Hetken koreografiaa -projektin harjoitukset toteutuivat harvakseltaan pitkällä aikavälillä. Ensimmäisen vaiheen, Välitön tila -prosessin, yhteisharjoituksia oli keväällä 2004 kahtena päivänä kuukaudessa ja kesäkuussa viiden päivän tiivisjakso ennen esityksiä. Yhteensä harjoituksia oli viisitoista. Työryhmäläisten osallistuminen niihin vaihteli kuuden ja kolmentoista kerran välillä. Projektin toisen, NYT-osuuden harjoitusjakso alkoi puolen vuoden kuluttua edellisen osion esityksistä. Ensimmäiset ryhmäharjoitukset olivat 21. tammikuuta 2005, ja keväällä kokoontumisia oli viisi kertaa. Ennen esitysjaksoa oli neljän päivän mittainen tiivis harjoitusjakso. Kevään harjoituksiin osallistuminen vaihteli yhden ja viiden kerran välillä, mutta elokuun neljään harjoitukseen osallistuivat kaikki. Tämän lisäksi esiintyjät saivat haluamansa määrän Alexander-tekniikan yksityistunteja, joiden määrä vaihteli nollasta yhteentoista. Harjoitusprosessin pitkäkestoisuus oli ja on erityisen tärkeää nimenomaan Alexander-tekniikan haltuunoton takia. Yhtäjaksoinen, tiivis harjoitusperiodi ei olisi mahdollistanut asian sisäistämistä yhtä hyvin kuin harvakseltaan tapahtuva, pitkälle aikavälille levittynyt työskentely. Omatoimisuus ja itseohjautuvuus ovat niin Alexander-tekniikassa kuin muissa somaattisissa menetelmissä tarpeen, ja työrytmimme taukoineen kannusti itsenäiseen havainnointiin ja työskentelyyn.

Olin yllättynyt näinkin suuresta osallistumisaktiivisuuden vaihtelusta, erityisesti projektin yhteisharjoituksissa. Tämä saattoi johtua Suomussalmiryhmän toimintatottumuksista. Ennen esityksiä on usein pidetty vain muutama lämmittelyharjoitus tai kokoonnuttu suunnittelemaan esityksen rakennetta. Ryhmä on toimintansa aikana järjestänyt omia koulutuspäiviä joko keskenään tai ulkopuolisen kouluttajan johdolla, mutta esiintymään on pitkälti menty luottaen kokemuksiin yhteisestä tekemisestä. Suomussalmiryhmän toiminnan aloittanut yhteinen kahden kuukauden työskentely kesällä 1990 oli luonut vahvan pohjan ryhmän taiteelliselle työskentelylle. En myöskään itse ottanut tiukkaa linjaa läsnäolon suhteen, vaan ajatukseni oli, että se perustuu kunkin kiinnostukseen kehittää itseään ja haluun olla mukana yhteisessä projektissa. Monesti poissaolot johtuivat muista työsitoumuksista, sillä projektiin saadut apurahat ja palkkiot kattoivat esityskorvausten lisäksi vain osan harjoitusjakson palkoista.

Katson tutkimuksessani koreografin ja tanssijan rooleja Butterworthin didaktinen–demokraattinen-mallin(*) kautta, ja tämän työn kohdalla tulen entistä lähemmäksi demokraattista työtapaa (Butterworth 2009). Tämä johtuu varmasti osittain Suomussalmiryhmän tavasta toimia demokraattisesti, mutta osaltaan myös kiinnostuksestani kehittää menetelmiä entistä enemmän hetkessä koreografioimiseksi. Demokraattisuus ja tasavertaisuus toteutuivat varsinkin projektin ensimmäisen vaiheen aikana, jolloin tehtäväni työryhmässä oli vetovastuun ottaminen harjoitustilanteessa ja samalla muilta esiintyjiltä tulevien ehdotusten käyttäminen yhdessä omieni kanssa. Myös esityksissä olin mukana yhtenä muiden joukossa, ja siten toimintamme oli Butterworthin viiteen luokkaan jakautuvan mallin demokraattisessa ääripäässä eli yhteisomistajuutta. Toisen vaiheen aikana siirryin hiukan vahvemman vastuunottajan rooliin, edistäjäksi (facilitator) ja ohjaajaksi. Asiaan vaikutti osaltaan mahdollisuuteni tutustua esiintymisympäristönä toimivaan näyttelyyn ennen viimeistä harjoitusjaksoa ja esityksiä. Suunnittelin esitykselle kolmiosaisen rakenteen, jonka ensimmäinen ja toinen osa olivat melko tiukasti määriteltyjä. Silti esiintyjät olivat vapaita myötävaikuttamaan rakenteeseen ja varsinkin sen sisällä tapahtuviin valintoihin.

Improvisaatiossa olen erityisen kiinnostunut tilan, ajan ja kontaktin käytöstä. Kontaktilla tarkoitan suhdetta toiseen, joka voi olla toinen esiintyjä, yleisö tai esitystila. Ensimmäisen vaiheen esityksen käsiohjelmassa kuvaan harjoitusprosessia seuraavasti:

Välitön tila -esityksiin työryhmä on valmistautunut harjoittelemalla erityisesti seuraavien teemojen kanssa: lähentyminen – lähelle meneminen – kontakti – estäminen – myötä tekeminen – aloittaminen – lopettaminen – valinnan/päätöksen teko – spontaanius – havainnoiminen (Lahdenperä 2004).

Näiden asioiden kanssa olimme työskennelleet Alexander-tekniikkaa käyttäen. Teemoihin liittyvillä harjoitteilla olimme vahvistaneet ryhmän improvisaatioissa jo käytössä olleita kontaktielementtejä ja harjoitelleet usein haasteellisiksi koettuja aloittamisia ja lopettamisia. Jatkoimme samoilla aiheilla myös projektin toisessa vaiheessa. Avaan seuraavaksi tarkemmin käyttämiämme harjoitteita ja niiden tavoitteita sekä sitä, miten harjoitteet vaikuttivat esitystilanteissa.

Seuraavassa kuvaan reaktioiden tunnistamisen harjaannuttamista, ja videonäytteessä on kohtaus, jossa ryhmä tukee esitystilanteessa dueton etenemistä tietoisen toimivasti. Työpäiväkirjassani on kuvaus tilanteesta, jossa Alexander-tekniikan vaikutus tuotti kyseisellä kerralla tehdyn improvisaation aikana esiintyjille erityisen toimivia kontakteja ja tilallista tietoisuutta. Ennen tätä improvisaatiota oli tehty Alexander-tekniikan aktiivinen lepoasento inhibition ja suuntaamisen ajatuksia vahvistaen. Siitä oli lähdetty liikkeelle oman tarpeen mukaiseen lämmittelyyn ja jatkettu lattiakontaktiin jokaista kehon aluetta käyttäen sekä toisten liikkujien kohtaamiseen tilassa. (Lahdenperä Hetken koreografiaa -työpäiväkirja 27.3.2004.) Näyttää siltä, että keskittyneisyyttä ovat lisänneet ohjeet ja tehtävät havainnoida ja tiedostaa omaa suhdetta tilaan ja toisiin liikkujiin lämmittelyn aikana. Kun kaikki ovat virittäytyneet yhteisten harjoitusten kautta samantyyppiseen tiedostamisen tilaan, on helpompi lukea tilannetta ja luottaa omaan panokseensa ja reaktioihinsa. Harjoittelun myötä tämä lukutaito kehittyy, ja vähitellen ryhmä kykenee myös esitystilanteessa, laajemman materiaalin ollessa käytössä, tarkempiin valintoihin hetkessä koreografiaa luotaessa. Videonäytteessä perustoimintana oleva kävely alkaa varioitua monitasoisempaan liikkumiseen. Ryhmän jäsenet tukevat omilla valinnoillaan Leena Rouhiaisen ja Ville Hukkisen duettoa.

NYT – hetken koreografiaa 24.8.2005. Muutos kävelyssä.

Edellä oleva videonäyte on Nyt – hetken koreografiaa -esityksen kolmannesta osasta, jossa rakenne perustuu kävelyyn ja siitä lähteviin impulsseihin. Käytimme tilallisena harjoituksena jo tutkimuksen ensimmäisessä taiteellisessa työssä Aavassa ollutta käytäväimprovisaatiota. Siinä tilankäyttöä rajoitetaan jakaen se pitkittäisiksi käytäviksi, jokaisen tekijän omaksi tilaksi.(Katso luku 3.1.2) Tavoitteena oli selkeyttää tilan hahmottamista ja aluksi myös eristää tekijät toisistaan. Esiintyjät nostivat tämän harjoituksen kolmen tärkeimmäksi koetun joukkoon projektin ensimmäisestä vaiheesta. Muita tärkeitä harjoituksia heidän mukaansa olivat yhteiseen lopetukseen tähtäävät lyhyet improvisaatiot ja jäljempänä esittelemäni estämisen ja myötätekemisen harjoitus. Ohessa olevassa näytteessä on viimeisen osan alku, jolloin kävely ja sen ensimmäiset variaatiot ovat esillä.

NYT – hetken koreografiaa 24.8.2005. Käytäväimprovisaatio, kävely ja sen ensimmäiset variaatiot.

Yhtenä tiedostamisharjoitusten muotona olivat erilaiset kehon anatomian ja liikkuvuuden tunnistamiseen tähtäävät tehtävät. Niissä kontakti toimi pääasiallisena tunnistamisen ja tiedostamisen tuottajana. Kontakti syntyi joko kehon kosketuksesta alustaan eli lattiaan tai pariin. Painon siirtyminen ja kosketus pintaa vasten tuottavat monenlaista tietoa kehon laadusta, herkkyydestä, voimasta ja liikkuvuudesta. Parin kanssa tehdyissä harjoitteissa tutkimme kosketuksen kautta erityisesti selkärangan rakennetta sekä sen ja nivelten liikkuvuutta. Tämäntyyppiset harjoitteet toimivat oman tietoisuuden kartuttamisen lisäksi myös psykofyysisenä lämmittelynä, toisen dialogisena kohtaamisena. Videonäytteellä olevassa esitystilanteessa Päivi Rissanen käyttää antamaani selkärangan ja kylkikaaren kosketusta impulssina omalle tanssilleen Välitön tila – hetken koreografiaa -esityksessä. Harjoitus on siirtynyt esitykselliseen käyttöön.

Välitön tila – hetken koreografiaa, 13.6.2004. Kosketusimpulssi esityksessä.

Estämisen ja myötätekemisen harjoitus on ollut yksi tärkeä menetelmä tässä prosessissa. Se on harjoitus, jossa toinen parista liikkuu rauhallisesti lattiatasossa vapaasti tai annetulla liikemateriaalilla. Olen antanut esimerkiksi liikesarjan, jossa konttausasennosta keskivartalon paino laskeutuu reisien päälle ja käsivarret koukistuvat niin sanottuun rukousasentoon, josta liikutaan kierähtäen selän kautta takaisin rukousasentoon ja taas konttaukseen, siitä polvi-istuntaan ja takaisin konttausasentoon. Toinen estää liikeradan etenemistä tai auttaa liikkeen suuntaa vaihdellen eston tai myötätekemisen laatua kevyestä voimakkaaseen. Toisen estämäksi tuleminen harjaannuttaa liikkujaa tiedostamaan omaa inhibition, pysähtymisen tai ei-etenemisen mahdollisuuttaan sekä käytössä olevan voiman ja liikkeen laatua. Harjoitusta on käytetty valinnan ja spontaanin reagoimisen teeman kanssa työskenneltäessä. Osa esiintyjistä koki estämisen liian kahlitsevana, kun taas toisille se antoi mahdollisuuden löytää uusia reittejä ja kehon käytön tapoja (Lahdenperä Hetken koreografiaa -työpäiväkirja 10.5.2004). Tämäkin harjoitus siirtyi materiaaliksi esityksiin, kuten käy ilmi Välitön tila – hetken koreografiaa -työn videonäytteestä, jossa Päivi ja minä annamme toisillemme sekä estämisen että myötätekemisen kautta impulsseja.

Välitön tila – hetken koreografiaa, 13.6.2004. Estäminen ja myötätekeminen esityksessä.

Kontakti-improvisaation harjoitteiden avulla halusin lisätä esiintyjien välistä luottamusta ja turvallista pohjaa kohdata esityshetkessä. Näistä harjoitteista yksi muodosti NYT-esityksen ensimmäisen osan rakenteen. Siinä liikkuja luovuttaa painonsa parinsa kannatukseen, jolloin haasteena on toisaalta löytää luottamus ja antautua toisen varaan ja toisaalta rohkeus ottaa vastaan toisen paino. Seuraavan kappaleen lopussa olevassa videonäytteessä teen Riikka Theresa Innasen kanssa harjoituksesta versiota, jossa pyrimme löytämään sataprosenttisen toisen varassa olemisen. Tämä oli alun perin antamani tehtävän tarkoitus, ja halusin sillä saavuttaa keskittymisen sisäiseen aistimiseen ulkoisen muodon sijaan. Tasapainoilu toisen varassa tai toisen painon kannattaminen levollisesti tarkoituksenmukaisella lihastyöllä on mahdollinen vain, kun molemmat herkistyvät tunnistamaan painopisteen vaihteluja ja sen vaikutuksia. En ollut kuitenkaan tiukka tehtävän annossani, ja esiintyjät alkoivatkin tehdä siitä myös variaatioita. Esimerkiksi tässä samassa videonäytteessä Leena ja Päivi tukevat ja asettuvat toistensa varaan ainoastaan osittain. Tämä harjoite ja sen eri variaatiot herättivät minussa kysymyksen levon ja jännitteen vaihtelusta ja merkityksestä liikkeessä. Levolla tarkoitan tässä antautumista kontaktiin tai liikkeen kuljetukseen nimenomaan tasapainon muutokset tiedostaen ja aistien, ilman pakottamista.

Toinen erityisesti tämän osan kohdalla esiin noussut kysymys liittyi esittämisen ja katsottavana olemisen väliseen eroon ja suhteeseen. Olen henkilökohtaisesti kiinnostunut enemmän esityksessä olemisesta kuin esittämisestä. Alexander-tekniikan käyttäminen tukee nyt-hetkessä läsnäoloa. Kontakti-improvisaatio kannustaa samoin juuri tähän esiintymisessä olemisen tilaan. Novack kirjoittaakin osuvasti kokemuksestaan kontakti-improvisaation harjoittamisesta ja kuvaa, kuinka hänen kuvitelmansa siitä, miltä liike näytti katsojalle, väistyivät, kun hän alkoi tunnistaa sisäisiä aistimuksiaan liikkumisesta ja uppoutui tunnistamaan pienet muutokset painossa sekä vähäiset liikkeet nivelissä (Novack 1990, 152). Esitykseksi tuodussa kontakti-improvisaatiossa haasteena on tietysti sisäisen aistimisen lisäksi olla tietoinen myös ympäröivästä maailmasta. Koska kyseessä oli improvisaatiorakenne, halusin ohjaajana jättää tehtävän tulkinnan esiintyjille enkä pitää kiinni vain omista mieltymyksistäni. Vaikka tehtävä oli esityksen rakenteessa melko tarkasti määritelty, se antoi siis kuitenkin runsaasti variaation mahdollisuuksia tanssijoille.

NYT – hetken koreografiaa, 24.8.2005. Painon luovutus toiselle (Riikka, Soile, Leena, Päivi).

Hetken koreografiaa -projektia suunnitellessani kohtasin tekstin, jonka käsitteistö sopi käsillä olevan työn maailmaan tukemalla sitä, miten olla teoksessa. Käytin poimintoja Martin Heideggerin kirjoittamasta Silleen jättämisen pohtimiseksi: Peltotiekeskustelu ajattelemisesta (Heidegger 2002), joka sopi tueksi Alexanderin ajattelulle. Teoksessa oli esityksemme teemoja tukevaa kieltä. Peltotiekeskustelu-teksti on syntynyt vuosina 1944–1945. Siinä kolme keskustelijaa pohtii ympäröivää tienoota vasten piirtyvää olevaa ja olioita sekä avoimuutta tai olemista, kuten tekstin kääntänyt Reijo Kupiainen asian kiteyttää alkusanoissaan. Hänen mukaansa Heideggerin saksalaiselta mystikolta Mestari Eckhartilta (n. 1260–1328) lainaama silleen jättäminen on yksi tämän myöhäistuotannon tunnetuimpia käsitteitä. (Heidegger 2002, 7–8.)

Heideggerin tekstissä esiintyvä silleen jättämisen käsite samoin kuin hänen pohdintansa odottamisesta (Heidegger 2002, 36–47) muistuttavat minusta Alexanderin käyttämää inhibition käsitettä. (Katso luku 2.2.3) Myös Juho Ylinampa löytää tutkielmassaan yhtäläisyyden silleen jättämisen ja inhibition välillä, sillä molemmissa on hänen mukaansa kysymys tulemisesta tässä olemiseen (Ylinampa 2008)(44). Dialogiin ja toisen kuuntelevaan kohtaamiseen taas ohjaavat sellaiset Heideggerin kirjoituksessa olevat käsitteet kuin vastalepo, lähentyminen ja lähelle meneminen, läheisyyteen meneminen tai antaa jonkin antautua sisään läheisyyteen (Heidegger 2002, 66–67). Nämä käsitteet ovat minulle erittäin psykofyysisiä ja sopivat tukemaan työtämme kontaktiharjoitteiden ja Alexander-tekniikan parissa. Improvisaation nyt-hetkessä olemiseen minua kannusti ja kannustaa edelleen seuraava Heideggerin Peltotiekeskustelu-tekstin lopputilanne:

OPPINUT Voisiko siis ihmetteleminen silloin avata suljetun?
TUTKIJA Odottamisen taidolla …
OPETTAJA siinä tapauksessa että se on jätetty silleen …
OPPINUT ja ihmisolemus jää siihen määrätyksi …
OPETTAJA mistä meitä on kutsuttu. (Heidegger 2002, 67–68)

Poiminnot Heideggerin tekstistä olivat prosessissa virikkeinä ja innoittajina improvisaatiolle, enkä sukeltanut syvemmälle hänen ajatteluunsa. Käsitteet toimivat minulle niin ohjauksellisena apuna kuin tukena esityksen nyt-hetkessä avoimena olemiselle.

Kaksi pidempää otetta Peltotiekeskustelusta; yllä olevat lainaukset silleen jättäminen sivut 36–37 ja lähentyminen, sivut 66–68. Heidegger 2002.

Kirsi Monni on tehnyt mittavan työn tohtorintutkintonsa kirjallisessa osassa tuoden Heideggerin ajattelun avuksi tanssin uuden paradigman ymmärtämiseksi. Hän yhdistää Heideggerin sellaiseen tanssin ajatteluun, jonka piiriin tunnistan kuuluvani. Monni kirjoittaa:

Oleellista Heideggerin ajattelussa tanssiontologian suhteen on, että Heidegger ei lähesty kysymystä taiteesta estetiikan tradition näkökulmasta, vaan olemisen ajattelun näkökulmasta. Olemisen ajattelu avaa taiteen pohtimisen tavan eikä päinvastoin. Heidegger kysyy, millä tavalla oleminen paljastuu tai peittyy, tulee esiin tai tulee esitetyksi taiteessa? (Monni 2004, 17.)

Monnin mukaan Heidegger ajattelee taidetta, ei yliaistisen sisällön esittämisen välineenä, vaan todellisuuden avautumisen tapana. Monni kirjoittaa tanssin uuden paradigman orientaatiosta, jossa keho ei ole ensisijaisesti muotoiltavaa materiaalia, vaan eksistenssin tapahtumisen tapa. (Monni 2004, 408–409.) Olen itse kiinnostunut juuri esiintyjän läsnäolosta, olemisen tavasta hänen esiintyessään, siitä miten ja mitä hän tuo esiin, ei esteettisenä muotona vaan olemisensa kautta katsojalle välittyvänä kinesteettisenä kokemuksena ja tunnelmana. Oma työni koreografina on kulkenut tämän ajattelutavan suuntaan alkaen 1980-luvun opinnoistani Amsterdamin teatterikoulussa, jonne opetuksen vaikutteet tulivat 1960-luvun amerikkalaisen tanssin murroksesta.(45)

Miten sitten ohjaan esiintyjää kohti esityksessä olemista? Tutkimusprosessini aikana olen havainnut, että ohjaamisen kannalta on tärkeintä luoda sellainen työskentelyilmapiiri, jossa kaikilla on halu tehdä työtä. Tässä suurimpana apunani on tietysti Alexander-tekniikan ajattelu ja keinot inhiboida eli pysähtyä ennen kuin turhat tulkinnat tilanteista ja ärsykkeistä pääsevät valtaamaan tilannetta. Esiintyjän ja ohjaajan vuorovaikutukseen liittyvässä ajattelussani tunnistan samankaltaisuutta myös Keith Johnstonen(46) kanssa ja yhteyttä erityisesti hänen työtapoihinsa improvisaation ja teatterin kontekstissa. Johnston on kiinnostunut spontaaniudesta ja tuo esiin sen, miten koulutuksessa (peruskoulusta lähtien) yleensä käytäntö on spontaanien reaktioiden lannistaminen. Johnstone on myös sitä mieltä, että ohjaajan tulee antaa näyttelijän löytää oma tiensä ja päätyä siihen käsitykseen, että tämä on itse tehnyt koko työn. Opettaessaan ja ohjatessaan hän alkoi ymmärtää, millaiset tekniikat vapauttivat luovuuden ja spontaaniuden. Johnstone on kehittänyt kansainvälisesti käytössä olevan improvisaatiomenetelmän, jota voi soveltaa esitysten lisäksi opetus- tai muissa sosiaalisissa tilanteissa. (Johnstone 1993, 13–32.)

Kokemuksestani Simo Routarinteen vetämältä kurssilta on jäänyt käyttööni erityisesti improvisaatiokumppanin lähettämien impulssien hyväksyminen. Se johtaa usein sellaiseen suuntaan, jota en itse olisi tullut ajatelleeksi. Samoin on laita kontakti-improvisaatiossa, joka perustuu sille, että antaa yhteisen reitin tapahtua. Johnstonen ajatukset harjoittelusta vaikuttavat hyvin samanlaisilta kuin ne, joita itse pyrin toteuttamaan ohjatessani ja opettaessani. Tuen esiintyjien valintoja ja kannustan heitä luottamaan niihin.En kuitenkaan käyttänyt tässä prosessissa hänen kuvaamiaan harjoitteita esimerkiksi ”statuksen” käytöstä, eli heikomman tai vahvemman asenteen ottamisesta suhteessa vastanäyttelijään. (Johnstone 1993, 30–74.) Minusta se toimii paremmin teatteri-improvisaation kontekstissa. En myöskään käyttänyt harjoitteita Deborah Hayltä, jonka koreografiaa The Ridge tein samaan aikaan Hetken koreografiaa -prosessin toisen vaiheen kanssa. Hayn havainnoinnin ja esiintymisen harjoittamisen teemat olivat tukena omille ajatuksilleni suhteesta esiintymiseen. (Katso luku 3.2.2) Jatkoimme siis niillä improvisaation menetelmillä, jotka olivat käytössä jo työn ensimmäisessä vaiheessa.