Halusin Hetken koreografiaa -projektissa käytettyjen harjoitteiden kautta tuoda esiin entistä tietoisempaa hetkessä tapahtuvaa komposition harjoittamista. Suomussalmiryhmä oli improvisoinut jo pitkään ja ajattelin, että tämä projekti tarjoaisi hyvän lähtökohdan improvisaatiotapojen ja -menetelmien syventämiseen ja kehittämiseen. Jos tarkastelukohteena oli pitkään yhdessä toimineen ryhmän kyky muuttaa toimintatapojaan, niin mikä sitten muuttui ryhmän toiminnassa? Yksi merkittävä ero oli harjoitusjakson pituus. Harjoittelimme harvakseltaan puolen vuoden ajan, kun aikaisemmin oli harjoiteltu muutamana päivänä ennen esitystä. Toinen ero ryhmän aiempaan toimintaan oli tietysti Alexander-tekniikan käyttäminen harjoitusprosessissa. Keskeinen Alexander-tekniikasta nouseva väline oli esiintyjien tietoisuuteen ja itsen käyttöön tullut kysymys siitä, mitä tapahtuu ennen kuin jotain tapahtuu. Väitän, että tämä lisäsi esiintyjien kykyä tiedostaa esitystilanteissa olevia valinnan mahdollisuuksia. Tulemalla tietoiseksi reaktioista, jotka liittyvät liikkeelle lähtemiseen ja valintoihin liikkumisessa, kasvattaa tekniikan käyttömahdollisuuksia esiintymisen puitteissa. Tätä näkemystäni tukevat kolmen esiintyjän vastaukset kysymyksiini projektin ensimmäisen osan jälkeen. Niistä käy selkeästi ilmi, että heidän oli mahdollista käyttää Alexander-tekniikan ajatuksia niin esiintyessä kuin siihen valmistautuessa sekä arkitilanteissa (ks. luku 3.3.2). Kolmas ero ryhmän aikaisempaan työskentelyyn oli, että harjoitusjaksojen aikana tehtiin enemmän fyysiseen kontaktiin perustuvaa työtä kuin yleensä ryhmän työskennellessä kohti esityksiä. Hetken koreografiaa -projektin molemmissa esitysperiodeissa näkemäni kontaktiosuudet olivatkin toista osapuolta huomioon ottavia ja samalla tilanteessa rohkeita ja antautuvia. Näiden kolmen eron lisäksi huomasin, että tilan- ja ajankäyttö oli tietoisemmin läsnä ryhmän esiintymisessä. Tämä näkyy esimerkiksi luvun 3.3.4 näytteessä NYT – hetken koreografiaa, III osa (24.8.2005). Yhdessä nämä tekijät vaikuttivat siihen, että olin koreografina erittäin tyytyväinen esiintyjien läsnäolon tapoihin ja toisten huomioon ottamiseen esityksissä.
Ensimmäisen vaiheen jälkeisessä kyselyssä Ville Hukkinen kiteytti asioita seuraavasti:
– olipa ihanan vapauttavaa ja oivaltavaa harjoitella: löysin uusia tärkeitä aspekteja hetkessä toimimiseen ja taiteen luomiseen
– esitykset olivat paineeton ja välitön jatke ryhmän harjoitusajalle: jonkinlainen keskeyttämätön luomisjakso (Hukkinen 5.7.2004.)
Näin jälkeenpäin on todella yllättävää havaita, miten vähällä harjoitusmäärällä tulokset saavutettiin: keväällä 2005 oli viisi yhteisharjoitusta ja yksityistunteja ja kesällä 2005 neljä harjoitusta ennen elokuun esityksiä. Oma kokemukseni oli, että Suomussalmiryhmän suhde improvisaatioon oli muuttunut Tennispalatsin esitysten myötä. Myöhemmin olen alkanut miettiä, kuinka iso vaikutus nimenomaan yksityistunneilla oli esiintymisasenteen muuttajana. Valitettavasti en kuitenkaan nähnyt tuolloin tärkeäksi kerätä esiintyjien palautetta toisen esitysvaiheen jälkeen.Tästä viisastuneena kävin tanssijoiden kanssa viimeisen taiteellisen työn jälkeen perinpohjaisen keskustelun heidän kokemuksistaan.
Valitsemani tapa tutkia ei anna suoria vastauksia kysymykseeni: mikä muuttui. Voin siis perustaa johtopäätökseni vain havaintoihini ja kokemukseeni sekä niiden sitomiseen osaksi improvisaation, koreografian, esittämisen, esillä- ja läsnäolon diskursseja. Kaksivaiheinen Hetken koreografiaa -projekti kehitti ja antoi arvokasta suuntaa tutkimukseni seuraavalle työlle Myrskyn ja myötätuulen terraario, jonka harjoitusprosessiin halusin ehdottomasti sisällyttää Alexander-tekniikan yksityistuntien antamisen tanssijoille. Tilanne yksityistunnilla on intiimimpi kuin ryhmäharjoituksissa ja luo mahdollisuuden erilaiselle keskustelulle. Kahdenkeskinen kohtaaminen on erityisen tärkeä dialogin luomiselle. Dialogit ja niissä luodut yhteydet välittyvät myös ryhmätilanteiden toimintaan.
