Alexander-tekniikan käyttöönotto on ollut minulle hidasta, ja olen tarvinnut paljon pysähtymisen eli inhibition harjoittelua. Konkreettinen keino tähän on ollut aktiivinen lepoasento – puoliselinmakuulla oleminen, kirjapino tukena pääni alla. Tämä konkreettinen pysähtyminen saa minut irti siitä itsen käytön rutiinista, jolla toimin. Olipa kokemani rasitus sitten enemmän fyysisenä tai henkisenä lastina tuntuvaa, sen katkaiseminen levolla auttaa molemmissa tapauksissa välittömästi. Aktiivisen lepoasennon pääasiallinen tarkoitus on tuoda keho pois pystyasennon rasituksesta ja antaa painovoiman vaikuttaa lihasten vapautumiseen ylimääräisestä kireydestä. Se on myös hyvä tapa harjoitella inhibitiota ja suuntaamista, joiden käyttäminen aktiivisemmassa toiminnassa saattaa olla aluksi haasteellista. Olen tullut tähän päätelmään sekä oman kokemukseni kautta että seurattuani oppilaitteni havaintoja vuosien varrella. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa tapa aloittaa menetelmän käyttöönottoa, vaan joillekin on alusta asti mahdollista pysähtyä havainnoimaan toimintaansa aktiivisemmassakin tilanteessa. Eräs oppilaani kertoi hyväksi harjoittelupaikaksi kokoustilanteen, jossa on paljon ärsykkeitä inhiboitavaksi. Toiselle taas juoksulenkki sopi hyvin tietoisen itsen käytön työstämiseen, sillä siinä tilanteessa ylimääräinen rasitus ilmoitti itsestään nopeasti. Bussipysäkillä seisominen on myös hyvä tilanne tutkia reaktioitaan, sillä emme voi millään tavoin edistää bussin saapumista, ja parasta onkin vain jättää itsensä rauhaan.

Tiedostavan itsen käytön eli inhibition ja suuntaamisen käyttäminen niin tutuissa arkitilanteissa kuin tanssia harjoitettaessa saattaa ensin tuntua mahdottomalta. Yleensä olemme jo reagoineet tottumuksemme mukaan ennen kuin edes huomaamme tilannetta. Rutiiniksi muuttunut toimintamme sisältää paljon tekijöitä, joita emme itsessämme helposti tunnista. Tuntuu siltä, että ärsykkeen ja reaktion väliin ei millään pääse. Kun sitten alamme tehdä havaintoja ja löytää ehkä jopa uusia vaihtoehtoja toiminnalle, tarvitaan taas muistutusta keinoista, joiden avulla edetä. Olemme usein kärsimättömiä emmekä siis ole valmiita käyttämään aikaa uudenlaisen toimintatavan oppimiseen. Alexander käytti kuitenkin ensimmäisten havaintojensa ja tottumuksen mukaisen, lausumiseen liittyvän haitallisen tapansa purkamiseen useita kuukausia. Meillä on jo apunamme paljon enemmän tietoa asiasta, mutta itse työ on kuitenkin aloitettava omasta itsestä. Tarvitaan siis kärsivällisyyttä, ja ainakin omalla kohdallani totaalinen pysähtyminen eli aktiivinen lepoasento oli pitkään ainoa keino todella katkaista itsen käytön tottumuksia. Vähitellen on kuitenkin mahdollista aktivoida havainto- ja tiedostamiskykynsä herkemmin toimivaksi. Itse ärsykkeen ja reaktion väliin pääsemiseen riittää lopulta vain sekunnin murto-osa.

Alexander-tekniikan käytöstä tanssin yhteydessä ja sen tukena on kirjoitettu pääasiassa tanssinopetukseen liittyen. Koreografin työhön soveltavia kirjoituksia en ole löytänyt. Kokemukseni on kuitenkin tuntemieni koreografien, tanssijoiden ja tanssinopettajien suhteen se, että Alexander-tekniikkaa soveltavat työssään ne, jotka ovat itse saaneet siitä kokemusta.

Koreografin ja tanssijan työhön on Alexander-tekniikasta kokemukseni mukaan paljon hyötyä. Menetelmällä ei luoda erityistä estetiikkaa tai tyyliä, vaan se on sovellettavissa mihin tahansa koreografin tai tanssijan käyttämään ilmaisutapaan. Alexander-tekniikan avulla on mahdollista luoda avoin asenne työhön. Mitä muuta tanssia tehdessä voisi tarvita kuin mahdollisimman hyvin toimivaa itsen käyttöä? Tanssin tekijään kohdistuva rasitus on moninainen. Tanssin opiskelun ja harjoittelun myötä on voinut syntyä haitallisia tottumuksia niin asenteessa työhön kuin kehon käytössä. Haitallinen tottumus voi juontaa juurensa jopa kaukaa lapsuudesta tai olla yksinkertaisesti eilen hyvin toiminut tilanne, joka tänään vaatii uudelleentarkastelua. Usein tanssin harjoittaminen vaatii nopeaa mukautumiskykyä taukojen ja sataprosenttisen tekemisen välillä. Niin tanssitekniikkatunnilla, harjoituksissa kuin esitystilanteessa tanssijan on käynnistyttävä nopeasti ja oltava läsnä tilanteessa koko kapasiteetillaan. Toisaalta on osattava vapautua tekemisestä ja sen rasitteista tauon ajaksi. Tämä asettaa fyysisen lisäksi myös henkisen haasteen, eli kun kyseessä on kokonaisvaltainen psykofyysinen toiminta, paras mahdollinen itsen käytön tapa on tarpeen.

Alexander-tekniikan ja tanssin menetelmissä on paljonkin eroavaisuuksia. Alexander-tekniikan hyödyntämistä tanssijoiden koulutuksessa kehittäneet Rebecca Nettl-Fiol ja Luc Vanier ovat tuoneet esiin niistä seuraavia: Alexander-tekniikkaa opetetaan pääasiassa yksityistunteina ja opettaja ohjaa oppilasta käsillään, kun taas tanssin opiskelu tapahtuu ryhmässä. Asenne ihmiseen kokonaisuutena korostuu Alexander-tekniikassa, tanssissa taas huomio tuodaan usein eriytyneisiin kehon alueisiin ja psyykkinen puoli jopa unohdetaan. Huomion kiinnittäminen prosessiin on Alexander-tekniikassa ensisijainen. Tanssissa työskentely on helposti päämäärähakuista ja tekevä (doing) asenne painottuu. Alexander-tekniikassa ei-tekeminen (non-doing) on yksi peruslähtökohdista. Tanssissa korostuu liikkeen muoto, kun Alexander-tekniikassa lähestytään koko persoonaa ja hänen energian käyttöään. Palautteen antaminen on tanssin puitteissa usein virheiden korjaamista. Alexander-tekniikan pyrkimyksenä taas on pikemmin estää haitallinen toiminta, jotta kokonaisvaltainen ymmärrys kasvaa. (Nettl-Fiol and Vanier 2011, 11–14.)

Tanssia ei voi tehdä ainoastaan fysiikallaan. Joskus kuulee ohjeen tanssijalle olevan ”älä ajattele, vaan tee”. Totta on, että runsaan harjoittelun ja toiston tuloksena tanssijan lihakset ovat tottuneet toistamaan tiettyjä liikeratoja, joiden olemassaoloon voidaan luottaa ja ottaa ne käyttöön tarvittaessa. Usein nämä reitit ovat muodostuneet kuitenkin tottumuksiksi, joista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Silloin tanssija tarvitsee luopumisen asenteen, voidakseen purkaa vanhan opitun liikemallin ja ottaa käyttöön toimivamman. Nettl-Fiol ja Vanier toteavat, että on tanssijoita, jotka ovat riippuvaisia jatkuvasta huomiosta ja haluavat korjauksia. Toisaalta on myös tanssijoita, jotka ovat kiintyneitä tottumuksiinsa ja pelkäävät luopua niistä. Nettl-Fiol ja Vanier kiteyttävät kehitystyönsä seuraavasti:

We strive to develop a fluid approach to learning, where the student becomes an investigator or researcher of movement, guided by the teacher, who makes suggestions and provides situations conducive to learning. (Nettl-Fiol and Vanier 2011, 10.)

Voin jakaa niin opettajana kuin koreografina heidän ajatuksensa oppimisprosessista, jossa opiskelijasta tai tanssijasta tulee liikkeen tutkija ja vastaavasti koreografi tai opettaja on parhaimmillaan ohjaamassa ja tukemassa oppimisprosessia.

Amerikkalaisen tanssijan, tanssipedagogin ja Alexander-tekniikan opettajan Suzanne Oliverin tutkimus Toward mind/body unity: Seeking the deeper promise of dance education käsittelee Alexander-tekniikan vaikutusta tanssijoiden kokemukseen tanssin harjoittamisesta. Oliver sanoo, että yksi hänen tutkimuksensa löydöistä oli tanssijoiden jaettu tarve tulla kuulluiksi ja vakavasti otettaviksi sekä mahdollisuus ilmaista itseään ja saada tukea työssään. (Oliver 1994, 148.)

Tiedostava ja havainnoiva itsen käyttö tarkoittaa hereillä oloa. Täytyy pystyä hyödyntämään olemassa olevaa taitoaan ja olla samalla tietoinen niistä esteistä, joita taidon käytön tielle voi asettua. Hyvä esimerkki tällaisesta esteestä on päämäärähakuinen suhtautuminen tehtävään. Jos ensisijaisena toiminnan määrittäjänä on se, mitä kohti olen menossa eikä se, missä olen nyt, estän toimintani tarkoituksenmukaisuuden käsillä olevassa hetkessä. Tämä ei tarkoita sitä, että päämäärän olemassaolo itsessään olisi tuomittavaa, vaan sitä, että suhtautumisellani päämäärää kohtaan on merkitystä. Kirsi Monni kuvaa kokemustaan Alexander-tekniikan harjoittamisesta seuraavasti:

… mikään liikkeen tuottaminen ei korvaa sitä, millä tavoin ei-reagoinnin tekhne tuo keholliseen täällä-hetkeen: ennakoimattomien kehollisten mahdollisuuksien ja liikettä tulkitsevan muistamisen äärelle. Toimittamalla tämä ei niinkään avaudu, paitsi ehkä uuvuttamalla, silkkaan väsyttämiseen perustuvalla merkitysten sammuttamisella ja siitä aiheutuvalla ennalta tietämisen puitteen laukeamisella. Uuvuttaminen ei kuitenkaan ole mielestäni kovin kauaskantoinen tapa ja on sellaisenaan fokusoimatonta vaikkakin joskus tarpeellista tekhneä. Ei-reagoimisen tekhne pysäyttää välineelliseen päämääräisyyteen kiinnittyvän mielen. Mikään puuhakas toimittaminen ei sitä tee, vaikka se antaa niin ymmärtää, ikään kuin, lumeena. (Monni 2011, 34.)

Tanssintekijä ja Alexander-tekniikan opettaja Christy Harris avaa artikkelissaan amerikkalaisen koreografin Trisha Brownin tanssijoiden kokemuksia Alexander-tekniikan vaikutuksesta tanssijantyöhön. Brown on itse opiskellut tekniikkaa viitisen vuotta 1980-luvulla. Harrisin haastattelema tanssija Kathleen Fisher toteaa:

Because Trisha’s movement is very light and incredibly precise in space, you aspire to find the minimal amount of effort needed to make the movement, and you have to be light and fast to do it. [––] The Alexander Technique teaches me [––] I think the directions on order to move. It helps me achieve a light quality in movement that is significant to Brown’s style. (Harris 1999, 23.)

Kaksi muuta Harrisin haastattelemaa tanssijaa, Eva Karczag ja Shelly Senter, ovat myös tanssineet Brownin ryhmässä ja opiskelleet samanaikaisesti Alexander-tekniikan opettajiksi. He ovat molemmat sittemmin kehittäneet omaa tanssityyliään, joka on saanut paljolti vaikutteita juuri Alexander-tekniikasta. Harrisin mukaan he käyttävät tekniikan periaatteita sellaisenaan liikekehittelyssään. Senter sanoo Harrisin haastattelussa Alexander-tekniikan harjoittamisen mahdollistaneen hänelle:

… total freedom to participate fully in the moment… Inhibition is pivotal to really being present and to making spontaneous choices in improvisation… It is having the ability to not immediately respond, but to wait a second more for greater possibility. (Harris 1999, 24.)

Senterin tanssiajattelussa (philosophy of dance) on tapahtunut Alexander-tekniikan myötä perustava muutos, joka tulee esiin tekemisen ja sallimisen erossa. Hän kertoo ymmärtäneensä, että tekniikka “erotti minut liikkeestä, ja samalla tuli selväksi, että en tee liikettä vaan olen liikettä.”(36) (Harris 1999, 24.) Oma vastaava kokemukseni liittyy tutkimukseni tanssijan työhön Deborah Hayn koreografiassa The Ridge, jossa parhaimmillaan tanssi tuntui tanssivan minussa ja olin tanssini. Kerron kokemuksestani tarkemmin luvussa 3.2.5, Soolon harjoittaminen ja sovittaminen itselleni.

Karczag sanoo, että Alexander-tekniikan johdosta hänellä on

… experiential understanding that when a body is in an internally spacious and open state, the body has more range, and therefore more choices… The study of the Alexander Technique has provided me with the experience of integration and inner movement that allows me to embody the complexity and range of movement possibilities that I wish to explore. (Harris 1999, 24.)

Alexander-tekniikka ei koskaan muodostu automaattiseksi toiminnaksi, vaan tiedostavaa itsen käyttöä on harjoitettava jatkuvasti, koska tilanteet ja ympäristömme muuttuvat koko ajan.

Omat, tutkimustyöni aikana syntyneet kokemukseni Alexander-tekniikan soveltamisesta koreografin ja tanssijan työhön tulevat esiin taiteellisia prosesseja käsittelevässä kolmannessa luvussa. Tuon esiin ja avaan niitä menetelmiä, joita olen tutkimustyöni aikana kehittänyt ja käyttänyt Alexander-tekniikan välittämiseksi esiintyjille. Jokaisen taiteellisen työn yhteydessä on oma lukunsa menetelmän soveltamisesta kyseisessä prosessissa.