Tohtorintutkintoni taitteellisissa töissä on projektien edetessä tapahtunut menetelmällistä syvenemistä improvisaation suuntaan. Koreografiani kasvoivat tutkimusprosessin aikana kohti esityksen hetkessä koreografioimista. Kiinnostukseni improvisaatiota kohtaan ja Alexander-tekniikassa korostuva nyt-hetkessä oleminen veivät työni kauemmas perinteisestä koreografin työtavasta liikemateriaalin määrittäjänä. Muutokseen oli tärkeänä tekijänä myös tanssijantyötä reflektoiva sooloprojekti Deborah Hayn kanssa.

Hayn koreografian sovittaminen ja hänen työtapaansa tutustuminen vahvistivat niitä koreografian tekemisen tapoja, joita olin opiskellut 1980-luvulla Amsterdamin Teatterikoulun modernin tanssin osastolla. Täällä suomalaisessa tanssimaastossa olin ollut arka todella etenemään itseäni innostaneella linjalla, antamaan tanssijoiden vapaammin vaikuttaa koreografian rakentumiseen ja kulkuun. Hayn sooloteokset ovat toisaalta koreografioita erittäin perinteisessä mielessä, sillä niillä on tarkka käsikirjoitus ja toisaalta taas erittäin poikkeuksellisia suhteessa koreografian työn perinteeseen. Tapa, jolla Hay jättää koreografiansa sovittamisen ja tulkinnan esiintyjälle, on erityinen. Hän luottaa esiintyjän omatoimiseen työhön, eikä halua kontrolloida antamansa koreografisen materiaalin käyttöä.

Hayn työtapa herätti syvällisen pohdinnan omasta käsityksestäni koreografin työstä. Ennen sitä olin tehnyt ensimmäisen tutkimukseni työn, Aavan. Siinä oli mukana yksi minun liikemateriaalini kautta syntynyt osa ja muutoin koreografia tehtiin antamieni tehtävien kautta syntyneestä liikemateriaalista, jota ohjasin haluamaani suuntaan. Tein myös teoksen rakenteen ja määritin liikkeen kvaliteettien suunnan. Siinä projektissa olin selkeästi koreografi. Suomussalmiryhmän kanssa työskennellessäni oma haasteeni oli improvisaatiomenetelmien laajentaminen haluamaani suuntaan ja se, millaisen roolin otin työryhmän vetäjänä. Tämä Hetken koreografiaa -projekti oli kaksiosainen, ja sen ensimmäinen vaihe oli ennen työskentelyäni Hayn kanssa. Työn ensimmäinen esitysjakso noudatti ryhmälle tuttua improvisaatioesityksen rakennetta, joka oli tilallinen esityskulun määrittäminen. Harjoitusjakso oli ryhmälle poikkeuksellisen pitkä, ja olin tuonut mukaan Alexander-tekniikan lisäksi kontakti- ja tilaimprovisaation harjoitteita. Olin työryhmän kokoaja ja harjoitustilanteiden ohjaaja. Projektin toisessa vaiheessa otin vahvemman koreografisen otteen ja määritin esityksille kolme osaa, joista kahdessa oli myös melko tarkka liikkeellinen teema. Osien tilankäyttö oli myös asettamani. Tein nämä valinnat ja päätökset keskustellen ryhmän kanssa, mutta ne olivat selkeästi minun päätöksiäni. Tutkimuksen viimeisessä työssä, Terraariossa, sain riittävän pitkän harjoitusajan ja työmenetelmien kehittymisen kautta improvisaation ja koreografian teon yhdistymään tanssijoiden esityshetkessä koreografioimaksi teokseksi. Vaikka esitystilanne ei kulkenut valitsemaani reittiä, koen silti vahvasti olleeni teoksen koreografi, koska olin harjoitusten ohjaajana tuonut asenteeni ja harjoitusmateriaalin tilanteeseen. Harjoitusprosessin kuluessa olimme yhteisesti tanssijoiden kanssa löytäneet suunnan, johon teosta kuljetimme. Näiden prosessien kautta koreografioiminen on muuttunut antamani liikemateriaalin työstämisestä yhdessä luomiseksi. Muutos koreografin asenteessani on tapahtunut Butterworthin didaktinen–demokraattinen-mallin kautta katsottuna teoksen tekijästä (author) yhdessä toimijaksi (collaborator) ja tanssijan rooli on muuttunut tulkitsijasta (interpreter) yhteisomistajaksi (co-owner) (Butterworth 2009, 187).