Itsenäisen harjoittamisen ja soolon sovittamisen kanssa yksin oleminen oli kiinnostava ja opettava kokemus. Yksin työskentely ei koskaan ole ollut vahvoja puoliani ja enimmäkseen se oli rankkaa, mutta koin myös päinvastaisia tuntoja, kuten seuraavasta artikkeliotteesta käy ilmi.
Muutaman kerran soolon harjoittaminen itsekseni on ollut aivan valtavan hieno kokemus, kun olen todella antanut itselleni luvan olla juuri siinä hetkessä, joka on käsillä. Silloin soluni yksinkertaisesti tanssivat minussa ja minua ja OLEN. Tanssi on itselleni yllättävää ja kokemuksena vahva. Tämä on kuitenkin harvinaista. Opettelun paikka on ollut myös hyväksyä se, että kyse on erilaisista kokemuksista, eikä sinänsä huonosti tai väärin tekemisestä silloinkaan, kun kokemus ei ole täydellisen tuntuinen. (Lahdenperä 2005, 25.)
Hayn sooloa harjoittaessani olin itsekseni melkein jokaisessa harjoituksessa, siis päivittäin kolmen kuukauden ajan. Tutkimukseni taiteellisen osuuden ohjaaja, professori Ervi Sirén, oli muutamia kertoja harjoituksissani katsomassa ja keskustelukumppaninani. Esitysajankohdan lähestyessä valosuunnittelija Tarja Ervasti ja ensimmäisiin esityksiin musiikin tehnyt Ville Hukkinen vierailivat myös muutamissa harjoituksissa. Nämä vierailut olivat kuitenkin vain vähäinen osa harjoituskertojen määrästä.
Harjoitusprosessin aikana huomasin, että minun oli vaikeaa luottaa omaan tulkintaani Hayn antamista koreografian tehtävistä ja ohjeista. Koreografi ikään kuin oli olemassa mutta kuitenkin poissa. Tilanne oli aivan toinen kuin niiden useiden omien soolo- tai ryhmätöideni kohdalla, joissa kokonaisuus on ollut täysin omassa hallinnassani. Ryhmätyötä koreografioidessani työhön keskittymistäni auttaa muiden työryhmän jäsenten läsnäolo. Olen silloin hyvällä tavalla pakotettu olemaan läsnä siinä hetkessä luiskahtamatta tilanteen ulkopuolisiin mietteisiin. Hayn sooloa työstäessäni se, että tein sovitusta tai sovellusta annetusta materiaalista enkä varsinaista omaa koreografiaa, antoi minulle ainutlaatuisen mahdollisuuden asettua tanssijan rooliin. Tämä oli eräs tutkimussuunnitelmassa itselleni asettamistani tehtävistä. Sitä kautta sain kokea tanssijantyöhön kuuluvan haasteen asettua annettuun maailmaan. Toki projekti oli melko poikkeava tanssijantyö, sillä yleensähän koreografi on läsnä harjoituksissa ja määrittää teoksen rakentumista mieleisekseen.
Sen kaltaiset Hayltä saamani ja itse kirjaamani ohjeet kuin ”lähde liikkeelle” ja ”kutsu sitä omaperäiseksi ja ainutlaatuiseksi” sekä se, että ”huonoa harjoittamista ei ole, vaan aina voi oppia jotain uutta”, olivat minulle usein tarpeen (Lahdenperä The Ridge -työpäiväkirja 9. ja 11.9.2004). Itsenäistyminen soolon sovituksen suhteen oli haastavin tehtäväni. Olin pitkään kiinni kuvittelemissani rajoissa, jotka eivät olleet Hayn asettamia vaan syntyivät itse asiassa omasta epävarmuudestani. En uskaltanut antautua harjoittamiseen nyt-hetkessä vaan yritin kuulla jotakin, jota ei ollut edes tehtävänä olemassa. Jouduin usein harjoittamisprosessin aikana tarkistamaan työpäiväkirjaani ja toteamaan, että olettamani ohje ei ollut siellä kirjattuna. Olin jäänyt kiinni aikaisempaan tapaani ymmärtää ja tehdä jokin tehtävä ja alkanut pitää sitä sääntönä. Hay varoittikin, että on hyvin helppo jäädä kiinni siihen, mitä ajattelee harjoittamisen olevan. Hän kehotti kuitenkin muistamaan, että harjoittaminen ei näytä joltain tietyltä. (Lahdenperä The Ridge -työpäiväkirja 6.9.2004.) Myös rajoittunut englanninkielen taitoni aiheutti joskus esteitä. Esimerkiksi tietyssä kohdassa koreografian tilallista rakennetta on ohjeena void, jonka olin ensireaktionani ymmärtänyt merkityksessä kuilu. Olin pitkään kiinni tässä rajoittuneessa käsityksessä. Tarkastaessani kerran jonkin toisen sanan suomennosta katsoin sattumalta void-sanan käännöstä, joka käyttämässäni sanakirjassa oli tyhjyys, tyhjyyden tunne, aukko, kuilu. Uusien merkitysten myötä kyseinen kohtaus muuttui paljon monimuotoisemmaksi sisällöltään. Tilallinen mielikuva laajeni moniulotteisemmaksi ja koko kyseessä oleva kohta koreografiassa syveni.
Soolon puvustuksesta Hay ei antanut ohjeita kuin kenkien osalta. Hän kehotti ottamaan ne käyttöön vasta esityksessä, jotta ne eivät luo esiintyjälle tietynlaista hahmoa. Kun kenkien kanssa ei ole harjoitellut, ei voi myöskään tietää, miten ne toimivat liikkumisen ja lattian kanssa, jolloin niiden käyttöönotosta syntyy vierauden tunne. (Lahdenperä The Ridge -työpäiväkirja 11.9.2004.) Nämä ovat Haylle tyypillisiä keinoja ja ohjeita, jotka pakottavat esiintyjän valppaaksi hereillä oloon ja nyt-hetkeen.
Kolmen kuukauden harjoittamisjaksoni tuli täyteen 1.3.2005, jonka jälkeen oli vielä pari viikkoa aikaa ensimmäisiin esityksiin. Esimakua yleisölle esiintymisestä sain kuitenkin Sivuaskel-festivaalilla Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa tammikuun 2005 lopussa. Deborah Hay oli festivaalilla vieraana, ja paikalla oli lisäkseni neljä muuta The Ridge -koreografian tanssijaa, Ella Clarke, Julie Lockett ja Emma Fitzgerald Irlannista sekä Pia Karaspuro Helsingistä. Meillä oli harvinainen mahdollisuus saada Hayltä kommentteja omista sooloistamme. Vietimme muutaman tunnin harjoitussalissa ja näytimme soolot hänelle ja toisillemme sekä keskustelimme harjoittamisprosessin aikana esiin tulleista kysymyksistä. Olin hämmentynyt toisten tanssijoiden kyvystä ottaa mielestäni suuriakin vapauksia koreografian tehtävistä ja Hayn hyväksyvistä kommenteista tämän suhteen. Tilallisessa rakenteessa hän kuitenkin kehotti pysymään tarkasti. Yhteisen tapaamisemme jälkeen Hay halusi, että harjoittaisimme soolojamme hänen työhönsä liittyvän keskustelun aikana Sivuaskel-festivaalin seminaaripäivänä. Itselleni oli tässä tilanteessa erityisen tärkeää päästä työstämään Hayn kehotusta ”invite to be seen”, joka tarkoittaa minulle avautumista kohti katsojaa. Hay kuvaa, ei ainoana mahdollisuutena, mutta tärkeänä elementtinä tässä kohtaamisessa lämpöä ja anteliaisuutta. Hän jatkaa, että se on kuin rakkaansa kohtaamisen intiimiys ja liikkeen vapautuminen rajoistaan yleisön ja esiintyjän välillä. (Hay 1994, 85.) ’Katsoja’ tarkoittaa tässä tapauksessa kaikkea läsnä olevaa, niin yleisöä kuin ympäröivää tilaa ja sen elementtejä. Yleisö oli nyt ensimmäisen kerran läsnä soolossani Skotlannissa työskentelyn jälkeen. Tämä asetti minulle täysin toisenlaisen haasteen kuin yksin harjoittamisen tilanne, jossa ’katsojina’ ovat tila ja sen seinät.
Tietäen yksin työskentelyn haasteet Hay kehotti harjoittamaan sooloa joskus ulkona tai yleisellä paikalla, jolloin tilanne on erilainen kuin yksin harjoitustilan rauhassa. Koska koreografia syntyy havainnoista, tilasta ja yhteydestä ympäröivään maailmaan, kaikella läsnä olevalla on merkitys. Harjoittamisesta satunnaisten ohikulkijoiden läsnä ollessa olin saanut kokemuksen jo Skotlannissa todeten tilanteen sekä inspiroivaksi että hankalaksi. Tein soolon muutaman kerran puistoissa kompastuen ujouteeni. Hyvä sovittamisen ja harjoittamisen ohje Hayltä oli myös kirjoittaa tanssistaan kolmannessa persoonassa esimerkiksi katsojan tai ohjaajan roolista käsin joko preesensissä tai menneessä aikamuodossa. Tein sen pari kertaa ja huomasin, että se tuki nähdyksi tulemisen ajatusta, sillä kirjoittaessa asettuu katsomaan itseään ikään kuin ulkoapäin. Hay korosti, että on tärkeää olla arvottamatta, vain huomioiden näkemänsä tai tanssiessa tekemänsä. (Lahdenperä The Ridge -työpäiväkirja 11.9.2004.)
