olen itse asiassa kuvitellut ei-inhimillistä tutkimusta?
DAR: Tähän mainintasi koneiden koneille ilman ihmisen väliintuloa tekemään taiteelliseen tutkimukseen näyttäisi viittaavan. Tämä on sitäkin yllättävämpää, koska videossa 3.3.1 esität huomattavasti maltillisemman ehdotuksen siitä mitä alkuaan digitaalinen kirjoittaminen voisi olla. Siinä jatkuvasti muuttuvat algoritmiset käännökset synnyttävät merkityksiä, jotka ovat ilmiselvästi syntyään digitaalisia.
MINÄ: Tämä algoritmisen käännöksen monien muunnelmien lukeminen, joista osa näkyy vain millisekuntien ajan, on hyperlukemisen muoto jota Hayles ei käsittele ja jota on tutkittava edelleen. Sillä voi olla myös esityksellistä potentiaalia. Nyt vain koskettelemme sitä hiukan.
DAR: Koskettamisesta puheen ollen kolmannen osan ongelmallisin kohta on alaviite 3.4FI1, johon olet sisällyttänyt 23-minuuttisen videon (ks. 3.4). Videossa dramatisoit Jacques Derridan ja Samuel Weberin tekstejä dialogiksi, jossa he esiintyvät omilla nimillään. Tekstit käsittelevät mm. Baabelin tornin raamatullista myyttiä. Olet suorittanut kielensisäisen käännöksen eli parafraasin ja muokannut tekstejä dialogin edellyttämillä tavoilla. Tästä huolimatta videon ensimmäinen osa on kaikkea muuta kuin dialogia, sillä ”Derridan” ja ”Weberin” lausumat repliikit keskustelevat vain epäsuorasti keskenään. Pikemminkin he näyttävät lausuvan vuoron perään monologia. Hämmennystä lisää vielä se, että synteettiset äänet lukevat repliikit. Epäselvää on, miksi juuri nämä äänet on valittu. Minulle tämä ensimmäinen osa onkin pohjimmiltaan vain melua. Lukuun ottamatta sitä tosiasiaa, että molemmat tekstit käsittelevät Baabelin tornia, on vaikea ymmärtää mitä tarkoitusta niiden yhteen saattaminen palvelee. Vasta toisen ja kolmannen osan myötä video alkaa muuttua ymmärrettäväksi. Sen tarkoitus näyttää olevan viitata kahteen kääntämistä koskevaan seikkaan, joita myytit Derridan ja Weberin mukaan havainnollistavat: 1) kääntäminen on sekä välttämättömyys että mahdottomuus (riittämätön mutta silti ainoa keino selviytyä kielten eroavaisuuksista); ja 2) kääntäminen on koskettamista ilman haltuunottoa. (Derrida 2007FI; Weber 2008.)
MINÄ: Se mitä minulla on sanottavani tästä videosta voi vaikuttaa lattealta verrattuna sinun luentaasi. Olet oikeassa, sovellan samaa tekniikkaa Derridan ja Weberin tekstien sovittamiseen kuin mitä me käytämme Haylesin kirjan sovittamiseen. Tässä nimenomaisessa tutkimusprosessin vaiheessa, vuonna 2015, pian toisen taiteellisen osan valmistumisen jälkeen, olen kuitenkin edelleen keskellä käännä ja sovita -tekniikan kehittämistä ja sen soveltamista akateemisiin (tässä tapauksessa filosofisiin) teksteihin. Tämä video on minusta yksinkertaisesti esimerkki vähemmän kehittyneestä sovituksesta, jossa ponnistelu tekstimateriaalien kanssa on hyvin kouraantuntuvaa, varsinkin mainitsemassasi ensimmäisessä osassa. Toisessa ja kolmannessa osassa tapahtuu sen kaltainen vapautuminen, josta sinä puhut yllä. En enää pyri kääntämään ja sovittamaan Derridaa ja Weberiä yhtä uskollisesti, vaan annan heidän nimillään esiintyvien henkilöiden ”puhua omiaan”. Jos olen ensimmäisessä osassa yrittänyt ottaa Derridan ja Weberin tekstejä haltuun oikein kourimalla, jälkimmäisissä osissa tyydyn huomattavasti kevyempään kosketukseen. Samankaltainen koskettamisen ja haltuunoton välinen jännite leimaa myös meidän Hayles-sovitustamme.
Viite
4.3FI1
Kiitän ohjaajaani W. B. Worthenia huomioni kiinnittämisestä tähän seikkaan.