Lehtonen, Jussi Lectio Praecursoria

Jokaisella esityksellä ja esitystapahtumalla on oma erityinen yleisösuhteensa, jonka olemukseen vaikuttavat monet eri tekijät. Se millä eleellä ja aikeella esitys lähestyy katsojaa ja katsoja esitystä, esiintyjänä ja katsojana olemisen konventiot ja maneerit, läsnäolijoiden suhde esitystapahtuman institutionaalisiin ja poliittisiin lähtökohtiin, heidän yksityinen ja jaettu kokemuksensa esitystilasta, omasta ja toisen kehontilasta, säätilasta, pääsylipun hinnasta. Tällaisia asioita on mahdollisesti läsnä myös tämän esityksen yleisösuhteessa, nyt kun luen teille paperista lektiotekstiä mikkiin, korokkeelle asetetussa puhujanpöntössä, ja te istutte siellä (alhaalla/nousevassa katsomossa) ja olette tilaisuudessa mukana oman kokemisenne ja läsnäolonne kautta.

Teatteriesityksen yleisösuhde on usein korostetusti ihmisten välinen ilmiö, ja ehkä juuri siksi niin kiehtova, monimuotoinen ja delikaatti juttu. Tässä tutkimuksessa esityksen yleisösuhdetta lähestytään esiintyjän näkökulmasta. Väitöstyöni aiheena on hoitolaitoksissa ja vankiloissa esiintyvän näyttelijän yleisökontakti. Kyse on eräänlaisesta eksperimentistä: pimennettyjen katsomoiden edessä esiintymään tottunut näyttelijä vie esityksensä keskelle terveydenhuollon ja sosiaalitoimen yksiköiden arkea ja tutkii, miten esitys ja esiintyjyys tällaisen siirtymän johdosta muuttuvat. Tutkimukseni tuo yhteen kaksi ilmiötä: teatteritaiteeseen keskeisesti liittyvän kysymyksen näyttelijän yleisökontaktista sekä huomattavasti laajempia ulottuvuuksia saavan kysymyksen hoitolaitoksissa ja vankiloissa elävien ihmisten kohtaamisesta.

Katsojien elämäntilanteet tulevat hoitolaitoksessa järjestettävän esityksen esiintyjälle erityisellä tavalla todeksi, toisin kuin pimennettyjen katsomoiden teatterissa. Esiintyjä tietää jo etukäteen, että kaikki katsojat suorittavat vankeustuomiota, sairastavat dementiaa tai ovat kehitysvammaisia. Pimennettyjen katsomoiden teatterissa esiintyjät harvoin tutustuvat katsojiinsa. Nyt esitystapahtumaan kuuluu esityksen lisäksi katsojien kanssa juttelemista ja kahvittelua, sekä ennen esitystä että sen jälkeen. Tällaisessa asetelmassa esiintyjä samastuu katsojiinsa monin tavoin. Kysymys katsojiin samastumisesta ja sen merkityksestä osana teatteritapahtumaa on tämän väitöstutkimuksen keskeistä sisältöä.

Väitöstyössäni on neljä osaa: kolme taiteellista sekä nyt tarkastelun kohteena oleva kirjallinen opinnäyte. Tutkimusote on käytännöllinen ja ankkuroituu hoitolaitoksissa esiintyvän näyttelijän omaa työskentelyä koskeviin havaintoihin. Tarkoituksena on kehittää hyväksi havaittua toimintaa, toimintatutkimuksen hengessä.

Seuraavaksi esittelen teille väitöstyöni taiteelliset osat.

1. Rakkaus ei ole ajan narri -esityksen hoitolaitoskiertue

Väitöstyöni ensimmäinen taiteellinen osa on vuosina 2006–2011 toteuttamani Rakkaus ei ole ajan narri -esityksen hoitolaitoskiertue. Kyseessä on Shakespearen sonetteihin perustuva monologiesitys, jonka näyttelijänä itse toimin. Ohjauksesta vastasi Pauliina Hulkko ja musiikista Sanna Salmenkallio. Sonettien suomennokset ovat Kirsti Simonsuuren. Kiertueeseen kuului yhteensä 116 erilaisissa hoitolaitoksissa ja vankiloissa järjestettyä esitystapahtumaa.

Kiertue oli suunniteltu yhden vuoden projektiksi, mutta suuren kysynnän ja työn kiinnostavuuden takia se jatkuikin viiden vuoden ajan.

2. Samassa valossa -kirja

Rakkaus ei ole ajan narri -kiertueen lähestyessä loppuaan kirjoitin esityspäiväkirjojeni pohjalta Samassa valossa -kirjan.  Samassa valossa -kirja on luokiteltu väitöstyöni toiseksi taiteelliseksi osaksi eikä sen ote ole akateeminen. Sitä voi lukea erilaisissa hoitolaitoksissa esiintyvän näyttelijän käsikirjana tai matkakertomuksena, jossa näyttelijä tarkastelee omaa ammattilaisuuttaan eri paikoissa saamansa yleisöpalautteen kautta. Kirjan kuvituksesta vastasi valokuvaaja Hanna Weselius. Kirja ilmestyi vuonna 2010 Avaimen kustantamana, kustannustoimittajana toimi Anna-Riikka Carlson.

3. Yleisökontaktikurssi

Vuosina 2010–2011 sovelsin omia hoitolaitoksissa esiintymistä koskevia havaintojani suunnittelemalla Teatterikorkeakoulun maisterivaiheen näyttelijä- ja dramaturgiopiskelijoille yleisökontaktikurssin. Se on väitöstyöni kolmas taiteellinen osa. Kurssilla opiskelijat valmistivat omat noin 30 minuutin esityksensä ja esittivät niitä viidessä terveydenhuollon ja sosiaalitoimen yksikössä sekä vankilassa. Tarkoituksena oli tutkia, miten sama esitys muuttuu, kun sitä esitetään keskenään hyvin erilaisissa suljetuissa laitoksissa, joiden asukkaat ovat hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Myös esitysten käsikirjoitukset syntyivät hoitolaitoksissa ja vankilassa toteutettujen kenttätyöpäivien kokemusten pohjalta. Suunnittelin yleisökontaktikurssin taiteelliseksi toimintatutkimukseksi, jossa lähdin yhdessä kurssin opiskelijoiden ja toisten opettajien, Kati Outisen ja Jusa Peltoniemen, kanssa rakentamaan mallia siitä, miten ammattitaiteilijan esitysvierailu hoitolaitoksessa olisi parasta toteuttaa. Samalla oli tarkoitus pohtia, minkälaista näyttelijäntyötä koskevaa tietoa asetelma tuottaa. Tässä vaiheessa siirryin siis esiintyjän positiosta ensin opettajan ja esitysprosessien ohjaajan positioon ja sitten toimintatutkimuksen suorittajaksi. Tämä tarjosi minulle mahdollisuuden havainnoida ulkoa päin esiintyjän ja katsojien välistä suhdetta hoitolaitoksissa järjestettävissä teatteriesityksissä.

Näyttelijäntyön kannalta yleisökontaktikurssin keskeisimmät opetukselliset sisällöt olivat:

  1. Perinteisestä poikkeavan yleisökontaktin harjoitteleminen.
  2. Näyttelijän itsenäisen taiteilijuuden ja toimijuuden kehittäminen.
  3. Näyttelijäntyön yhteisöllisten ja yhteiskunnallisten ulottuvuuksien pohtiminen.

4. Opinnäyte

Väitöstyöni neljäs osa on tänään tarkastettava kirjallinen opinnäyte, otsikolla ”Elämäntunto – näyttelijä kohtaa hoitolaitosyleisön”. Sen aineisto on peräisin nimenomaan yleisökontaktikurssilta. Haastattelin opiskelijoita jokaisen hoitolaitoksessa järjestetyn esitystapahtuman jälkeen. Haastatteluaineiston lisäksi olen perehtynyt opinnäytteessäni opiskelijoiden tutkimukseni käyttöön luovuttamiin oppimispäiväkirjoihin ja kiertueraportteihin.

Kirjallisen opinnäytteeni tutkimuskysymykset kuuluvat näin: Mitä Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden näyttelijäntyölle ja käsitykselle omasta näyttelijyydestä tapahtui yleisökontaktikurssin aikana? Minkälaisia omaan näyttelijyyteensä ja yhteiskuntasuhteeseensa liittyviä havaintoja opiskelijat artikuloivat kurssin aikana pitämissään päiväkirjoissa sekä hoitolaitoksissa järjestettyjen esitysten purkutapahtumissa? 

5. Toimintatutkimus 

Väitöstyöni taiteellisten osioiden sekä kirjallisen opinnäytteen muodostamaa kokonaisuutta on mahdollista tarkastella taiteellisena toimintatutkimuksena. Toimintatutkimuksen havainnoista johtopäätöksiin etenevää logiikkaa kuvataan usein toisiaan seuraavina suunnittelun, toiminnan, havainnoinnin ja reflektion sykleinä, jotka muodostavat eräänlaisen ajassa etenevän itsereflektiivisen spiraalin. Tässä minun tutkimukseeni sovellettu spiraali. Havainnointi ja reflektio suuntaavat tutkimusta. Niiden pohjalta laaditaan aina uusi, paranneltu suunnitelma. Tutkimus ei tavallaan koskaan pääty, kun toiminta synnyttää jälleen uutta toimintaa.

Väitöstyöni kokonaisuudessa voidaan erottaa kaksi laajaa, toisiinsa liittyvää toiminnan ja reflektion sykliä: Rakkaus ei ole ajan narri -esityskiertue oli leimallisesti toiminnan kautta tutkimista ja Samassa valossa -kirja sen reflektoimista. Ne muodostavat tutkimuksen ensimmäisen syklin. Yleisökontaktikurssia varten laadin uuden, edellisen syklin subjektiivisten kokemusten muovaaman suunnitelman, jota testasimme yhdessä kurssin opiskelijoiden ja toisten opettajien kanssa. Kirjallisessa opinnäytteessä reflektoin sitten yleisökontaktikurssilla toteutunutta toimintaa ja rakennan perustaa tulevalle toiminnalle. Kaksi kurssille osallistunutta opiskelijaa kirjoitti teatteritaiteen maisterin opinnäytteensä yleisökontaktikurssin kokemusten pohjalta. Yleisökontaktikurssi ja siitä syntyneet opinnäytteet – tämä väitöskirja mukaan luettuna – muodostavat tutkimuksen toisen syklin reflektio-osuuden.

Toimintatutkimus on ollut minulle hyvä työväline erityisesti yleisökontaktikurssin suunnittelussa ja väitöstyön eri osien jäsentämisessä suhteessa toisiinsa. Se on silti vain tapa lähestyä tutkimukseeni liittyviä taiteellisia ja pedagogisia prosesseja, ei systemaattinen läpi työn kulkeva tutkimusmetodi. Toimintatutkimuksesta ja sen soveltuvuudesta näyttelijäntyön käytäntöjen kehittämiseen voimme keskustella lisää myöhemmin tässä tilaisuudessa. Ja nyt muotoseikoista sisältökysymyksiin!

6. Katsojiin samastuminen

Yleisökontaktikurssilla kontaktin rakentaminen suhteessa hoitolaitoksissa ja vankiloissa asuviin katsojiin perustui opiskelijoiden kykyyn liikkua omana itsenä, esiintyjänä ja roolihenkilönä olemisen välillä. Lähtökohta suljetuissa laitoksissa asuvien henkilöiden kohtaamiseen oli kurssin eri vaiheissa erilainen. Kenttätyöjaksolla opiskelijat kohtasivat tulevia katsojiaan ilman esityksen ja esiintyjyyden suojaa yhteisen tekemisen, mm. ruoanlaiton, yhteislaulun, museokäyntien tai grillijuhlien merkeissä ja keräsivät samalla materiaalia tulevien esitysten käsikirjoituksia varten. Esityskiertueilla he lähestyivät hoitolaitosten asukkaita esiintyjinä ja esityksen kanssa. Tähän kuului hakeutumista ihminen ihmiselle -tason vuorovaikutukseen katsojien kanssa ennen esitystä ja sen jälkeen. Nimitän tutkimuksessani elämäntunnoksi sitä, mitä hoitolaitosten asukkaista opiskelijoille näiden vierailujen yhteydessä välittyi.

Suljetuissa laitoksissa elävien henkilöiden elämäntunnon kohtaaminen sai opiskelijat pohtimaan heidän tarinoidensa ja tilanteidensa lisäksi myös omaa elämäänsä ja omaa esiintyjyyttään. Samastumisen käsite kuvaa mielestäni hyvin tämän kaltaista prosessia, joka pitää sisällään paitsi toiseen, myös itseen liittyvän intention. Samastuminen on yhtä aikaa toisen samastamista itseen ja itsen samastamista toiseen.

Samastuminen ei ole tutkimuksessani ennalta määritelty analyyttinen käsite vaan jotain, minkä sisältö saa prosessin aikana erilaisia merkityksiä. Tietoisena käsitteen psykologisesta, neurotieteellisestä, sosiologisesta ja taideteoreettisesta moninaisuudesta tarkastelen sitä näyttelijän yleisösuhteen kontekstissa ja tuon katsojiin samastumisen kyvyn esiin yhtenä näyttelijän ammattilaisuuden osa-alueena. Tällöin samastuminen tarkoittaa näyttelijän mahdollisuutta asettua – tai olla asettumatta – hetkellisesti hoitolaitoksessa asuvan katsojansa asemaan ja pohtia esitystapahtuman merkityksellisyyttä hänen näkökulmastaan. Katsojiin samastumalla näyttelijä voi siepata katsomon elämäntunnon esitystä ylläpitäväksi ja ruokkivaksi voimavaraksi. Samastuminen ei tässä yhteydessä tarkoita toisen nahkoihin uimista ja oman itsen menettämistä, vaan eräänlaista toiseuden kohtaamista sekä oman maailman- ja minäkuvan rajojen uudelleen työstämistä osana taiteellista prosessia.

KATSOJIIN SAMASTUMISEN KUVA

Tästä kaaviosta käy ilmi, millä eri tavoilla yleisökontaktikurssin näyttelijäopiskelijat samastuivat esityskiertueillaan hoitolaitoksissa ja vankiloissa asuviin katsojiinsa.

Siinä on kaksi subjektia: esiintyjä (ympyrä) ja katsoja (ellipsi). Heti alkuun on syytä painottaa, että kaavio on laadittu esiintyjän näkökulmasta. Esiintyjää ja katsojaa ilmentävien kuvioiden väliin merkityt nuolet kuvaavat tilannetta, jossa esiintyjä samastuu katsojiinsa esitystapahtuman aikana.

Kuvaan samastumisilmiötä kaaviossa myös subjektien rajapintojen värin tummentamisella. Se ilmentää muutospainetta itsenä olemisen rajoissa. Samastuessaan toisiinsa esiintyjä ja katsoja ikään kuin ”kuumottuvat” toisistaan.

Kaaviossa tulee esiin kaksi erilaista esiintyjän katsojiinsa samastumisen moodia. Yleisökontaktikurssin esitysvierailujen jälkeisissä keskusteluissa kävi ilmi, että esiintyjät olivat samastuneet katsojiinsa toisaalta sellaisina kuin heidät kohtasivat, ja toisaalta sen kautta mitä itse olivat esitystilanteeseen tuoneet.

Ne ominaisuudet, joihin esiintyjät kohtaamissaan katsojissa tai esityspaikoissa samastuivat, olen merkinnyt kaavioon katsojaa ilmentävän ellipsin sisään. Esiintyjää ilmentävä ympyrä on puolestaan jaettu kolmeen osaan. Oikealla ylhäällä olevaan kolmannekseen olen merkinnyt katsojiin samastumisen valmistetun esityksen ominaisuuksien ja esiintyjän oman itsen kautta. Viittaan tällä niihin elementteihin, joita esiintyjät toivat mukanaan esityspaikkoihin. Tämä pitää sisällään katsojiin samastumisen paitsi esityksessä olevan roolihenkilön, teeman tai sen muotokielen, myös esiintyjän oman minä-kokemuksen, esimerkiksi sukupuoliroolin kautta.

Ympyrän sisällä olevat nuolet ilmentävät esityksen ja esiintyjyyden muutosta katsojiin samastumisen seurauksena. Esiintyjät kokivat esityksensä esitystilanteessa aina erilaisena sen mukaan, miten katsojat siihen reagoivat ja ottivat sitä vastaan. Opiskelijoiden puheista ja kirjoituksista käy ilmi, että tietoisuus yleisökontaktin vaikutuksesta esitykseen muutti opiskelijoiden käsitystä omasta esiintyjyydestään. Tutkimusaineisto ei kuitenkaan kerro, jättikö kokemus pysyvämpiä jälkiä opiskelijoiden esiintyjyyteen. Arvelen kuitenkin, että mikäli yleisökontaktikurssin opiskelijat lähtisivät valmistamaan uusia hoitolaitoksissa tai vankiloissa esitettäviä esityksiä, he tietäisivät asettuvansa niiden kautta jonkinlaiseen samastumissuhteeseen katsojiensa kanssa. Tämä vaikuttaisi heidän esiintymisen eleeseensä, johon olisi jo lähtökohtaisesti sisäänkirjoitettuna ajatus katsojien erityislaatuisuuden huomioimisesta.

Kaaviota ei tule tarkastella lopullisena synteesinä siitä, mitä esiintyjän ja katsojan välillä esityksen aikana tapahtuu. Se on pikemminkin visuaalinen kooste havainnoista, joita olen hoitolaitoksessa esiintyvän näyttelijän yleisösuhteesta tämän tutkimuksen yhteydessä tehnyt. Se on myös kuva ”ei erityisen osallistavasta” teatteriesityksestä ja yleisön osallisuudesta siinä.

Yleisökontaktikurssi tuo esiin taideteoksen, joka samastuu katsojiinsa ja muuttuu sen seurauksena. Nähdäkseni tähän havaintoon kilpistyy jotain yleisempää esittävän taiteen olemuksesta: sen tavasta olla olemassa suhteessa kokijoihinsa. Havainto ei kuitenkaan ole uusi eikä rajoitu vain live-taiteisiin. Esimerkiksi reseptioestetiikassa puhutaan kaunokirjallisesta teoksesta, joka syntyy teoksen ja sen kokijan odotushorisonttien kohtaamisesta.

Kysymys yhteiskunnallisesta toiseudesta nousi yleisökontaktikurssilla odotetusti esille. Ollessaan tekemisissä vankien, kehitysvammaisten tai korvaushoidossa olevien päihteidenkäyttäjien kanssa opiskelijat kohtasivat paitsi heille vieraan ja oudon todellisuuden, myös yksilöitä, joiden mahdollisuudet tehdä omaan elämäänsä liittyviä valintoja olivat opiskelijoihin verrattuna varsin rajalliset. Opiskelijat pohtivat, onko esityksen vieminen hoitolaitoksiin se mitä niiden asukkaat todella tarvitsevat vai voisiko teatteri toimia keinona tuoda marginaaliin jäävien ihmisten ääni kuuluviin. Yleisökontaktikurssin kohtaamiset saattavat vaikuttaa siihen, minkälaista taidetta opiskelijat haluavat vastaisuudessa tehdä, ja millä keinoin.

7. Hyvinvointitaiteesta

Väitöstyöni tarkoituksena ei ole tutkia esitysvierailujen vaikutusta hoitolaitoksissa asuvien henkilöiden elämänlaatuun tai hyvinvointiin. Sen sijaan huomio kiinnittyy siihen, miten hoitolaitoksissa esiintyminen muuttaa – ja mahdollisesti vahvistaa – teatterintekijän taiteilijuutta. Silti tutkimukseni linkittyy osaksi monialaista terveyttä kulttuurista -aiheista tutkimusta ja toimintaa. Tämän johdosta haluan ottaa kantaa muutamiin tällä alueella muodikkaiksi käyneisiin käsitteisiin.

Esimerkiksi hyvinvointitaiteen käsite on asettunut viime vuosina osaksi taidepoliittista keskustelua. Hallitusohjelmassakaan ei taiteesta juuri muuta sanota kuin että sen hyvinvointivaikutuksia on syytä tukea. Tämä on kärkihanke.

Terveydenhuollon ja kansanterveyden näkökulmasta hyvinvointitaide sisältää olennaisen havainnon: taiteen tekeminen ja kokeminen voi parantaa ihmisten elämänlaatua. Tämän ikiaikaisen ilmiön osoittavat todeksi nyt myös lukuisat kansainväliset tutkimukset.

Taiteilijan korviin käsite kuulostaa varsin problemaattiselta. Hyvinvointitaide luo odotuksen tietystä ennalta määrätystä vaikutuksesta, joka taideteoksella tulisi olla. Jokainen taiteen äärellä aikaansa viettävä tietää, ettei tällaista voi luvata. Kaikki kokevat taiteen yksilöllisesti. Sama esitys, kirja tai sävellys voi olla yhdelle hyvinvoinnin ja toiselle pahoinvoinnin lähde.

Taidefilosofisesta katsantokannasta tarkasteltuna hyvinvointitaide on tuuleen rakennettu tupa. Vielä pahemmin tyhjän päälle jäävät hoito- ja hoivataiteen tehokkailta kuulostavat viritelmät. Olen kuullut niitä käytettävän erityisesti hoitolaitoksissa toteutettavan taidetoiminnan yhteydessä. Kuinka moni itseään kunnioittava taiteilija voi antaa työstään hoitotakuun?

Myös hoitolaitoksen asukkaan näkökulmasta hoivataide kalskahtaa vähintään arveluttavalta. Ajattele itseäsi palvelutalossa. Muututko sinä sairauden tai vanhenemisen myötä taiteen ystävästä hoivataiteen ystäväksi? Eivätkö laitoksissa asuvat ihmiset ansaitse elämäänsä aivan yhtä korkeatasoista taidetta kuin ketkä tahansa muutkin? Kokemukseni mukaan taiteen tekeminen ja kokeminen mahdollistavat yllättävän tasa-arvoisia kohtaamisia erilaisista lähtökohdista tulevien henkilöiden välille. Hoivataiteessa puolestaan on holhoava sivumaku, se lähestyy kohdettaan yläviistosta: ”Minä parannan sinut!”

Taiteen ja terveydenhuollon logiikat eivät ole kaikilta osin yhteen sovitettavissa. Terveydenhuollossa riskit pyritään minimoimaan. Taiteessa varman päälle pelaaminen taas ennakoi näivettymiskuolemaa. Aristoteles kuvasi, miten taiteen kautta puhdistautuminen eli katharsis saattaa maksaa kamalia kärsimyksiä. Kuka määrittelee, miten paljon ja millä tavalla taiteen hyvinvointivaikutusten toteutuminen saa kirpaista?

Hyvinvointi- ja hoivataiteen käsitteet uhkaavat tylsyttää taiteen terän. Hoitotyön yhteydessä olisi reilumpaa puhua taidelähtöisistä menetelmistä tai taideterapiasta. Niissä taiteen välineellisyys on avointa ja tekijällä toivottavasti koulutusta ja kompetenssia sen saavuttamiseen. Muissa tapauksissa pelkkä taide riittää. Se on luonnostaan suuri ja avoin. Ja sen verenkiertoa parantavasta vaikutuksesta on näyttöä ammoisista ajoista lähtien.

Ajallemme on tyypillistä halu mitata ja määritellä taiteen välinearvoja. Kuinka paljon ja millä tavalla taide lisää elinkeinotoimintaa, parantaa terveyttä, yhteisöllisyyttä tai työkykyä. Lukuisat hienot projektit ovat osoittaneet, että taiteesta todella on moneksi, ja että vain mielikuvitus asettaa sen soveltamiselle rajat. Taiteilijoiden olisi kuitenkin syytä valpastua, kun taiteesta tehdään talouden ja hyvinvoinnin myllyä. Tarvitsemme välinearvoista vapaata, traditionsa tunnustavaa ”taidetta taiteen vuoksi taidetta”. Muuten meillä ei pian ole mitä soveltaa. Taiteen autonomia on myös sananvapauden peruskäsite.

Hallituksen kärkihanke on silti tärkeällä asialla: taiteen saavutettavuuden ja hyvinvointivaikutuksiin liittyvän tietoisuuden edistäminen on erinomainen juttu. Toimenpideohjelmien laatimiseen pitäisi taiteen tekijät ottaa entistä tiiviimmin mukaan. Avautuminen terveydenhuollon ja sosiaalitoimen suuntaan sisältää taiteilijan kannalta monia hienoja mahdollisuuksia. Yleisöpohja laajenee, taiteen merkitys yhteiskunnassa vahvistuu, omaan tekemiseen löytyy uusia perspektiivejä. Instituutioiden välisen rajan ylittäminen vaatii kuitenkin vahvaa taiteilijaidentiteettiä, ja hoitolaitoksissa asuvien henkilöiden kohtaaminen ihmistuntemusta ja sosiaalista herkkyyttä. Tulevaisuuden taiteilijoilta saatetaan edellyttää monia sellaisia taitoja, joita nykyisessä koulutusjärjestelmässä ei ole huomioitu. Onkin mielenkiintoista seurata, minkälaisia jälkiä tämä ”hyvinvointitaiteen kulta-aika” korkeamman asteen taiteilijakoulutuksen opetussuunnitelmiin jättää, esimerkiksi täällä Taideyliopistossa. Miten onnistumme avautumaan yhteiskunnan eri alueille taiteen autonomiasta ja korkeimmasta mahdollisesta laadusta luopumatta?

 

2.10.2015

CC BY NC ND