Välitön tila — hetken koreografiaa
Välitön tila -esityksen mainos
Välitön tila -esitystä ei rakennettu Taidemuseo Meilahden näyttelytilassa ollutta Paratiisin puutarha -näyttelyä varten, vaikkakin näyttelyn aihe oli työryhmän tiedossa hyvissä ajoin. Harjoitusjakson aikana kävimme näyttelytilassa vain kerran, siellä silloin olleen näyttelyn aikana. Tuolloin pääsimme hahmottamaan tilan pysyvät rakenteet ja teimme musiikin ja liikkeen välisiä harjoituksia. Koska esiinnyimme näyttelyn avajaisissa ja sen jälkeisen viikon aikana, näyttelytilassa harjoitteleminen oli mahdollista vain yhden kerran, neljä päivää ennen avajaisia. Tuolloin hektinen näyttelyn rakentaminen oli käynnissä ja vasta osa töistä oli paikoillaan. Uudelleen järjestetyt väliseinät olivat kuitenkin paikoillaan ja saimme käsityksen käytössämme olevasta esiintymisalueesta. Näyttely oli runsas: se koostui yli 300 teoksesta klassisista puutarhamaalauksista aina nykytaiteeseen. Esillä oli sekä vanhaa että uutta, suomalaista ja kansainvälistä taidetta Akseli Gallen-Kallelasta Fernando Boteroon. Aiheet sisälsivät niin islamin taiteen paratiisikuvia kuin puutarhan ja viljelyn teemoja ekologiasta myytteihin ja arjen filosofiaan. Näyttely levisi myös museon puistoon puutarha-alan ammattilaisten istuttamina kasvitarhoina. (Helsingin kaupungin taidemuseo 2004.)
Esitystä ei siis tehty rakenteellisesti eikä sisällöllisesti näyttelyn töiden perusteella vaan näyttelytilan pohjaratkaisu huomioon ottaen ja näin olimme ensi-illassa neitseellisessä tilanteessa, ensimmäistä kertaa tämän ”paratiisin puutarhan” keskellä. Teokset, joiden ympäröiminä esitykset tapahtuivat, vaikuttivat kuitenkin valintoihin esitystilanteessa. Tässä taideteosten runsaudessa oli herkullista ja haasteellista käyttää Alexander-tekniikasta tulevaa pysähtymisen ajatusta. Haasteena oli impulssien runsaus, joka kumpusi niin kanssaesiintyjistä kuin värikkäästä ympäröivästä maailmasta.
Esitys alkoi näyttelyn ensimmäisestä salista noin puolen tunnin yhteisellä koko esiintyjäryhmän jaksolla. Esiintyjät toivoivat tehtäviä esityksen eri osiin. Totesin kuitenkin, että jos määritän esityksen rakenteen vielä tarkemmin, niin sitten haluan koreografioida sen perinteisemmällä otteella ja sitä en halunnut tehdä tässä työssä. (Lahdenperä Hetken koreografiaa -työpäiväkirja 31.5.2004.) Ainoan selkeän tehtävän annoin ensimmäiseen, koko joukon kohtaukseen. Tehtävänä oli aloittaa paikallaanoloilla ja paikan vaihdoksilla, havainnoimisella. Toivoin tämän pysähtymisiä sisältävän jakson palauttavan meille mieleen inhibition käytön ja Heideggerin tekstistä lainatun vastalevon (Heidegger 2002, 66). Tästä siirryttiin impulssien ottamiseen toisiltamme, näyttelytilasta ja katsojista eli lähentymiseen ja kontaktiin.
Seuraava videonäyte on esityksen alkukohtauksesta. Arkisiin asuihin pukeutuneet tanssijat ja muusikot ovat tilassa tasavertaisina. Kaunis punaisen eri sävyistä koostuva neliosainen kukkateos (Vellonen 2001–2002) luo taustan tälle alkuosan näyttämölle. Liikumme ja pysähtelemme yleisön joukossa kunnes tanssillisemmat osuudet luovat uusia pieniä näyttämöitä katsojien lomaan.
Välitön tila – hetken koreografiaa, 13.6.2004.Esityksen alkukohtauksesta (Jouko, Nina, Päivi, Soile).
Ensimmäisen osan jälkeen käytimme koko näyttelyaluetta sekä peräkkäisiin että yhtäaikaisiin hetkessä koreografioituihin ja sävellettyihin esitystapahtumiin ilman tarkempia rakenteellisia ohjeita. Kuljimme jokaisessa esityksessä koko sokkeloisen näyttelytilan myötäpäivään. Käytimme myös ulkotilaa, joka näkyi aulan suurista ikkunoista.
Välitön tila – hetken koreografiaa, 13.6.2004. Esityksen ulkokohtauksesta (Riikka ja Soile).
Esiintyminen tapahtui sekä sooloina että erikokoisiin ryhmiin kokoontuen, ja mahdollisuutena oli käyttää tehtävää, jossa luovutetaan oma paino sataprosenttisesti toisen kannatukseen. Esityksen kesto oli vähän yli tunti ja yleisöllä oli vapaus liikkua näyttelytilassa haluamallaan tavalla. Pyrkimyksenä oli, ettei esiintyminen sulkisi katsojilta kulkuväyliä. Jussi Tossavainen toteaakin Helsingin Sanomien arviossaan: ”Tässä esityksessä myös katsojalla on lupa valita se, mitä ja kuinka paljon haluaa nähdä.” Hän kokee, että ”Alussa katsoja on tilanteen herra, kun kaikki esiintyjät ovat kiltisti samassa salissa. Mutta sitten ne pahalaiset hajoavat eri huoneisiin.” (Tossavainen Helsingin Sanomat 11.6.2004.) Katsoja siis toisaalta on vapaa, toisaalta joutuu tekemään valintoja siitä, missä ”näyttämö” sijaitsee. Minulle tämä on ehdottoman tärkeää, kun vien esityksen pois teatteri- tai näyttämötilasta. Erityisesti näyttelytilassa haluan antaa katsojalle mahdollisuuden valita myös näyttelyn katsomisen ilman oheistoimintaa.
Ensimmäinen esitys oli näyttelyn avajaisissa. Julkisessa tilassa esiintyminen vaatii joustavuutta. Saimme tietää esityspäivänä, että presidentti Halonen saapuu paikalle, joten teimme aloittamisen suhteen muutoksia alkuperäiseen suunnitelmaan. Lähdimme liikkeelle vasta presidentin avauspuheen ja hänelle tehdyn näyttelyesittelyn jälkeen. Saimme näyttelystä vastaavilta museolehtoreilta kiittävää palautetta esityksestä ja kuulimme, että myös yleisöltä oli tullut positiivisia kommentteja. Avajaisten ja ensimmäisen esityksen jälkeen ratkaisimme lopettamisen paikaksi näyttelyn ensimmäisen tilan, josta olimme aloittaneetkin. Sekä avajaisissa että Helsinki-päivän esityksessä oli yleisöä melkeinpä liikaa, eli liikkuminen niin näyttelyn työt kuin katsojatkin huomioon ottamalla oli todella haasteellista. Muina esityspäivinä oli hyvä mahdollisuus luoda näyttämö aina haluamalleen paikalle.
NYT — hetken koreografiaa
Nyt – hetken koreografgiaa -esityksen mainos
Ensimmäisen vaiheen eli Välitön tila -esitysten jälkeen tulin siihen tulokseen, että ryhmälle uusien elementtien käyttöönottamiseksi tarvitsimme tiukemman rakenteen esitykselle, vaikka se edelleen oli improvisaatio. Rakenteen puitteissa esiintyjät koreografioivat teoksen esityksen nyt-hetkessä. Esiintyjät olivatkin edellisen esitysvaiheen aikana pyytäneet teemoja ja tehtäviä, mutta silloin halusin pitää esitysten rakenteen mahdollisimman avoimena. NYT – hetken koreografiaan kaipasin kuitenkin lisää selkeyttä. Meillä oli Tennispalatsin näyttelytilassa vain yksi harjoitus 15.8.2005 ennen esityksiä. Koska näyttely oli kuitenkin ollut auki 22.6. lähtien, työryhmän jäsenillä oli mahdollisuus käydä katsomassa se omalla ajallaan ja osa oli näin tehnyt. Itse olin käynyt näyttelyssä muutaman kerran ja käytössäni oli näyttelykatalogi A Strange Heaven (2003). Ajattelin nyt esityksen rakennetta suhteessa näyttelyn töihin ja tiloihin. Tilanne oli siis aivan toinen kuin ensimmäisen vaiheen Välitön tila -esitysten kohdalla. Oli mahdollista rakentaa ennakolta tilassa ja teosten kanssa toimivia ratkaisuja. En kuitenkaan halunnut asettaa improvisaation rakenteeseen suoraan töihin kantaa ottavia osia, vaan taideteokset toimivat edelleen impulssin antajina esiintyjille ja he valitsivat itse suhteensa niihin. Näyttely oli kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti aivan toisenlainen kuin ensimmäinen näyttely luontoaiheensa runsauden puitteissa. Kiinalaisia nykyvalokuvia esittelevä näyttely sisälsi identiteettiä, perhettä ja yhteiskuntaa käsitteleviä töitä. Osa töistä oli rajuja, kuten Chen’in (2000) rujot, haavoittuneet ihmiset metrokäytävillä.
Oli mielekästä jakaa esitys kolmeen omanlaiseensa jaksoon, koska näyttelyn työt loivat erilaisia vireitä eri tiloihin ja halusin myös nostaa näkyviin muutamia harjoitusprosessissa esiin nousseita teemoja niin koko ryhmän yhteisesti tekemänä kuin duettotyöskentelynäkin. Näyttelytilan alakerrassa oli huone, jossa Hai’n (2002) valokuvissa oli henkilökohtaisia muistoja vanhemmista, sillasta puistossa ennen ja nyt, ja se toimi hyvin paikkana intiimille, rauhalliselle osalle. Toisessa kerroksessa oli yksi isompi, yhtenäinen avoin tila sekä muualla avaraa, mutta käytävämäisempää tilaa. Työt olivat aiheiltaan moninaisempia kuin alakerrasta esitykselle valitsemassani tilassa. Ne kuvasivat sosiaalisesti korrektia tai sitä kritisoivaa toimintaa sekä kaupunkitilaa ja näitä käytimme impulsseina toisen osan sooloille ja duetoille. Isosta avoimesta osasta tilaa tuli esityksen viimeisen osan paikka, jossa olimme kaikki esiintyjät ryhmänä. Kuvamaailmassa oli sirkusmaisuutta.
NYT – hetken koreografiaa käsiohjelma, jossa näkyy esityksen ajoitus ja rakenne.
Esityksen ensimmäinen osa kesti parikymmentä minuuttia, toinen kaksikymmentäviisi ja viimeinen noin kolmenkymmentä minuuttia. Ensimmäinen ja toinen osa tapahtuivat ajoitukseltaan kymmenen minuuttia päällekkäin. Ainoalla harjoituskerralla museossa kokeilimme jokaisen osan teemoja ja tiloja erillisinä, ja ne säilyivät esityksen rakenteessa suunnitelman mukaisina.
Esityksen kolmiosaisen rakenteen ensimmäinen osa oli duetto, jossa tehtävänä oli vuorotellen luovuttaa parille sataprosenttisesti painoa, ohjeena olivat: ”dry” eli kuiva ja yksinkertainen. Tämän osan tekijät arvottiin ennen esityksen alkua. Kahdessa esityksessä yksi pari teki koko kahdenkymmenen minuutin jakson ja kolmessa esityksessä se jaettiin kahteen kymmenen minuutin duettoon. Kaikki kolme muusikkoa olivat ensin mukana tässä osassa, mutta todettuamme, että yleisölle tarvittiin äänellinen viesti siirtyä esityksessä halutessaan eteenpäin, jäi jälkimmäiseksi kymmeneksi minuutiksi paikalle vain yksi muusikoista. Kaksi muuta siirtyivät tekemään toista osaa ja näin musiikki viestitti tapahtuman kulun myös toisaalla tilassa. Videonäytteessä on koko ensimmäinen osa, noin 22 minuuttia.
NYT – hetken koreografiaa, 24.8.2005. Esityksen I osa, 22 min. Riikka ja Soile, Leena ja Päivi sekä muusikot Jouko ja Kristiina.
Toinen osa oli vapaata, spontaania reagointia näyttelyn teoksiin, muihin esiintyjiin, ääniin ja katsojiin. Puvustuksena olivat tummat housut ja museovartijoiden takit. Koska tämä jakso oli osittain päällekkäinen ensimmäisen osan kanssa, monella esiintyjistä oli ensimmäisen osan kokonaan tehtyään hankaluuksia hypätä siihen mukaan, se tuntui jäävän liian lyhyeksi. Näin koin myös itse yhdessä esityksessä ja ratkaisin tilanteen ottamalla katsojan tai museovartijan aseman, olinhan heidän asussaan. Pukeutumalla näyttelytilassa olevan yleisön tai museovartijoiden kaltaisesti halusin häivyttää esiintyjän ja katsojan välistä rajaa. Tässä osassa esiintyjillä oli siis suurin vapaus käyttää improvisaation impulsseina valitsemiaan elementtejä. Kuten seuraavassa videonäytteessä tulee esille, teoksista tulevat impulssit ovat vain yksi hyödynnetyistä elementeistä. Sisällöllisesti näyttelyn töihin ei kukaan ottanut voimakkaasti kantaa. Pääasiassa esiintyjät reagoivat toisiinsa, niin liike- kuin ääni-impulssien välityksellä ja pelasivat tilan- ja ajankäytöllä. Itselleni merkitykselliseksi tuli tässä osassa muutama työ. Toinen oli Yuan’in (2002) iso valokuva vilkkaan kaupungin risteyksestä uudelleenkonstruoituna täysin liikenteestä vapaaksi. Tieto siitä, että se oli rakennettu yli 300 otoksesta, kooten autoista ja ihmisistä vapaat osat kokonaisuudeksi, oli hyvin lumoava. Useammassa esityksessä tein toisen osan sooloa sen innoittamana, vastakkaisella seinällä. Impulssina toimivat kuvan selkeät linjat. Toinen työ, jota käytin soolon impulssina samassa osassa, oli Weng’in (2001–2002) kuva hääparista. Siinä oli kulttuurisesti ristiriitainen idän ja lännen jännite. Videonäytteessä on noin 13 minuuttia toisen osan esityksestä.
NYT – hetken koreografiaa, 24.8.2005. Esityksen II osa, n. 13 min. Sooloja: Soile, Giorgio, Riikka, duetto: Leena ja Riikka sekä Ninan soolo, Ville ja Riikka, Akseli, Leena ja Giorgio.
Kolmannen osan rakenteen perustana oli kävely sekä käytäväharjoitus ja siihen osallistuivat kaikki. Tila oli rajattu lattialla olevilla punaisilla metallilistoilla. Kävelyn rytmiä rikkoivat vähitellen poikkeamat, kiihdytykset ja hidastukset sekä tilalliset suunnanvaihdokset. Liikuimme ryhmänä ja siitä erkanevina sooloina, duettoina ja triona. Iso ryhmä oli hieno, siinä oli voimaa. Pituudeltaan osa oli noin 20–30 minuuttia. Olin antanut esiintyjille kokonaisohjeeksi Deborah Haytä lainaten esiintymisajatuksen: ”havaintoni on tanssini” (Hay 11.9.2004) ja lisäsin siihen: ”havaintoni on rytmini ja musiikkini”.
NYT – hetken koreografiaa, 24.8.2005. Esityksen III osa, noin 21 min.
Esityksen lopettaminen improvisoiden on sitä haasteellisempaa mitä suurempi esiintyjäjoukko on kyseessä, sillä yhteinen tilanteen aistiminen on vaikeampaa. Itse koin vain yhdessä viidestä esityksestä lopun ajoituksen omaa kompositiontajuani vastaavaksi. Minulla on taipumus olla valmis lopettamaan ennen muita eli koen, että tilanne on tullut päätökseen. Joskus näin onkin, eli se mitä vielä tehdään, on esityksen lopun etsimistä, mutta joskus tapahtuu myös hienoja, esityksen kaaren kannalta tärkeitä asioita. Pyrin olemaan dominoimatta tilannetta oman ajoitukseni mukaiseksi, ja tällaisena hetkenä on erityisesti apua Alexander-tekniikan inhibitiosta eli pysähtymisestä ja siitä, että antaa erilaisten ratkaisujen nousta esiin valittaviksi. Ohessa olevan näytteen alussa on tilanne, josta voisi syntyä lopetus, mutta selkeää yhteistä päätöstä ei synny ja niin rytmi kiihtyy vielä hetkeksi, mistä syntyy vielä pieni loppukohtaus.
NYT – hetken koreografiaa, 24.8.2005. Esityksen loppukohtauksesta.
Yleisö seisoi ja liikkui vapaasti kaikissa muissa paitsi yhdessä esityksessä, josta on videotaltiointi. Tuolloin käytössä olleet kokoontaitettavat telttajakkarat aiheuttivat yleisön asettumista yhteen pisteeseen liiankin pysyvästi. Koin, että esityksen kannalta toimivampaa oli yleisön liikkuminen paikasta toiseen. Tuolloin yleisöllä oli enemmän valinnanvapautta katsomistilanteessa, ja esiintyjän näkökulmasta oli kiinnostavaa se, miten myös yleisö muokkaa käytössä olevaa tilaa. Viimeinen esityksemme oli Taiteiden Yönä, jolloin museossa kävi melkein kuusisataa ihmistä, kun muissa esityksissä oli neljästäkymmenestä seitsemäänkymmeneen katsojaa. Niin katsojana kuin esiintyjänä oli edullisinta seurata tai tehdä tätä näyttelytilassa tapahtuvaa esitystä, kun voi vapaasti valita liikkumisensa. Liian suuri ihmismassa aiheuttaa yleisössä turhautumista, kun näkyvyys estyy. Esiintyjät taas kadottavat tuolloin helposti kontaktin toisiinsa.
