1.5 Fragment 5

From my privileged position in between DAR and the reader-viewer, I see that, in fragment 5, DAR sheds light on the particular position artistic research holds in the technological change under discussion. As a hybrid, multimedial, and multimodal domain, artistic research complicates the sharp dichotomy between print and digital—which is one of the potential pitfalls of digital humanism—, as DAR rightly implies (1.5EN1). Bringing together a wide array of different artistic practices including but not limited to music, visual arts, dance and theater, artistic research is not, in principle, dependent on print in the same manner as literature, philosophy, and many other areas of the humanities (1.5EN2).

Also, artistic research by definition complicates the privileged position of discursive writing as the foremost mode of carrying out research and distributing its outcomes (1.5EN3). Instead, it proposes a twofold model as described by Schwab in which writing and artistic practice share the work of research (see Schwab 2008EN and 1.3). This model is further complicated by projects such as the current one, in which writing is a central part of both discourse and artistic work (see 1.10). This is one of the reasons why elements from my artistic practice (translation images, video texts) encroach on this written part of the research, interrupting its linear course and presenting writing of another kind. Similarly, I have used research texts in the artistic works—the leakage is bilateral.

At least in principle, there are comparatively few barriers for the artistic researcher wanting to fully engage with digital media as means of not only distributing but also conducting research. It is at least an apparent truism to state that if research happens in and through live art, for example, digital media may well provide more effective means (video, audio) of reflecting upon or commenting on the work. One need not be an expert in the humanities or qualitative social sciences—not to mention the manifold artistic fields artistic research comprises—to see how shifting from print to digital is different within artistic research compared to these fields. If they so desire, an artistic researcher can choose a research question emerging from a digital realm and remain in that realm throughout their research. This is the possibility the model of digital artistic research I propose points toward.

Textual Subordination

However, rather than expanding on the point I outline above, I turn now to the subordinate position DAR seems to hold in this thesis. DAR makes arguments, delivers what is in effect a monologue, the adaptation (1.5EN4). For my part, I comment on and present observations on DAR’s arguments, in addition to making arguments of my own. In this textually multi-layered arrangement, DAR is prohibited from commenting on my comments, from responding. Thus, their monologue remains just that, a monologue, as if they were—in accordance with dramatic convention—speaking alone, seemingly unheard by other characters.

DAR’s room for maneuvering is limited to the translation boxes (screen captures), the textual stalls of sorts that are located at the top of each section of this thesis. This one-sided, hierarchical structure reduces the dialogical potential of my commentary (see 1.3). It may also, to some extent, reflect my relationship with the writer-performers that perform in the artistic parts of this research.

Video 1.5.1 EN NB: The reference Raley 2017 in the video is incorrect. The correct reference is Raley 2018.
Notes

1.5EN1
DAR does not specify which disciplines they compare artistic research to in fragment 5. However, in light of the corresponding Hayles passage, it is reasonable to assume they are referring to the humanities and qualitative social sciences (see adapted from Hayles passage 4).

1.5EN2
The blank that appears in fragment 5 has, by all accounts, to do with the difficulty of finding a satisfactory and working Finnish translation for the versatile English word “print”—and specifically in the sense Hayles mainly uses it in, as the opposite or counterpart of digital media. “Painokulttuuri”, “painotuotekulttuuri”, “painotekniikka,” and “painettu sana” are all relatively cumbersome approximations of the concise “print.” With these restrictions taken into consideration, the blank is most likely to disguise the words “assumptions, presuppositions, and practices associated with [print].” (Hayles 2012, 2)

1.5EN3
Highlighting the topicality of the debate on the relationship of artistic practice and writing, the Society for Artistic Research organized an entire conference on the topic in 2016. Entitled “Writing as Practice, Practice as Writing,” the conference set out to explore “how both writing and practice operate as ways to convey new knowledge, understanding and experiences by which we (re)organize our lives.” On the conference website, the organizers describe the relationship of writing and practice within artistic research as follows: “Often the relationship is felt to be one of friction, opposition or paradox. Writing gives an explicit verbal account of the implicit knowledge and understanding embodied in artistic practices and products while at the same time art may escape or go beyond what can be expressed by words and resist (academic) conventions of accountability.” (Sarconference2016.net 3 February 2017)

1.5EN4
According to a scientific database, “while on stage, a character can in a theater monologue reveal their emotions, thoughts and motives through their speech, speech that the other characters of the play presumably do not hear” (Tieteen termipankki 3 February 2017). In this thesis, this dramatic convention is reversed so that the speaking character, DAR, is not expected to respond.

1.5 Fragmentti 5

Etuoikeutetusta asemastani DAR:n ja lukija-katsojan välillä näen, että fragmentti 5:ssä DAR pyrkii valottamaan taiteellisen tutkimuksen digitaalisessa murroksessa omaavaa erityistä asemaa. Hybridinä, multimediaalisena ja -modaalisena alana taiteellinen tutkimus monimutkistaa painotuotteen ja digitaalisen median välistä jyrkkää dikotomiaa, joka on yksi digitaalisen humanismin mahdollisista sudenkuopista kuten DAR perustellusti vihjaa (1.5FI1). Tuodessaan yhteen laajan kirjon erilaisia taiteellisia praktiikoita – mm. musiikin, kuvataiteen, tanssin ja teatterin aloilta – taiteellinen tutkimus ei lähtökohtaisesti pohjaa samalla tavalla painokulttuuriin kuin kirjallisuus, filosofia ja monet muut humanistiset alat (1.5FI2).

Lisäksi taiteellinen tutkimus jo määritelmällisesti hankaloittaa diskursiivisen kirjoittamisen etuoikeutettua asemaa tutkimustyön tekemisen ja sen tulosten jakamisen tärkeimpänä muotona (1.5FI3). Sen sijaan se ehdottaa Schwabin kuvaamaa kaksitahoista mallia (ks. Schwab 2008FI ja 1.3), jossa kirjoittaminen ja taiteellinen praktiikka jakavat tutkimuksen teon. Tätä mallia monimutkaistavat entisestään tämänkaltaiset hankkeet, joissa kirjoittaminen on keskeinen osa niin diskurssia kuin taiteellisia töitäkin (ks. 1.10). Tämä on eräs syy sille, miksi taiteellisen praktiikkani keinoja ilmentävät osuudet (käännöskuvat, videotekstit) tunkeutuvat praktiikasta tähän tutkimuksen kirjalliseen osaan, keskeyttäen sen lineaarisen kulun ja esittäen toisenlaista kirjoitusta. Vastaavasti olen käyttänyt kirjoittamiani tutkimustekstejä osana taiteellisia töitä – vuoto on molemminpuolista.

Ainakin lähtökohtaisesti taiteellisella tutkijalla on verrattain vähän esteitä sitoutua digitaaliseen mediaan keinona paitsi jakaa myös tehdä tutkimusta. On ainakin näennäinen itsestäänselvyys todeta, että jos tutkimus tapahtuu esimerkiksi esitystaiteessa ja sen kautta, digitaalinen media voi tarjota tehokkaammat keinot (video, audio) työn reflektointiin ja kommentointiin kuin muut mediat. Ei tarvitse olla humanististen tai laadullisten yhteiskuntatieteiden asiantuntija – puhumattakaan taiteellisen tutkimuksen piiriin kuuluvien moninaisten taiteenalojen – havaitakseen miten siirtyminen digitaaliseen mediaan eroaa taiteellisessa tutkimuksessa verrattuna muihin aloihin. Halutessaan taiteellinen tutkija voi lähteä liikkeelle digitaalisesta ympäristöstä esiin nousevasta kysymyksestä ja pysyä koko tutkimuksensa ajan tuon ympäristön puitteissa. Tähän mahdollisuuteen ehdottamani digitaalisen taiteellisen tutkimuksen malli viittaa.

Tekstuaalinen alistussuhde

Sen sijaan, että laajentaisin yllä hahmottelemaani argumenttia haluan tässä yhteydessä kuitenkin huomauttaa siitä alisteisesta asemasta, jossa DAR tässä opinnäytteessä näyttää olevan. DAR esittää väitteitä sovituksessaan, joka dramaturgisesti ajatellen on muodoltaan kuin monologi, yksinpuhelu (1.5FI4). Minä puolestani kommentoin ja esitän huomautuksia DAR:n väitteisiin – sen lisäksi, että esitän myös omia väitteitäni. Tässä tekstuaalisesti monikerroksisessa järjestelyssä DAR:llä ei ole mahdollisuutta kommentoida kommenttejani, vastata. Hänen monologinsa pysyy näin ollen monologina kuin hän draamallisen konvention mukaisesti puhuisi itsekseen, muiden henkilöiden kuulemattomissa.

DAR:n liikkumavara rajoittuu käännöslaatikoihin (ruudunkaappauksiin), eräänlaisiin tekstuaalisiin karsinoihin, jotka sijaitsevat tämän opinnäytteen jokaisen yksittäisen jakson yläosassa. Tämä yksipuolinen, hierarkkinen rakenne heikentää kommentaarini dialogista potentiaalia (ks. 1.3). Se saattaa myös jossain määrin heijastaa tutkimuksen taiteellisissa osissa esiintyneiden kirjoittaja-esiintyjien ja minun välistä suhdetta.

Video 1.5.1 FI Huom. videossa 1.5.1 esiintyvä lähdeviite Raley 2017FI on virheellinen. Oikea viite on Raley 2018FI.
Viitteet

1.5FI1
DAR ei fragmentti 5:ssä täsmennä mihin aloihin hän taiteellista tutkimusta tässä suhteessa vertaa, mutta Haylesin vastaavan katkelman valossa on syytä olettaa DAR:n viittaavan humanistisiin ja laadullisiin yhteiskuntatieteisiin (ks. sovitettu Hayles-katkelmasta 4).

1.5FI2
Fragmentti 5:ssä esiintyvä aukkokohta liittynee vaikeuteen löytää tyydyttävää ja toimivaa käännöstä englannin kielen monikäyttöiselle ”print”-sanalle – ja nimenomaan siinä merkityksessä kuin Hayles sitä pääasiassa käyttää eli digitaalisen median vastakohtana tai vastinparina. ”Painokulttuuri”, ”painotuotekulttuuri”, ”painotekniikka” ja ”painettu sana” ovat kaikki verrattain raskaita ja likimääräisiä vastineita ytimekkäälle ”printille”. Jos nämä rajoitukset hyväksytään, voisi aukkokohdan mitä todennäköisimmin täyttää sanoilla ”painokulttuuriin liittyviin oletuksiin ja käytäntöihin” (Hayles 2012, 2).

1.5FI3
Taiteellisen praktiikan ja kirjoittamisen suhdetta koskevan väittelyn ajankohtaisuutta kuvastaa se, että vuonna 2016 Society of Artistic Research (SAR) järjesti sen tiimoilta kokonaisen konferenssin. ”Writing as Practice, Practice as Writing” -nimisen tapahtuman tarkoitus oli tutkia, ”miten sekä kirjoittaminen että praktiikka toimivat elämäämme (uudelleen)järjestävän tiedon, ymmärryksen ja kokemuksen välittämisen tapoina”. Konferenssin kotisivuilla järjestäjät kuvaavat kirjoittamisen ja praktiikan suhdetta seuraavasti: ”Suhde koetaan usein kitkan, vastustuksen tai paradoksin leimaamaksi. Kirjoittaminen antaa taiteellisissa praktiikoissa ja tuotoksissa ruumiillistuvalle implisiittiselle tiedolle ja ymmärrykselle eksplisiittisen sanallisen kuvauksen samalla kun taide saattaa paeta tai ylittää sanoin ilmaistavissa olevan sekä vastustaa (akateemisia) vastuuvelvollisuuden konventioita”. (Sarconference2016.net 3.2.2017.)

1.5FI4
Tietokannan mukaan ”teatterimonologissa henkilö voi näyttämöllä ollessaan paljastaa puheellaan – jota näytelmän muiden henkilöiden ei oleteta kuulevan – tunteitaan, ajatuksiaan ja motiivejaan” (Tieteen termipankki 03.02.2017). Tässä opinnäytteessä tämä draamallinen konventio toteutuu käänteisesti niin, että henkilön, DAR:n, ei oleteta vastaavan.