Kontakti-improvisaatio (lyhennettynä K-I ja englanniksi CI, contact improvisation) on improvisaatioon ja kontaktiin pohjautuva tanssimuoto, jonka kehittymisen katsotaan alkaneen vuonna 1972 koreografi Steve Paxtonin johdolla Yhdysvalloissa. Kontakti-improvisaation nimi kehitettiin kuvaamaan Paxtonin, hänen kollegoidensa ja oppilaidensa kanssa yhdessä kokemia harjoitteita ja fyysisiä kokeiluja (Novack 1990, 3–5). Lajissa on yhtymäkohtia kamppailulajeihin ja erityisesti aikidoon. Aikidon tärkeitä elementtejä ovat parin kanssa työskentely sekä turvallinen harjoittelu, jotka pohjustivat myös kontakti-improvisaation pariharjoittelua. Steve Paxton oli kiinnostunut tutkimaan liikemahdollisuuksia, jotka syntyvät kahden liikkuvan kehon fyysisestä kohtaamisesta. Kontakti-improvisaation kehittymiseen on vaikuttanut Steve Paxtonin haluttomuus omia tekniikkaa nimiinsä ja hallita sen määrittelyä. Laji levisi hiljalleen yleisesti tunnetuksi tanssin osaksi ensin Yhdysvalloissa ja myöhemmin Euroopassa. (Koteen ja Stark Smith 2008, 12–13.)
Steve Paxton oli uransa alussa voimistelija, ja hän harjoitti kamppailulajeja (aikido, taiji), joogaa ja meditaatiota. Hän on edelleenkin tunnettu tanssitaiteilija. Steve Paxton oli myös perustajajäsenenä Judson Dance Theater –ryhmässä, joka on ollut merkittävä ryhmä myös kontakti-improvisaation synnyn kannalta. 1960-luvun alussa Paxton tanssi sekä José Limónin että Merce Cunninghamin (7) tanssiryhmässä. Cunningham teki töitä säveltäjä John Cagen kanssa. Cage oli tunnettu uudenlaisesta ajattelusta ja harjoittelusta niin tanssissa kuin musiikissa. Cage pyysi Robert Ellis Dunnia opettamaan kompositiota Cunninghamin tanssistudiolla nuorille tanssijoille. Dunn rohkaisi tanssijoita ajattelemaan, minkälainen liike on tanssia, missä esitys tapahtuu, ja mistä yleisö esitystä katsoo. Esimerkiksi koreografi Trisha Brown, joka oli yksi Judson Dance Theater -ryhmän perustajajäsen, teki teoksen, joka tapahtui samanaikaisesti useilla Manhattanin katoilla. Dunnin opetus innoitti tanssijoita jatkamaan kokeellista yhteistyötä, ja he etsivät työskentelylleen esitystilaa. Judson Memorial Church New Yorkissa toivotti ryhmän tervetulleeksi, ja tanssijat saivat käyttää harjoitus- ja esitystilana kirkon liikuntasalia. Vuodesta 1962 vuoteen 1965 Judson Dance Theater teki useita eri teoksia ja kokeiluja kirkon tiloissa. Tämä ajanjakso mullisti ajattelua siitä, minkälainen liike voisi olla tanssin materiaalia. Judson Dance Theater -ryhmän perustajajäsen Yvonne Rainer teki produktion Continuous Project – Altered Daily. Kyseisessä teoksessa tanssi myös Steve Paxton. Prosessin aikana pohdittiin esimerkiksi johtajuuden kysymystä, ja lopulta ryhmä jakoi kollektiivisesti johtajuuden. Tämän produktion myötä syntyi Grand Union tanssi- ja improvisaatioryhmä, jonka jäseninä toimivat mm. Steve Paxton, Yvonne Rainer, David Gordon, Trisha Brown, Barbara Dilley, Douglas Dunn ja Nancy Green. (Stark Smith 2008, 318–320.) Judson Dance Theatre ryhmä järjesti esityksiä ja kursseja Judson Memorial Churchin tiloissa sekä taidegallerioissa, kaduilla ja puistoissa. (Novack 1990, 42–55.)
Vuonna 1972 Grand Union oli kutsuttu kuukauden kestävään residenssiin Oberlin Collegeen. Jokainen Grand Union -ryhmän jäsen opetti koulussa niin tekniikka- kuin kompositiotunteja. Paxton teki Oberlin Collegen miesryhmälle teoksen Magnesium (8). Paxton kuvailee tutkineensa Magnesium-teoksessa suuntaamisen ja suunnan kadottamisen ääripäitä. Hän jatkoi Magnesium-teoksen tekemistä 1972 New Yorkissa ja kutsui teokseen mukaan mm. Nancy Stark Smithin, Curt Siddallin, Daniel Lepkoffin, David Woodberryn, Nita Littlen ja Laura Chapmanin. Lisäksi teoksessa oli mukana muutamia Paxtonin kollegoita New Yorkista. Viikon harjoittelun jälkeen teos esitettiin John Weber Gallerian tilassa, ja esitys kesti viisi tuntia. Teosta mainostettiin kiinalaisten onnenkeksien sisälle kirjoitettuilla lapuilla: ”Come to John Weber Gallery – contact improvisations.” (Stark Smith 2008, 318–320.)
Kontakti-improvisaation alkuvaiheessa esitysmuoto ei perustunut narratiivisuuteen tai yhdenlaiseen estetiikkaan vaan esitykset olivat prosessinomaisia ja niissä oli toiveena tanssia aivan samoin kuin harjoitustilanteessa. Esitykset perustuivat ajatukseen ”You come. We’ll show you what we do.” (Novack 1990, 63.) Tämä ideologia kertoo paljon kontakti-improvisaatioon liittyvästä arvomaailmasta. Esitykset, jotka alkoivat harjoitusmuodossa, kestivät usein monta tuntia, ja yleisö sai tulla koska halusi ja lähteä, kun siltä tuntui. Esitykset olivat vuonna 1972–1975 usein galleriatiloissa, koulujen tiloissa tai muissa pienissä esitystiloissa, eikä niissä ollut mitään erityistä valaistusta, musiikkia tai pukusuunnittelua, pelkästään painimatot. (Novack 1990, 63–84.)
1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa Yhdysvalloissa vallitsi niin tanssin kuin teatterin kentällä sekä eri terapiamuodoissa ja urheilussa ajatus viisaasta ja reagoivasta kehosta (Novack 1990, 8). Cynthia Novack näkee kontakti-improvisaation kehityksen osana tätä historiallista, sosiaalista ja kulttuurista kontekstia. Novack käsittelee kirjassaan Sharing the dance kontakti-improvisaatiota harjoittavien tanssijoiden suhdetta mm. seksuaalisuuteen, spontaanisuuteen ja sukupuolirooleihin. Kontakti-improvisaatio sisältääkin elementtejä sosiaalisista tansseista, urheilusta ja kamppailulajeista sekä henkilökohtaisista intiimeistä kokemuksista (Novack 1990, 8).
Tanssija-koreografi Yvonne Rainer käytti ensimmäisen kerran termiä postmoderni tanssi 1960-luvun alussa erottaakseen Judson Dance Theaterissa tehdyt tanssit sen ajan modernin tanssin teoksista (Novack 1990, 42–55). Kiinnostus erilaisia somaattisia menetelmiä, esimerkiksi Alexander-tekniikkaa, kohtaan yleistyi Yhdysvaltojen taidekentällä 1960-luvulla. Etenkin Alexander-tekniikan periaate vähäisen energian käyttämisestä liikesuorituksissa näkyy myös kontakti-improvisaatiossa. (Wittmann 2010, 274–278.)
1970-luvun lopussa ja 1980-luvulla Yhdysvalloissa syntyi useita kontakti-improvisaatioon pohjautuvia ryhmiä: mm. Mangrove, Contactworks, Catpoto, Fulcrum ja Freelance. Jokainen ryhmä toi uusia näkökulmia kontakti-improvisaation kehitykseen. Nancy Stark Smith kuvailee, kuinka kontakti-improvisaatio, erityisesti lajin alkuaikoina, muutti radikaalisti tanssin tekemisen kulttuuria. Esityksiä tehtiin kollektiivisesti, naiset nostivat myös miehiä ilmaan ja miehet tutkivat myös aistikasta kosketusta toisiaan kohtaan. Liikemaailma muodostui kaatumisesta ja lattialla liikkumisesta, ja tanssijat tanssivat välillä kontrolloimattomasti. (Stark Smith 2008, 322.)
Nancy Stark Smith pitää kontakti-improvisaation alkuperäisestä nimestä art sport (9). Hänestä tuntui, että hän sopi tuohon ideologiaan ja hänestä oli myös helppo pyytää ihmisiä katsomaan tietäen, että kontakti-improvisaatiossa oli tuolloin kyse ilmiöstä, joka pyrki saamaan katsojan pikemminkin todistamaan tapahtumaa sen sijaan, että antaisi heille valmiita mielikuvia.
”I have always experienced when we were doing performances in the beginning that it was creating a phenomena to people to witness rather than performance of an image to see. There was more of a process of phenomena to check out, art phenomena and movement phenomena where it was that this word artsport came up. Simone Forti mentioned in early on that it looked like an art sport and that was really great, because it allowed us to go around the question if this is dance or not.” (Stark Smith 2011.)
Alussa ihmiset kysyivät ”onko tämä tanssia?” Kysymys peilautui Nancy Stark Smithin mukaan Amerikan ja ehkä koko maailman historiaa vasten, jolloin perinteisiä sukupuolirooleja ja auktoriteetteja alettiin kyseenalaistaa. Nancy Stark Smith kuvaili häntä haastatellessani, kuinka lajin alkuaikana esiintyminen tuntui hänestä hyvin luontaiselle ja helpolle, koska kontakti-improvisaatio oli Steve Paxtonin kehittämä ja Paxton avantgardeartistina oli jo suosiota saanut tanssitaiteilija. Stark Smith kuvailee:
”We were riding on Steve Paxton’s initiative and reputation as an avantgarde artist in the dance world, if this had come out this activity from physical education, wrestling coach in some university, it would have been in a very different context.” (Stark Smith 2011.)
1970-luvulla elettiin Yhdysvalloissa tietynlaisessa taidekulttuurissa ja -ajassa, jolloin monet raja-aidat oli kaadettu taiteen kentällä. Liikkumisen ja tanssin tyylejä ja tekniikoita oli jo nähty hyvin monessa eri muodossa.
7) Merce Cunningham (s 1919) on koreografi, jonka ryhmässä tanssivat mm. Steve Paxton, Yvonne Rainer, David Gordon, Deborah Hay ja Lucinda Childs. He ovat kaikki tanssitaiteilijoita, joihin Cunninghamin toiminta on vaikuttanut ja jotka ovat ponnistaneet – ihaillen tai kritisoiden mestariaan – omanlaiseen tanssin tekemiseen. (Heimonen 2009, 19.)
8) Magnesium on ensimmäinen esitys- ja videotaltio kontakti-improvisaatiosta. Steve Paxton kertoi CI36-tapahtumassa motivaatiostaan tehdessään Magnesium-teosta. Hän oli tehnyt itselleen sooloteosta ja pohtinut, voisiko hän heittäytyä ilmaan ja olla välittämättä siitä, millä tavalla hän laskeutuu maahan. Hän halusi kokeilla, voisiko hän opettaa kyseistä materiaalia myös muille. Paxton kertoo oppineensa valtavasti teoksen prosessista, koska hänen täytyi olla koko ajan tarkkaavainen, ettei kukaan vahingoittaisi itseään tai toista. (Paxton 2009, 11–15.)
9) Steve Paxton kehitti yhdessä muun muassa Nancy Stark Smithin, Lisa Nelsonin, Nita Little:n ja Daniel Lepkoffin kanssa kontakti-improvisaatiota.