Alexander-tekniikan ja siihen sisältyvän oppimiskäsityksen ymmärtämiseksi tuon jonkin verran esiin Alexanderin elämänvaiheita lapsuuden, nuoruusvuosien ja ammatillisten kiinnostusten osalta. Niiden kautta tulee esiin se tutkiva elämänasenne, joka vaikutti suuresti hänen uravalintaansa, sen kehitykseen ja nykyään Alexander-tekniikaksi kutsumamme menetelmän syntyyn.

2.1.1 Lapsuus ja nuoruus

Frederick Matthias Alexander syntyi Tasmaniassa Australiassa tammikuun 20. päivä 1869. F. M., kuten ystävät häntä kutsuivat, oli vanhin perheen kymmenestä lapsesta. Tässä työssä käytän hänestä nimeä Alexander. Hänen isänsä John Alexander oli seppä ja äitinsä Betsy Alexander oli saanut jonkin verran koulutusta kätilönä toimimiseen. Molemmat vanhemmat olivat loistavia ratsastajia, ja Alexanderin isää arvostettiin myös hevosten kouluttajana ja niiden vammojen hoitajana. Perhe eli meren läheisyydessä Wynyardin pienessä, muutaman kadun kaupungissa. Alexander syntyi keskosena ja oli lapsena heiveröinen ja usein sairas, mutta maalaiselämä ja lääkärin suosittelema ulkona oleminen toimivat lääkkeinä. Lähellä olevalta sukulaisten maatilalta perhe sai vihanneksia, hedelmiä sekä lihaa, ja siellä Alexander kertoo oppineensa ratsastamaan, kalastamaan ja metsästämään. Aloitettuaan koulun Alexander osoittautui erittäin tiedonhaluiseksi. Hänen loputtomat kysymyksensä häiritsivät kuitenkin muiden opetusta siinä määrin, että opettaja päätti vapauttaa hänet päivätunneista ja antoi hänelle iltaisin yksityisopetusta. Näin Alexander oli vapaa tutkimaan ympäristöään ja sen eläimistöä kaiket päivät ja hänestä kehittyi taitava havainnoija. Havainnointitaito ja vanhemmilta opittu hevosten hoito- ja koulutustaito auttoivat myöhemmin Alexanderia äänenkäytön tutkimuksissa. (Evans 2001, 73–80.)

Alexanderin opinto-ohjelmaan kuuluivat englannin kieli ja kirjallisuus, Raamattu-oppi (Bible study), matematiikka ja brittiläisen imperiumin historia ja maantieto. Opettajan innostus ja hänen antamansa lukutehtävät Shakespearen teksteistä saivat Alexanderin kiinnostumaan ja haaveilemaan urasta näyttämötaiteen parissa. Muitakin uramahdollisuuksia hänellä oli mielessä, sillä hän toimi 15–16-vuotiaana puolentoista vuoden ajan opettajansa palkattuna apuopettajana ja harkitsi tuolloin opettajaksi kouluttautumista. (Bloch 2004, 21.)

Perheen vanhimpana poikana Alexanderin oli kuitenkin hankkiuduttava kokopäivätöihin perheen taloudellisen tilanteen vuoksi. Alexander muutti tinakaivoksen ympärille syntyneeseen Waratah’n kaupunkiin, reilun 60 kilometrin päähän kotoa, jossa teki muun muassa toimistotöitä ja myi vakuutuksia. Työn ohessa hän harjoitteli itsekseen lausumista ja viulun soittoa, sekä osallistui harrastajateatteriryhmän toimintaan. Vähän alle kaksikymmenvuotiaana Alexander muutti Melbourneen ja elätti edelleen itseään toimistotöillä. Suuremmassa kaupungissa hänen oli mahdollista ottaa lausuntatunteja omatoimisen viulunsoiton opiskelun lisäksi. Myös Melbournessa Alexander liittyi harrastajateatteriin, jossa hän sekä näytteli että valmisti esityksiä. Muutaman seuraavan vuoden aikana hän piti omia lausuntaesityksiä, mutta lausujan uraa alkoivat häiritä äänenkäytön ongelmat. Hän kärsi merkittävästä, toistuvasta kurkun käheytymisestä sekä huohottavasta hengityksestä. Lääkärit suosittelivat erilaisia hoitoja erityisdieetistä lepoon, mutta mikään ei auttanut kuin hetkellisesti. Alexander tuli siihen johtopäätökseen, että hän mitä ilmeisimmin teki itse jotakin, mikä aiheutti ongelman. Tämä havainto johti Alexanderin hänen elämänsä loppuun asti jatkuneeseen tutkimus- ja opetustyöhön. (Evans 2001, 80–96.)

Alexander noin 1894. [© 2013 The Society of Teachers of the Alexander Technique, London]

2.1.2 Tutkimus

Alexander aloitti itsensä analysoinnin ja useiden kuukausien työn jälkeen koki löytäneensä ratkaisun äänenkäytön ongelmiinsa. Tästä rohkaistuneena hän päätti muuttaa 25-vuotiaana takaisin Tasmaniaan ja pyrkiä hankkimaan elantonsa lausujana. (Evans 2001, 96.) Alexander alkoi tehdä myös opetustyötä omien lausuntailtojensa järjestämisen ja kutsuttuna esiintyjänä toimimisen ohella. Hän korosti opettavansa erityistä systeemiä (a special system) puhumisen ja luonnollisen lausumisen kehittämiseksi. (Evans 2001, 107.) Seuraavana vuonna, 1895, Alexander matkusti Uuteen-Seelantiin esityskiertueelle ja vietti Aucklandissa useita kuukausia opettaen. Hän koki tekniikkansa niin arvokkaaksi, että päätti keskittyä opettamiseen. (Alexander 1995, 233–236.)

Alexander palasi Melbourneen vuonna 1896 ja aloitti päätoimisen opettamisen. Hän kutsui veljensä Albert Reddenin (A. R.) luokseen, opetti menetelmänsä hänelle ja veljekset alkoivat yhdessä kehittää sitä eteenpäin. Pian heidän sisarensa Amy sai apua terveysongelmiinsa veljiltä, ja myös hänestä tuli myöhemmin tekniikan opettaja. (Bloch 2004, 44 ja Jones 2003, 18.) Seuraavana vuonna, 1897, Alexanderin tulonhankintapaine kasvoi, kun hänen lapsuudenkotinsa paloi ja äiti ja kolme nuorinta sisarta muuttivat hänen luokseen asumaan. Alexander kirjoitti menetelmästään 20-sivuisen kirjasen ja alkoi mainostaa opetustaan myös lehdissä. Hänen maineensa kasvoi ja muutamat lääkärit lähettivät hänelle selkä- ja hengitysongelmapotilaitaan. Alexander kutsui itseään tässä vaiheessa puheopettajaksi (voice teacher), vaikka hän auttoi myös muista kuin ääniongelmista kärsiviä ihmisiä. (Bloch 2004, 44–46 ja Evans 2001, 110–111.)

Neljän vuoden jälkeen praktiikka oli Melbournessa hyvin käynnissä, ja Alexander jätti sen veljensä hoidettavaksi. Hän itse muutti Sydneyyn aloittamaan opetustoiminnan Australian vanhimmassa ja vauraimmassa kaupungissa. Pian häntä seurasivat hänen hyvät ystävänsä ja esiintyjäkollegansa Edith ja Robert Young. He järjestivät Sydneyssä yhteisiä esitysiltoja aiemmin Melbournessa kokoamastaan ja esittämästään kevyestä ohjelmistosta. Vuoden 1901 alussa Alexander mainosti ensimmäisen kerran opettavansa näyttelemistä ja tarjosi oppilaille mahdollisuutta esiintyä tuottamassaan Shakespearen näytelmässä Venetsian kauppias. Hän itse esitti Shylockin roolin ja Edith Young oli Portia. Esitys sai myönteisen vastaanoton, ja puolen vuoden sisällä he esittivät myös Hamletin. Muutaman seuraavan vuoden ajan Alexander opetti päätyökseen menetelmäänsä, mutta järjesti myös esityksiä edellä mainituista näytelmistä. Vuoden 1902 alussa Alexander kokeili myös näyttelijän koulutuksen järjestämistä. Koulutus sisälsi Shakespeare-tunteja sekä Delsarten (1811–71) systeemin miimiä. Ei ole selvää, missä Alexander oli opiskellut Delsarten menetelmää. Tämä kokeilu jäi lyhyeksi. (Bloch 2004, 47–49.)

Seuraava merkityksellinen käänne Alexanderin uralla oli tohtori W. J. Stewart McKayn (1866–1948) tapaaminen vuonna 1902. McKay oli valmistunut lääkäriksi Sydneyn yliopistosta ja opiskellut lääketiedettä sen jälkeen myös Euroopassa. Hän toimi kirurgina ja harrasti intohimoisesti hevoskilpailuja kuten Alexanderkin. (Evans 2001, 121.) McKay oli kuullut Alexanderin menetelmästä, seurannut hänen esiintymisiään ja halusi kokeilla yksityistunteja. Hän viehättyi menetelmän omintakeisuudesta ja sen sekä ennaltaehkäisevistä että parantavista vaikutuksista. Herrat ystävystyivät, ja kenties juuri McKayn vaikutuksesta Alexander alkoi korostaa mainonnassaan kokonaisvaltaista rintakehän hengitysmenetelmää (full-chest breathing method). Hän kirjoitti McKayn kehotuksesta myös artikkelin tuberkuloosin ehkäisemisestä ja parantamisesta(19) Sydneyn The Daily Telegraph -lehteen. Artikkeli on Alexanderin ensimmäisiä julkisia kirjoituksia ja käsittelee pääasiassa hengityksen esteenä olevien haitallisten tottumusten purkamisen merkitystä. (Bloch 2004, 50–51.)

2.1.3 Ura

Vuonna 1904 Alexander matkusti Australiasta Englantiin. Tähän päätökseen oli McKayllä suuri vaikutus, sillä hän oli sitä mieltä, että menetelmä saisi siellä sen arvostuksen, joka sille kuului. McKayllä oli Lontoossa arvovaltaisia kollegoita, joille hän lähetti suosituksia Alexanderin työstä. Taloudelliset ongelmat vaikeuttivat lähtöä, mutta Alexander onnistui vedonlyönnissä ja sai hoidettua raha-asiansa sekä hankittua matkalipun laivaan. (Bloch 2004, 52.) Saapuessaan Lontooseen Alexander oli 35-vuotias, ja taloudellinen paine pakotti hänet nopeasti oman praktiikan perustamiseen. McKayn lääkärikollegat lähettivät potilaitaan hänelle oppilaiksi. Alexanderin maine levisi myös teatterintekijöiden tietoisuuteen, ja muiden muassa hänen suuresti ihailemansa näyttelijä Sir Henry Irving (1838–1905) kävi hänen tunneillaan. Alexander sai praktiikkansa toimimaan täydellä teholla jo ensimmäisen Englannin-vuotensa aikana. (Bloch 2004, 61–68 ja Evans 2001, 139.)

Alexanderin ensimmäisistä vuosista Lontoossa on kirjallista aineistoa oikeastaan vain hänen äitinsä, veljensä A. R:n ja lähimmän ystävänsä Robert Youngin kirjeiden kautta. Hän aloitti omaelämäkerrallisen kirjoittamisen 1930-luvulla ja uudestaan vuonna 1950, mutta tekstit sisältävät vain lapsuuden ja nuoruuden ajan kokemuksia Australiassa (Alexander 1995, 221–249). Alexander julkaisi menetelmäänsä liittyviä kirjasia ennen ensimmäisen työtään käsittelevän kirjan Man’s Supreme Inheritance julkaisua 1910. (Ks. luku 2.2.) Kirjaset käsittelevät hengityksen, äänen ja kinesteettisen toiminnan uudelleen koulutusta.(20) Niiden lisäksi Alexander kirjoitti joitakin parin sivun pamfletteja menetelmänsä mainostamiseksi. Hän vastasi myös kriittisesti artikkeleihin, joissa sivuttiin tai hänen mielestään jopa plagioitiin hänen menetelmäänsä. (Alexander 1995, 27–118.)

Alexander ei koskaan palannut Australiaan vaan teki pääosan elämäntyöstään Lontoossa. Hänen äitinsä sekä neljä sisaruksista muuttivat myös Lontooseen vuosina 1911–1914. Sisaruksista Amy ja A. R. opettivat menetelmää yhdessä Alexanderin kanssa. Lisäksi hän koulutti oppilaansa, pianisti Ethel Webbin (1866–1952), assistentikseen. (Bloch 2004, 93–95.) Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä toteutui Alexanderin pitkäaikainen unelma opetusmatkasta Yhdysvaltoihin, New Yorkiin. Hän tunsi kaupungista vain muutaman ihmisen ja heistä Margaret Naumburg oli suureksi avuksi järjestäessään Alexanderille ensimmäisen opetuspaikan ja oppilaat. Naumburg oli käynyt Lontoossa Alexanderin tunneilla ja perustanut vuonna 1914 New Yorkiin vieläkin toiminnassa olevan Walden Schoolin, jossa opetus perustuu Montessori-menetelmään. Alexander sai niin runsaasti oppilaita, että hän kutsui New Yorkissa aiemmin asuneen Webbin avukseen. Webb jäi jatkamaan tekniikan opettamista Alexanderin palatessa Lontooseen toukokuussa 1915. Seuraavien kymmenen vuoden aikana Alexander vietti kesäajat Isossa-Britanniassa ja talvikaudet Yhdysvalloissa. (Bloch 2004, 97–102 ja Evans 2001, 153–160.)

Vuonna 1916 Alexander tutustui New Yorkissa filosofi John Deweyyn (1859–1952) Naumburgin ja Webbin ystävien kautta. Ensin Deweyn vaimo Alice ja hänen nuorimmat lapsensa sekä myöhemmin myös Dewey itse kävivät Alexanderin tunneilla. Dewey oli koko ikänsä kärsinyt tuolloin akuuteiksi muuttuneista stressioireista, silmien rasittumisesta, selkäkivusta ja jäykästä niskasta. (Bloch 2004, 107.) Frank Pierce Jones(21) kertoo, että kun Deweylta kysyttiin, miten hän koki Alexanderin menetelmän, hän vastasi olevansa otettu siitä, miten se osoitti mielen ja kehon yhteyden. Deweyn mielestä suurin hyöty, jonka tunneista sai, oli taito pysähtyä ja ajatella ennen toimintaa. Dewey koki myös, että tekniikan opiskelun jälkeen hänen oli helpompaa pitää jokin filosofinen kantansa otettuaan sen tai muuttaa sitä, jos uusi näyttö teki muuttamisen aiheelliseksi. Dewey kävi Alexanderin tunneilla ajoittain 1920- ja 1930-luvuilla, ja vuosina 1935–41 hän oli Alexanderin veljen A. R:n oppilaana (Jones 2003, 96–97 ja 104.)

Alexander (oikealla) ja John Dewey noin 1916. [© 2013 The Society of Teachers of the Alexander Technique, London]

Dewey kirjoitti esipuheen kolmeen neljästä Alexanderin kirjoittamasta kirjasta. The Use of the Self -kirjan esipuheessa Dewey kirjoittaa seuraavasti Alexanderin menetelmän tieteellisyydestä:

The vitality of a scientific discovery is revealed and tested in its power to project and direct new further operations which not only harmonize with prior results, but which lead on to new observed materials, suggesting in turn further experimentally controlled acts, and so on in a continued series of new developments. Speaking as a pupil, it was because of this fact as demonstrated in personal experience that I first became convinced of the scientific quality of Mr Alexander’s work. Each lesson was a laboratory experimental demonstration. (Dewey 2000a, 9.)

Deweyn ja Alexanderin kanssakäyminen kesti 25 vuotta (Williamson 2011, 451). Pragmatistina Dewey etsi ajattelun ja kokemuksen yhteyttä ja kasvatustieteilijänä hän haki käytännöllisiä ja joustavia keinoja nuorten opettamiseen. Alexanderin menetelmä sopi loistavasti näille alueille. Alexander taas sai Deweyltä tukea ja kannustusta kirjoittaessaan menetelmästään. Dewey kehui menetelmää ja puhui siitä aina, kun se oli mahdollista, ja hänen kauttaan Alexander sai myös muita akateemisia oppilaita. (Bloch 2004, 108–110.) Dewey kävi pitkään Alexander-tekniikan tunneilla. Hän kuvailee kokemustaan tekniikasta jatkuvana kasvuprosessina sekä uusien mahdollisuuksien tiedostamisena ja toteuttamisena (Dewey 2000a, 10).

Opetustoimintansa alusta lähtien Alexanderilla oli ollut erilaisista ongelmista kärsiviä lapsioppilaita. Vuonna 1924 sai alkunsa koulu (the little school), jossa tavallisten oppiaineiden lisäksi oppilaat saivat ohjausta Alexanderin menetelmällä. Toiminta sai alkunsa Alexanderin assistentin, Irene Taskerin (1887–1977), aloitteesta. Tasker toimi sukulaispoikansa holhoajana ja kysyi, voisiko hän opettaa tekniikan lisäksi tälle muitakin kouluaineita Alexanderin opetustiloissa. Alexander innostui ajatuksesta, ja mukaan otettiin muitakin hänen lapsioppilaitaan. Taskerilla oli luokanopettajan koulutus, ja hän oli tutustunut myös Montessorin opetusmenetelmään. Ensimmäisten vuosien aikana oppilaita oli kuudesta kahdeksaan. (Bloch 2004, 131 ja Evans 2001, 175.) Vuonna 1929 Alexander kutsui toisen luokanopettajan koulutuksen saaneen oppilaansa, Margaret Goldien (1905–1997), avuksi koulun pitämiseen (Evans 2001, 182).

Alexander työskentelee lasten kanssa. [© 2013 The Society of Teachers of the Alexander Technique, London]

2.1.4 Opettajankoulutus

Alexander aloitti menetelmänsä kolmivuotisen opettajankoulutuksen vuonna 1931 Lontoossa. Edellisenä vuonna hän oli muutaman vaikutusvaltaisen tukijansa kanssa perustanut säätiön(22), jonka kautta sekä lasten koulun että tulevan opettajankoulutuksen talous hoidettiin. (Bloch 2004, 143–144 ja Evans 2001, 184.) Ensimmäisellä opettajakurssilla aloitti kuusi naista ja kaksi miestä. Kaikki olivat käyneet Alexanderin yksityistunneilla. Ensimmäisten kolmen vuoden aikana aloitti vielä viisi uutta opettajaoppilasta. Koulutus sisälsi viitenä aamupäivänä viikossa kaksi tuntia opetusta. Oppilaat istuivat piirissä ja Alexander tai hänen veljensä A. R. opetti jokaista vuorotellen muiden seuratessa. Iltapäivisin he harjoittelivat yksin tai keskenään sitä, mitä olivat oppineet aamupäivän kokemuksista. Ensimmäisen vuoden jälkeen he työskentelivät myös lasten koulussa Taskerin johdolla. Alexander odotti oppilailta huomattavasti omatoimista opiskelua, samankaltaista prosessia kuin minkä hän itse oli menetelmää kehittäessään käynyt läpi. Tämä herätti tyytymättömyyttä opiskelijoiden taholta, sillä he olisivat halunneet selkeämpää ohjausta ja menetelmän avausta. Kaikki kuitenkin jatkoivat koulutusta, ja kolmantena vuonna Alexander hämmästytti oppilaansa päätöksellään toteuttaa Shakespearen näytelmä Venetsian kauppias. Hän esiintyi myös itse ja innostui esityksen vastaanotosta niin, että seuraavana vuonna he esittivät vielä Hamletin. Opettajankoulutuksessa olevilla ei ollut teatteritaustaa, mutta he saivat kiitosta selkeästä ilmaisusta ja rohkeasta esiintymisestä. (Bloch 2004, 147–152.)

Ensimmäinen opettajankoulutuskurssi juhlatunnelmissa noin 1932. Alexander vasemmalla ja hänen veljensä A.R. oikealla. [© 2013 The Society of Teachers of the Alexander Technique, London]

Koko 1930-luku oli Alexandereille hyvää, työntäyteistä aikaa. Toinen opettajankoulutuskurssi alkoi syksyllä 1934. Oppilaita oli parikymmentä, ja Alexander oli kehittänyt opetusta eikä jättänyt opiskelijoita itseopiskelun varaan kuten edellisellä kerralla. Ohi oli myös teatterituotantojen tekeminen. Lasten opetukseen keskittynyt koulu kasvoi, siirtyi maaseudulle ja alkoi toimia sisäoppilaitoksena. Irene Tasker lähti Etelä-Afrikkaan opettamaan menetelmää. Alexander-tekniikka sai merkittäviä kannattajia ja mm. kirjailija Aldous Huxley alkoi ottaa yksityistunteja vuosikymmenen puolivälissä. Hän vaikuttui menetelmästä ja toi sen esiin useissa kirjoissaan. (Bloch 2004, 153–159.)

Toinen maailmansota muutti tilanteen, sillä Alexanderin ystävät pelkäsivät hänen joutuvan saksalaisten mustalle listalle näitä rankasti arvostelevien kirjoituksiensa takia. Kesällä 1940 Alexander matkusti Kanadan kautta Yhdysvaltoihin mukanaan osa lasten koulun oppilaista(23) sekä heidän opettajansa. Hänen tarkoituksensa oli jatkaa myös opettajien kouluttamista siellä. Vuoden 1941 kesällä Alexander aloitti opettajankoulutuksen pienen ryhmän kanssa lasten koulun yhteydessä. Alexander jakoi aikansa New Yorkin -oppilaiden ja Bostonin lähelle asettuneen koulun välillä. Englantiin Alexander palasi kesällä 1943, ja veli A. R. jatkoi opettajien kouluttamista Bostonissa. Lontoossa koulutus jatkui taas syksyllä 1945 yhdeksän uuden oppilaan ja sodan vuoksi opintonsa keskeyttäneiden kanssa. Vuonna 1934 aloittaneelta kurssilta valmistunut Walter Carrington palasi sodasta loukkaantuneena ja tuli keväällä 1946 kouluun palauttamaan opetustaitoaan. Hän koki Alexanderin koulutustaitojen parantuneen huomattavasti sitten oman opiskeluaikansa. (Bloch 2004, 176–178, 185–188 ja 192–195.)

1940-luvun loppu oli Alexanderille raskas, sillä hän oli haastanut Etelä-Afrikan valtion liikuntakasvatuksen johtajan, tohtori Jokelin oikeuteen kunnianloukkauksesta. Jokel oli kirjoittanut Alexanderin menetelmään kriittisesti ja jopa halventavasti suhtautuvan artikkelin. Oikeusjuttu kesti muutamia vuosia, ja sen aikana Alexanderin veli ja työkumppani A. R. kuoli keväällä 1947 halvaukseen. Samana vuonna ennen joulua Alexander sai itse kaksi peräkkäistä halvauskohtausta, joista jälkimmäinen vei häneltä vasemman puolen liikuntakyvyn. Oikeuskäsittely alkoi vihdoin helmikuussa 1948 Johannesburgissa, jonne lähti Alexanderin lakimiesten lisäksi häntä puolustavina todistajina kolme hänen menetelmäänsä opettavaa lääkäriä. (Bloch 2004, 197–228. Alexander voitti huhtikuussa päätökseen tulleen käsittelyn, mutta vastapuoli vei sen vielä eteenpäin ja lopullinen tuomio Alexanderin hyväksi tuli vasta keväällä 1949. Monen vuoden koettelemus heikensi Alexanderin terveyttä, ja voitosta sekä saadusta korvauksesta huolimatta oikeusjuttu oli Alexanderille taloudellisesti raskas. Hänen terveytensä parani kuitenkin vähitellen, ja 80-vuotias Alexander jatkoi aktiivista opettamista. Alexanderin luottamus siihen, että hänen kehittämänsä tekniikan periaatteet säilyvät toisten käytössä muuttumattomina oli heikko ja siksi hänen oli vaikeaa päästää kouluttamansa uudet opettajat läheisyydestään. (Evans 2001, 232–235.) Alexanderin epäilevään mielenlaatuun kaatui myös opettajayhdistyksen perustaminen vuonna 1948. Yhdistystä oli järjestämässä joukko ensimmäisiä opettajiksi koulutettuja, mutta Alexander ei ollut valmis jakamaan vastuuta menetelmänsä kehittämisestä muiden kanssa. Tämä aiheutti ristiriitaa, ja Alexanderin välit muutamiin läheisiinkin opettajiin katkesivat.(24) (Bloch 2004, 233.)

Alexander opetti viimeisiin elinviikkoihinsa saakka ja kuoli 86-vuotiaana vuonna 1955. Hänen kohtalokseen koitui kylmettyminen raveissa ja sitä seurannut sydänkohtaus. (Bloch 2004, 240.)

Alexanderin sitkeä työ oman äänenkäyttönsä ongelmien selvittämisessä teki hänestä käytännön havainnoista ammentavan tutkijan, joka sai arvostusta monilta akateemisilta tiedemiehiltä kuten George Ellet Coghillilta, Raymond Dartilta, John Deweylta, Rudolf Magnusilta ja Charles Sherringtonilta. Menetelmän jatkuvasta uudelleentarkastelusta ja kehittämisestä tuli Alexanderille elämäntyö, joka tunnetaan maailmanlaajuisesti hänen nimeään kantavana tekniikkana. Tänä päivänä Alexander-tekniikkaa käyttävät erityisesti esiintyvät taiteilijat, mutta se on levinnyt myös muiden omasta hyvinvoinnistaan kiinnostuneiden ihmisten keskuudessa.

Alexander 72-vuotiaana New Yorkissa vuonna 1941. [Arnold Busch © 2013 The Society of Teachers of the Alexander Technique, London]