Suomussalmiryhmä on toiminut vuodesta 1990. Se perustettiin tanssitaiteilija Reijo Kelan ja kansanmuusikko Heikki Laitisen vetämän, Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston, Teatterikorkeakoulun koulutuskeskuksen ja Suomussalmen kunnan järjestämän seitsemänviikkoisen täydennyskoulutuskurssin jälkeen (Lakso 1991, 7). Osallistuin kurssille kahdeksan muun tanssijan ja kolmen muusikon kanssa. Päivittäinen ohjelma sisälsi tanssin ja musiikin vuorovaikutusta tutkivan harjoittelun lisäksi esiintymisiä monenlaisissa tilaisuuksissa kainuulaiselta pellolta ja maatalousnäyttelystä aina Finlandia-talon kansainväliseen END-rauhantapahtumaan. Työskentely huipentui Suomussalmella Reijo Kelan, Heikki Laitisen ja kurssilaisten metsään ja metsälammelle rakentamaan Ansataival-esitykseen. Me kurssilla mukana olleet koimme yhteisen työn niin mielekkääksi, että päätimme perustaa ryhmän, jonka nimeksi luontevasti tuli Suomussalmiryhmä.(43) Tanssin tiedotuskeskuksen internetsivulla todetaan, että ryhmällä on ollut esiintymisiä pääasiassa teatteritilojen ulkopuolella, ja ne ovat saaneet tunnustusta sydämellisestä ja humoristisesta hillittömyydestään ja ritualistisesta elämän kunnioittamisesta. Ainutkertaisten improvisaatioesitysten taiteellinen konsepti rakentuu sosiaalisen ympäristön, tilan, yleisön sekä tanssin ja musiikin vuorovaikutuksesta. (Suomussalmiryhmä 5.12.2011)
Suunnitellessani tutkimuksen taiteellista osuutta olin kiinnostunut kokeilemaan, mitä Alexander-tekniikka toisi jo toimintamallinsa vakiinnuttaneen ryhmän työtapoihin. Pyrkimyksenä oli myös tutkia, olisiko Alexander-tekniikan avulla mahdollista lisätä esiintyjän kykyä olla spontaanisti läsnä hetkessä, kuten improvisaatio vaatii. Ehdotin projektia Suomussalmiryhmälle, tutulle yhteisölle, jonka työtavan tunsin. Ryhmän jäsenenä olin joskus kokenut itselleni vieraiksi käytössä olleet draamalliset lähtökohdat improvisaatioon, kuten paikan määrittäminen kuvitteellisesti uimarannaksi, tilanteen sukulaisten tapaamiseksi tai itselle roolin ottaminen, tyyliin ”olen sihteeriserkku kaupungista”. En ole saanut näyttelijäntyön koulutusta, jota edellä mainittuihin tehtäviin olisin kaivannut. Improvisoidessani minulle on tärkeää tuoda huomio läsnä olevaan tilaan ja aikaan. Halusin nyt tutkimuksen puitteissa kokeilla, voisinko laajentaa ryhmän käytössä jo olevia työskentelytapoja sekä tarjota uusia esityshetken tilaa ja aikaa huomioivia ja hyödyntäviä työvälineitä. Voisiko ryhmän suhde improvisaatioon entisestään muuttua ja kasvaa? Toin harjoitteluun mukaan somaattisen näkökulman ja jätin ryhmälle tutun draamallisen elementin pois tietäen, että se tulee esitystilanteessa tarpeen mukaan käyttöön joka tapauksessa. Tutkimuksen aikana olin alkanut myös kysyä improvisaation ja nyt-hetkessä koreografioimisen eroja. Halusin harjoitusten kautta tuoda esiin entistä tietoisempaa hetkessä tapahtuvaa komposition luomista. Suomussalmiryhmä oli improvisoinut jo pitkään, mikä tarjosi hyvän lähtökohdan improvisaatiotapojen ja -menetelmien syventämiseen ja kehittämiseen. Minulle kiinnostavaksi ryhmän teki myös se, että sen tanssijat ja muusikot ovat aina toimineet yhdenvertaisina liikettä ja ääntä tuottavina esiintyjinä.
Suomussalmiryhmän toiminta perustuu demokraattisuuteen. Vuosien varrella tehdyillä produktioilla on usein ollut kuitenkin ryhmän sisältä valittu henkilö tai työpari, jonka vastuulla ovat ryhmän kokoon kutsuminen keikkoja varten, käytännön järjestelyt sekä esityksen rakenteen luominen. Minä olin aikaisemmin jättäytynyt tällaisista tehtävistä, koska olin toteuttanut niitä omissa tuotannoissani. Oli ollut virkistävää olla vastuussa vain omasta osuudestaan Suomussalmiryhmän esityksissä. Hetken koreografiaa -projekti oli nyt ensimmäinen, jossa otin sekä tuotannollisen vastuun että koollekutsujan ja ohjaajan roolin. Suomussalmiryhmän pitkäaikaisista jäsenistä mukaan projektiini lähtivät Ville Hukkinen, Kristiina Ilmonen, Jouko Kyhälä, Sari Lakso, Päivi Rissanen ja Leena Rouhiainen, joka aikataulusyistä pääsi mukaan vasta toisen vaiheen esityksiin. Ryhmä on pääasiassa tehnyt esityksiä isolla joukolla, mikä tuntui tarpeelliselta nytkin. Pyysin mukaan Nina Viitamäen, joka oli aiemmin esiintynyt useissa Suomussalmiryhmän projekteissa sekä ensimmäisessä tutkimustyössäni Aavassa. Tutkimukseni kannalta koin tärkeäksi jatkaa yhteistyötä muidenkin Aavassa olleiden tanssijoiden kanssa. Heistä Giorgio Convertito ja Akseli Kaukoranta tulivat mukaan projektin toiseen vaiheeseen. Lisäksi tanssija Riikka Theresa Innanen tuli uutena mukaan ja oli projektin molemmissa osissa.
