Ensimmäinen tutkimuskysymykseni Alexander-tekniikan soveltamisesta koreografiseen prosessiini on sikäli hankala, että käytän Alexanderin kehittämää menetelmää elämässäni laajemmin kuin vain koreografin työhöni liittyen. Alexander-tekniikka on minulle järkevöittämisen väline silloin, kun tunteet ja tulkinnat tulevat esteeksi nähdä tilanne ja sen mahdollisuudet. Tekniikan avulla harjoitan tietoista itsen käyttöä ja se mahdollistaa havainnoivan läsnäolon tässä hetkessä. Näin olen sitä tietysti käyttänyt myös koreografin työssäni. Ensisijaiseksi kysymykseksi onkin noussut, miten ja millaisia keinoja olen onnistunut tutkimukseni myötä kehittämään Alexander-tekniikan välittämiseksi esiintyjien käyttöön.

Sovittaessani Hayn antamaa koreografista materiaalia itselleni sooloksi, tarvitsin enemmän omakohtaista Alexander-tekniikan harjoittamista kuin tehdessäni koreografin työtä tanssijoiden ja muusikoiden kanssa. Käytin paljon aktiivista lepoasentoa muistuttaen itseäni inhibition ja suuntausten käytöstä silloin, kun yksin tekemisen aiheuttama ahdistus esti työntekoa. Tällä keinolla pääsin taas lähemmäs nyt-hetkessä olemista. Alexander-tekniikan avulla pääsin myös lähemmäs Hayn havainnon harjoitusta, joten ne palvelivat vähitellen toisiaan.

Millaisia keinoja käytin Alexander-tekniikan tuomiseksi esiintyjien käyttöön? Alexander-tekniikan välittäminen esiintyjille on tapahtunut sekä ryhmätilanteessa että yksityistunteina. Se on ollut mukana harjoitusprosesseissa ohjauspuheessani kaikissa tutkimuksen kolmessa koreografin työssäni. Yksityistunnit tulivat osaksi harjoitusprosessia toisen tutkimustyön puolivälissä eli NYT – hetken koreografiaa -projektin harjoitusvaiheessa ja olivat osa viimeisen tutkimustyön, Terraarion prosessia. Viimeisessä työssä mukana olleista neljästä tanssijasta kolme oli osallistunut myös tutkimuksen edellisiin töihin, ja ohjauspuheeni vaikutus vei mielestäni antamani informaation syvemmälle tanssijoiden työhön.

Tutkimusprosessin alussa toimin kuten olin muutamassa edellisessä työssäni tehnyt eli esittelin Alexander-tekniikan ajattelua ja kokeilimme sen soveltamista yksinkertaisiin toimintoihin, kuten kävelyyn tai konttaamiseen. Tärkeäksi ”harjoitteeksi” on noussut kysymys: Mitä tapahtuu ennen kuin jotain tapahtuu? Se on ollut merkittävä väline tulla nyt-hetkeen. Kysymys avaa mahdollisuuden inhibition käyttämiseen, se herkistää tiedostamaan niitä reaktiota, joita toiminnan käynnistyminen aiheuttaa.

Alexander-tekniikan käytön haltuunotto ei tuntunut kuitenkaan riittävältä harjoiteltaessa sitä ryhmätilanteessa. Puolessavälissä toista tutkimusprojektia, Hetken koreografiaa, halusin kokeilla tekniikan perinteistä opetusmallia eli yksityistuntien antamista esiintyjille. Viimeisen tutkimusprosessin esityksiin mennessä tanssijat olivat saaneet seitsemästä kahteenkymmeneenkolmeen yksityistuntia sekä ryhmässä tapahtuneita tekniikan soveltamiseen keskittyneitä harjoitusjaksoja. Näen tällä olleen suuren vaikutuksen Terraarion luonteeseen esityshetkessä koreografioituna teoksena.

Miten Alexander-tekniikan soveltaminen tutkimusprosessissa on vaikuttanut työtapaani koreografina? Muutos koostuu aina useista tekijöistä. On vaikea sanoa tarkalleen mikä on vaikuttanut mihin, mutta suurimman muutoksen olen kokenut suhteessani koreografin työhön. Näen Alexander-tekniikan soveltamisen niin omassani kuin esiintyjien työssä olevan suuressa osassa tätä muutosta. Alexander-tekniikassa yksilön vastuu itsestään on ensisijainen ajatus. Tilanteessa, jossa taiteellisen ryhmän jäsenet ovat sitoutuneet yhteistyöhön, vastuu itsestä antaa mahdollisuuden siihen, että jokainen jäsen voi vähitellen luottaa vastuun jakautumiseen kaikkien kesken. Improvisaatio harjoitus- ja esitysmuotona sisältää myös tiedostamiseen herkistymisen ja vastuun jakamisen. Alexander-tekniikan harjoittaminen vaatii luopumista totutusta toimintatavasta tai tutusta tuntemuksesta. Koreografina olen tutkimusprosessin kuluessa luopunut ”määräävästä” koreografin otteesta. En väitä, että näin pitäisi tehdä tai että välttämättä tekisin jatkossa aina näin itsekään, mutta tässä prosessissa se on ollut merkittävä asia.

Sillä, että suhtauduin tutkimuksen alussa koreografiaan ja improvisaatioon jokseenkin erillisinä asioina, on ollut merkitystä tutkimusprosessissa tapahtuneeseen muutokseen. Vielä vuonna 2003 tehdessäni ensimmäistä taiteellista osaa, Aavaa, käytin improvisaatiota materiaalin etsinnässä, mutta harjoitusten myötä löydetty liikemateriaali vähitellen asettui toistettavaan muotoon. Suurimmassa osassa koreografian rakennetta esiintyjillä oli vapauksia liiketeemojen tai -materiaalien ajoituksen, tilaan sijoittumisen tai laadun suhteen, mutta muuten teoksen kohtaukset olivat aina samassa järjestyksessä ja suunnilleen samanpituisia. Muusikot olivat rakentaneet musiikin samalla periaatteella kuin koreografia oli tehty ja he olivat itse esityksessä mukana niin soittajina kuin esiintyjinä. En ollut valmis antamaan isompaa vapautta esiintyjien omille valinnoille.

Tutkimuksen taiteellisten töiden myötä olen siirtynyt lähemmäksi esityksen hetkessä tapahtuvaa koreografian luomista, jolloin koko harjoitusprosessi on saanut uuden merkityksen ja tanssijan rooli koreografian työstämisessä on myös vahvasti muuttunut. Kyse ei kuitenkaan ole siirtymisestä improvisoituun esitykseen siinä merkityksessä, että tanssijat voisivat tehdä mitä vain esityksen hetkessä. Yhteinen työskentelyprosessi on tässä työtavassa ehdottoman tärkeä. Se luo koreografian säännöstön, liikkumatilan ja yhteisen mielen. Alexander-tekniikalla on ollut osuutensa siinä, että kykenin luopumaan ”määräävästä” koreografin otteestani.

Alexander-tekniikan käytöllä on ollut taiteellisten töiden prosesseihin suuri vaikutus. Se on ollut luomassa henkilökohtaisten merkitysten lisäksi nimenomaan yhteistä mieltä, asennetta tai ajattelutapaa työryhmän jäsenten välillä. Ohjauspuheeni pohjautuu Alexander-tekniikan asenteelle, ja esiintyjien tutustuessa tekniikkaan myös ohjauspuheeni saa syvemmän merkityksen. Hetken koreografiaa -projektin ensimmäisen vaiheen jälkeen kolme tanssijaa vastasi kysymyksiini Alexander-tekniikan vaikutuksesta. Kaikille oli ollut mahdollista soveltaa Alexander-tekniikkaa niin esitysten yhteydessä kuin myös muualla arjessaan. Tämä oli minusta rohkaisevaa, sillä olimme tuolloin tehneet Alexander-tekniikkaa vain ryhmätilanteessa. Kaikilla oli tosin hiukan kokemusta aiheesta ennen projektin alkua. Viimeisen taiteellisen työn, Terraarion, jälkeisessä palautteessa tanssijat kertovat Alexander-tekniikan lisänneen kehotietoisuutta (body knowledge) ja tietoisuutta omista valinnoista, omasta tilasta sekä suhteesta muihin. (Ks. luvut 3.4.2 ja 3.4.6)

Onko Alexander-tekniikan käyttäminen lisännyt etsimääni dialogisuutta ja vuorovaikutuksen sujuvuutta tekijöiden kesken? Ensimmäisen taiteellisen prosessin, Aavan aikana dialoginen työskentely haki vielä muotoaan. Minä en ollut valmis antamaan tanssijoille suurempaa vastuuta koreografian luomisessa. Halusin pitää langat käsissäni. Toisen taiteellisen prosessin aikana dialogisuus lisääntyi. Se johtui osittain Alexander-tekniikan yksityistuntien mukaantulosta harjoitusprosessiin ja osittain varmasti pitkästä yhteisestä kokemusmaailmastamme Suomussalmiryhmän jäsenten kesken. Koen Alexander-tekniikan yksityistunnit hyvänä paikkana luoda henkilökohtaisempaa suhdetta tanssijan kanssa. Kahden kesken oleminen, vaikka minä olenkin opettajana tilanteessa, auttaa avaamaan keskusteluyhteyden eri tavalla kuin ryhmätilanne. Neljännessä taiteellisessa produktiossa, Terraariossa, koin suurta vapautta ja lukuisia ahaa-elämyksiä, kun huomasin työskentelyn johtaneen todelliseen dialogiin tanssijoiden kanssa, muuttuneen sellaiseksi. Teos voitiin jättää rakenteeltaan täysin avoimeksi ja ennalta määrittelemättömäksi, tai pikemminkin harjoitusprosessi kokonaisuudessaan toimi teoksen rakenteena. Tanssijat koreografioivat esityksen joka ilta uudeksi. Olimme harjoitelleet itsen käytön keinoja sekä tanssin tekemisen menetelmiä, ja tanssijat tekivät omia valintojaan koreografian luomiseksi nyt-hetkessä.