”Jos kirjaimellista uusintamista, reproduktiota, sanotaan esittämiseksi, representaatioksi, taideteos ei voi olla luontojaan esittävä, sillä tämä näkemys sivuuttaisi teoksen ainutlaatuisuuden, sen juontumisen persoonallisesta väliaineesta, jonka läpi näkymät ja tapahtumat ovat kulkeneet.” (Dewey 2010, 105.)
Tutkimukseni aihe liittyy väistämättä myös yleisemmällä tasolla kysymykseen esityksestä, esittämisestä ja esityksen ontologiasta. Ontologiassa eritellään olemisen yleistä luonnetta, erotukseksi erillisten olioiden ja asioiden olemassaolosta. Esityksen ontologiasta pohdin, kuinka esittäminen liittyy kysymykseen kehollistamisesta, representaatiosta, läsnäolosta ja esiintymisestä. Käytän tässä tutkimuksessa representaation käsitettä John Deweyn tavoin. Olen oivaltanut tätä tutkimusta tehdessäni, että olen kontakti-improvisaation parissa kulkenut kohti somaattisen autenttisuuden (6) ihannetta. Pohtimalla kontakti-improvisaation estetiikkaa ja arvoja sekä rekisteröimällä omaa kontakti-improvisaation harjoittelussa tapahtuvaa arkista, ei-esittävää olemistani ja havainnoimalla omaa käyttäytymistäni, olen lähestynyt somaattisen läsnäolon ja kuuntelemisen ihannetta. Esiintyjänä olen aina subjekti, joka kokee, havainnoi ja todistaa läsnäolevaa tapahtumaa ja sisäistä avaruutta. Representaatio, saman asian esittäminen uudelleen, on somaattisen kokemuksen näkökulmasta lähes mahdotonta. Voidaan ehkä pikemminkin puhua siitä, mitkä ovat niitä tekijöitä, jotka estävät tanssijan somaattisen tai somaesteettisen kokemuksen syntymistä.
Timo Klemola kirjoittaa Mindfulness teoksessa valinnasta, valinnan vapaudesta ja representaatiosta seuraavalla tavalla: ”Ihminen ei ole mikään suljettu fysikaalinen systeemi. Jos näin olisi, ihmisellä ei olisi mitään kontrollia oman elämänsä suhteen. Vapaus olisi pelkkä illuusio. Ihmisen selittämisessä on otettava huomioon myös vapaus, vapaus valita päämääriä, tavoitteita, tehdä tietoisia valintoja ja toimia niiden mukaan.” (Klemola 2013, 189–190.) Klemola kuvailee, kuinka ”menneisyys ei koskaan määrittele meitä kokonaan, vaan ihminen on jatkuvasti itseään uudelleen tulkitseva eläin ja tulkitsee jatkuvasti myös omaa menneisyyttään uusilla tavoilla.” (Klemola 2013, 190.)
Pyrkimykseni on tämän tutkimuksen aikana tukea tanssijan presentaatiota ja somaattista läsnäoloa. Tämä tapahtuu antautumalla painovoimalle, pysähtymiselle, kiireettömyydelle, horisontaalisuudelle ja tuomalla kokemuksellisuus tutkimuksen tärkeimmäksi ”koreografiaksi”. Suhtaudun kriittisesti usein taitona tai edistyksenä nähdyn jatkuvan liikkeen, sujuvuuden ja tehokkuuden nimissä toteutettuihin tanssin tekemisen arvoihin. Tuolloin tanssijan somaattiselle läsnäololle ja hiljaiselle tiedolle ei jää tilaa, vaan tanssijaa ohjaa ajatus siitä, mitä hänen pitäisi tehdä ja mitä häneltä kenties odotetaan. Läsnäolon kysymykseen liittyy myös Timo Klemolan mukaan tietoinen liike, johon vaikuttavat historia, harjoitus, kokemus ja ympäristö. Tämän luvun alussa kuvailin Deweyn määrittämää taide-teoksen representaation mahdottomuutta, silloin kun ymmärtää teoksen ainutlaatuisuuden, tekijän persoonallisen väliaineksen. Tässä tutkimuksessa tanssijan kokemus kontakti-improvisaation arvoista, se persoonallinen väliaines, kiinnostaa minua suunnattomasti. Kaikilla tanssijoilla, jotka ovat olleet mukana tässä tutkimuksessa, on valtava määrä teknistä ja hiljaista tietoa, ns. ”tietämistä” esitystaiteesta, kontakti-improvisaatiosta ja somaattisesta kehotietoisuudesta.
6) Jaana Parviainen esittelee teoksessa ”Bodies moving and moved” Kimberly Doveyn autenttisen muodon käsitteen. Autenttinen ei kuvaa fyysisen maailman olevuutta, vaan viittaa suhteeseen ja yhteyteen havaitun (perceived) ja oletetun (believed) maailman välillä. Autenttinen liike on Mary-Starks Whitehousen 1950-luvulta lähtien kehittämä prosessinomainen väljä metodi, joka auttaa kehotietoisuuden syventämisessä ja ymmärtämisessä. Kyseessä on eletyn kehon kokemuksen reflektio toisen ihmisen tai todistajan läsnäollessa. (Whitehouse 2000, 62; Parviainen 1998, 155–156; Monni 2004, liite 28–29.)