Aava, kuten tutkimukseni muutkin työt, perustuu improvisaatiolle. Aavan harjoitusten aikana erilaiset improvisaatiotehtävät muodostuivat rakenteiksi, joista teos koostui. Olen pohtinut koreografin rooliani suhteessa tähän työmenetelmään kysyen, luistanko vastuusta, kun tanssijat luovat teoksen materiaalin. Olen tullut niin Aavan kuin muidenkin tutkimuksen teosten kohdalla siihen tulokseen, että vastuun pakoilusta ei ole kyse. Pidän dialogisesta työtavasta ja koen, että omalla kohdallani improvisaatio mahdollistaa sen parhaiten.

Jo Butterworthin kehittämässä didaktinen–demokraattinen-ajattelumallissa* on toisessa päässä perinteinen koreografian luomisen malli, jossa koreografi on asiantuntija ja tanssija välikappale, joka toteuttaa mahdollisimman tarkasti annetun liikemateriaalin. Toinen äärilaita Butterworthin viidestä ehdotuksesta on yhteisomistajuus, jossa kaikki työn alueet jaetaan kollektiivisesti työryhmän kesken. (Butterworth 2009.) Samankaltaista yhteistyön tapaa kuvaavat Soili Hämäläinen ja Leena Rouhiainen artikkelissaan Collaborative Creativity in Dance Making Process (Hämäläinen and Rouhiainen 2010).

Oma työtapani muuttui tutkimusprosessin kuluessa kohti yhteisomistajuutta. Aava-teos sijoittui vielä Butterworthin mallin keskivaiheille. Olin koreografina ohjaava. Annoin tehtävät, määritin mihin suuntaan niitä vietiin ja otin lopullisista päätöksistä vastuun. Ohjasin yhteiset virittäytymisen ja harjoittelun muodot, jotka veivät työtä eteenpäin. Annoin myös palautetta tanssijoille näkemästäni materiaalista, mikä johdatti heitä seuraaviin valintoihin. Tanssija oli myötävaikuttaja ja loi materiaalia demokraattisessa asemassa, mutta ei kuitenkaan ottanut täysin kollektiivista vastuuta.

Improvisaatio on työtavassani menetelmä, jonka avulla koreografia luodaan. Se mahdollistaa teoksen maailman luomisessa ratkaisut, joita en olisi itse välttämättä tullut ajatelleeksi. Sattumalla on vahva osa työssäni. Teen ennakkosuunnittelua teeman, työryhmän valinnan ja puitteiden suhteen, en niinkään itse teoksen rakenteen tai liikekielen suhteen. Tanssijoiden kanssa yhteistyössä luominen rikastuttaa materiaalia ja antaa teokselle enemmän sävyjä kuin mahdollinen antamaani liikemateriaaliin pohjautuva työskentely. Tämä ei tarkoita toisenlaisen työtavan väheksymistä vaan itselleni sopivimman menetelmän löytymistä. Tutkimuksen aikana tämä jo aiemmin käyttämäni menetelmä on saanut kehittyä ja syventyä.

Dialogisuus on ollut yksi pyrkimys kaikissa tutkintooni kuuluvissa töissä. Dialogisuudella ymmärrän kyvyn kohdata toinen ja kuulla häntä. Hankamäki kiteyttää Dialoginen filosofia: Teoria, metodi ja politiikka -kirjansa esipuheessa osuvasti dialogisen filosofian keskeisiksi käsitteiksi keskustelun, toiseuden ja kohtaamisen. Hän avaa filosofi Martin Buberin (1878–1965) ajatteluun liittyviä käsitteitä Minä–Se ja Minä–Sinä mielestäni ymmärrettävällä tavalla. Minä–Se-suhde edustaa ihmisen yksilöllisyyttä ja toisaalta myös minäkeskeisyyttä. Hankamäen mukaan Buberille Minä–Sinä-yhteys ei ole pysyvä tila vaan se on luotava aina uudelleen. (Hankamäki 2008, 54–57.)

Sekä Minä–Sinä-yhteys että Minä–Se-suhde kuuluvat kumpikin ihmisen olemassaoloon, mutta vain Minä–Sinä-yhteys edustaa ihmisten välistä autenttista kohtaamista. Minä–Se-suhde puolestaan edustaa ihmisluontoon kuuluvaa esineellistävää ja kategorisoivaa taipumusta kaikkeen kohdattuun. (Hankamäki 2008, 54.)

Hyvänä esimerkkinä dialogisuuden puutteesta toimii Kauko Haarakankaan kuvaus esitelmän pidosta kirjassa Parantava puhe. Hän kirjoittaa, kuinka hän on pitämässä dialogista esitelmää kollegansa kanssa kongressissa. Yhtäkkiä hänen ajatuksensa ovat luiskahtaneet johonkin vanhaan tekstiin eikä hän enää ole yhteydessä työtoverin puheeseen. Aitoa dialogia nyt ja tässä ei synny. (Haarakangas 2008, 132–134.) Samoin käy helposti harjoitustilanteessa. Olen etukäteen suunnitellut harjoitustehtävän ja huomaamattani kuvitellut valmiiksi, miten se toimii. Jos pidän tiukasti kiinni kuvitelmastani, dialogia tanssijoiden kanssa ei synny. Päästäessäni irti valmiista ratkaisusta tilanne voi tuoda esiin yhteisen uuden löydön. Seuraavassa harjoituksen jälkeisessä tajunnanvirtakirjoituksessa pohdin yrittämisen vaikutusta tanssijan työhön:

…mitä on antautuminen sille tapahtumalle jossa on mukana kunakin hetkenä? yrittäminen on niin iso este sille antautumiselle ja se vie mahdollisuuden todelliselta hetkeltä ja läsnäololta kokonaan ja sitten on vaan se yritys. Näin tosi kauniita hetkiä kun se päästäminen siitä yrittämisestä tapahtui ja se on niin mieltä koskettavaa ja sydäntä lämmittävää ja siitä syntyy oikeita tarinoita ja se antaa mahdollisuuden omille mielleyhtymille tulla esiin enkä voi niitä edes estää. Miten sitten päästää itsensä siihen antautumisen tilaan ja luottaa siihen, että se riittää ja että kaikki mitä olen harjoitellut, pääsee kyllä esiin. (Lahdenperä Aava-työpäiväkirja, 9.10.2003.)

Koen, että edellä kirjoittamani päiväkirjamerkintä liittyy dialogisuuteen. Koreografi on perinteisesti ollut tanssiteoksen valmistamisen auktoriteetti ja asiantuntija, tanssija puolestaan välikappale. Modernin tanssin koreografit antoivat tanssijalle selvät liikkeen muodot, rytmin ja tilallisen ratkaisun. Tanssijat ovat usein edelleen kiinni siinä ajatuksessa, että heidän täytyy ymmärtää ja sitten toteuttaa koreografin tahto, mikä on itse asiassa mahdoton tehtävä, ainakin siinä koreografisessa ajattelussa, jota edustan. Tämänkaltainen ajattelutapa aiheuttaa liikaa yrittämistä. Olen kiinnostunut tanssijan tavasta vastata omaan ehdotukseeni. Antaessani tanssijalle tehtävän esimerkiksi improvisaatioon tai soolon rakentamiseen, olen kiinnostunut tanssijan liikkeellisistä reaktioista, vastauksista, kysymyksistä, keskusteluista, jotka tehtäväni herättää. Kun tanssija antautuu tehtävälle ja omalle käsitykselleen siitä, tuloksena on rikkaampi maailma kuin minkä minä tai hän olisimme yksin luoneet. Olemme olleet dialogissa tehtävän äärellä, ja siitä on syntynyt enemmän kuin yksin olisimme osanneet.

Itselleni yksi suurimpia haasteita on säilyttää dialogi tanssijoiden ja muiden yhteistyökumppanien kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Pystyinkö ja pystynkö olemaan avoin niin hankalissa kuin toimivissakin kohtaamisissa? Koen vaikeaksi avata sellaista tilannetta, joka on lähtenyt jostain syystä epäymmärryksen raiteille. Puhumattomuus ja tulkintojen tekeminen saavat usein asiat monimutkaistumaan. Esimerkiksi Aavan harjoitusprosessin aikana minulle syntyi sellainen tunne, että yksi tanssijoista oli usein pois tai tuli harjoituksiin huomattavasti myöhässä. Kun tarkistin asian keräämistäni läsnäolomerkinnöistä, selvisi että tilanne ei ollut näin, tai ei ainakaan niin korostuneesti kuin olin kokenut. Mistä syntyvät nämä kokemukset, väärinymmärrykset tai tulkinnat, jotka eivät perustu todellisuuteen? Johdan ne dialogin puutteeseen. Omalta osaltani en ollut kyennyt säilyttämään avoimuuttani toista kohtaan. Kontakti välillämme oli kadonnut, koska en osannut ajoissa sanoa omaa kokemustani tilanteesta. Tämän kaltainen tunnereaktioihin ja tulkintoihin pohjautuva toiminta voi olla suuri este työn edistymiselle. Kyseinen kokemus oli opettavainen, ja seuraavissa projekteissa panostinkin tämän asian tiedostamiseen.