Jalkanen, Tiina Lectio Praecursoria

Voiko tyttö olla komea? Voiko poika olla ryhmänsä herkkätuntoisin? Entä tyttöyden kirjon avaaminen? Taiteellis-pedagogisen väitöstutkimukseni aiheena on tyttöyden rakentuminen ja ilmeneminen kehollisuudessa ja siitä syntyvä pedagoginen tieto. Tutkimukseni tavoitteena oli tarkastella, miten tyttöyttä voidaan ymmärtää nykytanssin näkökulmasta ja sen suuntaamana. Opetus ja esitykset, samoin kuin tyttöjen haastatteluissa esiin nousseet teemat, kytkeytyivät moninaisiin teorioihin, tärkeimpinä tässä tutkimuksessa taidepedagogiikka, feministinen teoria ja ruumiinfenomenologia. Tanssipedagogiikkaa käsittelen osana taidepedagogiikkaa. Tutkimuksessani halusin syventää tanssiopetusta taidepedagogiikan kehyksessä. Analysoin tutkimusaineistoani kehollisuudesta käsin kirjoittamalla. Tulkitsen kinesteettisen empatian herättämiä aistimuksia ja ajatuksia kirjoitusprosessin aikana. Tarkempaan lähilukuun käytän matkan varrella kehittämääni analyysimenetelmää ”viisikehokasta”, jonka avulla havainnoin tyttöjen liikkumista ja tanssia. Analyysimenetelmä sai vaikutteita niistä teemoista, jotka tulkintani mukaan toistuivat tyttöjen haastatteluaineistossa. Menetelmä painottaa erityisesti tanssimiseen liittyvää kehollista ulottuvuutta, joka on tämän tutkimuksen tyttöyden ilmentymisessä keskeistä. Palaan kohta näihin aiheisiin.

Tutkimukseni otsikko on: ”Tyttötrilogiasta kokemusten kirjoa avaavaan taidepedagogiikkaan”. Tutkimusaineistoni perustana oli kolme, nuorten tyttöoppilaideni ja muun taiteellisen työryhmän kanssa toteuttamaamme tanssiteosta. Ne muodostivat tyttötrilogiaksi nimetyn teossarjan. Tyttötrilogian osat olivat ”Pink kapina” (2001), ”InExit” (2003) ja ”Voimapiste” (2005), ja nämä teokset saivat ensi-iltansa vantaalaisissa esitystiloissa. Tutkimusaineistoni muodostui tyttötrilogian yhdeksästätoista (19) videotaltioinnin koosteesta ja yhdeksän tytön haastatteluaineistosta. Esitarkastettuna käytännöllisenä osiona toimi avoin työpajademonstraatio, joka toteutettiin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vuonna 2014. Väitöstutkimuksen kirjallinen osio kokosi yhteen tutkimukseni eri vaiheet ja esitteli ne sekä analysoi ja tulkitsi niiden aikana syntynyttä aineistoa.

Haluan tässä lektiossa esitellä tutkimukseni prosessia ja herättää kysymyksiä. Rajauksen tutkimukselleni loivat kaksi tutkimuskysymystä: Ensimmäinen niistä kysyy, millaisena tyttöys rakentui ja esityksellistyi tyttötrilogiassa tyttöjen ja opettaja-koreografi-tutkijan näkökulmasta? Toinen kysymys oli, millaista taidepedagogista tietoa tyttötrilogia ja siihen liittyvä tutkimusprosessi tuotti.

Tarkastelen aineistoani taidepedagogiikan, feminististen teorioiden ja ruumiin fenomenologioiden muodostamassa teoreettisessa viitekehyksessä (kuvio1.) Teoreettiset kentät ja keskustelut ovat tutkimuksessani dialogisessa suhteessa, päällekkäisinä ja välillä myös monimutkaisesti toisiinsa suhteutuvina. Yhdistelen eri suuntauksia ja teorioita hyvien käsitteiden löytämiseksi tietoisena siitä, että suuntaukset edustavat osittain eri teoriaperinteitä ja koulukuntia. Opetus ja esitykset sekä tyttöjen esiin nousseet teemat haastatteluissa kytkeytyivät yhtäältä ruumiillisuuteen ja kokemuksellisuuteen, mutta toisaalta yhtä lailla monin tavoin myös sukupuolen problematiikkaan.

Keskeinen teoreettinen ajatus työssäni on Judith Butlerin liikkuva identiteettikäsitys (Butler 1996). Tarkastelen feministisen teorian keskusteluja suhteessa siihen. Lähestyn performatiivisuutta butlerilaisittain eli näkökulmasta, jossa sukupuolen ilmaisut saavat eri merkityksiä eri konteksteissa.

Tyttötutkimuksen tarkastelu työssäni suhteuttaa tyttötrilogian muihin tyttöydestä keskusteleviin aiheisiin ja näkökulmiin. Tyttöys ja tyttötutkimus jäsennetään ja ymmärretään tutkimuksessani jälkistrukturalismin pohjalta eli siten, että tyttöys on neuvoteltavissa ja jatkuvassa liikkeessä oleva konstruktio. Tällä hetkellä ajankohtainen neuvottelu ja keskustelu käydään naisten ja tyttöjen tärkeän #metoo-keskustelun ympärillä. Seksuaalista häirintää, siihen liittyviä valtasuhteita tai käyttäytymistä tyttötrilogia ei käsitellyt. Toisaalta nämä teemat linkittyvät osittain tyttöyden ja sukupuolisuuden rakentumisen problematiikkaan. Tyttötrilogian aihevalinnoilla aistimme piilossa olevia jännitteitä.

Ruumiinfenomenologiassa esittelen kehomieli-käsitystäni tyttöjen tanssissa. Tarkastelen tietoisuuden muotoutumista ja tajunnallisuuden rakentumista osittain kehollisena tapahtumana (Rouhiainen 2015). Tietoisuus ja tajunnallisuus ovat oppimisen perustaa.

Analysoin tutkimuksen empiiristä aineistoa kehollisuudesta käsin kirjoittamisella, jonka avulla tulkitsen kinesteettisen empatian herättämiä aistimuksia. Tarkempaan lähilukuun käytän analyysimenetelmää, matkan varrella kehittämääni ”viisikehokasta”, jolla havainnoin tyttöjen liikkumista ja tanssia. En keskity tulkinnassani tyttöyden stereotypioihin, vaan analysoin tyttöyttä kehollisena ja ruumiillisena olemisena viisikehokkaan analyysimenetelmällä (kuvio 2.). Siinä toiminnallis-fyysinen, kinesteettinen, kokemuksellinen, kollektiivinen ja esireflektiivinen taso vuorottelevat kehon kokemuksina. Painotan analyysissäni esireflektiivistä tasoa mahdollisuutena hahmottaa erityisesti kehoa, itseksi tulemista ja moninaisuuden kirjoa.

Analyysimenetelmä sai myös vaikutteita niistä teemoista, jotka tulkintani mukaan toistuivat tyttöjen haastatteluaineistossa. Näillä viidellä tasolla tulkitsin aineiston teemoja tyttöys, kehollisuus ja tietoisuus. Nuorten ja lasten kanssa työskennellessä oli erityisen tärkeää kiinnittää huomioita tutkimusetiikkaan. Tässä työssä kiinnitin huomiota tyttöjen säilymiseen anonyymeina.

Seuraavassa luonnehdin, mihin viisikehokkaan kullakin osa-alueella viittaan.

Toiminnallis-fyysisen ja kinesteettisen liikkeen tasot ovat suhteellisen helposti havainnoitavissa olevia tasoja toiminnan, tanssin, taidon, tanssityöskentelyn ja esiintymisen tarkastelussa. Fyysinen, motorisesti monipuolinen, rytmisesti jäsentynyt ja tilallisesti fokusoitunut liikkuminen sekä kehon yhteydet aistiva kinesteettinen liike ymmärretään perinteisen tanssin tunnusmerkkeinä. Empirian ja käytännön tasolla esimerkiksi taiteen perusopetuksen kontekstissa toiminnallis-fyysisen ja kinesteettisen tanssin alue on laaja-alainen, joten harjoitteluun ja harjaantumiseen tarvitaan paljon aikaa ja kokemuksellisen kehon avautumista tanssijan tekhnenä (Monni 2004).

Kokemukselliseen kehollisuuteen on kiinnitetty tanssin kentässä paljon huomiota 2000-luvulta lähtien. Liikkeen, kehon ja kokemuksen tuntu ovat olleet tanssin, tanssinopetuksen tai kehotyöskentelyn lähtökohtia. Erilaiset kehossa koetut kokemukset, mielikuvat, tuntemukset, eleet, aistimukset, tunteet ja muistot on haluttu tuoda tanssiin ja jaettaviksi yleisön kanssa.

Kollektiivinen kehollisuus mahdollistuu kinesteettisen empatian ja peilisolujen reaktioiden pohjalta (Ylönen 2004). Kinesteettinen hermosoluverkosto reagoi näkemäänsä liikkeeseen, ja se on osittain samaa kuin itse olisi tehnyt liikkeen, vaikkakin se on eri asia (Parviainen 2006). Proprioseptiseen mielikuvaan sisältyy sekä kehon sisäisiä proprioseptisiä aistimuksia (liike-, lihasjännitys-, nivel- ja tasapainoaistimuksia) että objektikehon visuaalisia mielikuvia (Monni 2004, liite, 16). Kollektiivinen peilaus ja toisen liikkeiden kehollinen aistiminen ovat tuttu ilmiö ryhmäkoreografioista.

Esireflektiivinen kehollisuuden alue näyttäytyy 2000-luvun alkaessa suomalaisessa nykytanssissa kokemuksia painottavana työskentelynä, josta käsin tanssitoimintaa ja tanssitaidetta tehdään, tutkitaan ja opetetaan. Kehon kokemukset, tuntemukset ja tunteet olivat hyvin merkittävässä osassa saksalaisen modernin tanssin kehityksessä, mikä heijastui myös silloiseen suomalaiseen tanssiin ja naisvoimisteluun. Postmodernissa tanssissa, esimerkiksi kontakti-improvisaatiossa, kehittyi myös omanlaisensa kehon tuntemusten ja liikkeenlaatujen havainnoimisen tapa. Kehomieli, niiden yhdistyminen eri tavoin, on ollut inspiraation ja tutkimuksen lähteenä kehoterapioissa ja tanssi-liiketerapioissa (Klemola 2013; Lahdenperä 2013). Niissä on tarkasteltu kehon kokemuksia ja ei-kielellisten alueiden tuntemuksia.

Omassa kehon kokemuksen havainnossani esireflektiiviset olemisen tavat (ei-kielelliset, esidiskursiiviset, esipersoonalliset, reflektoimattomat kokemukset) näyttäytyvät erittäin kiinnostavina. Näistä alueista voidaan saada kiinni sekä taidetyöskentelyllä että erilaisilla terapiamenetelmillä.

Esireflektiivisyys ilmenee materiaalisena tiivistymisenä kehossa: esimerkiksi jähmettyminen, haukottelu, pään kääntäminen pois, kehon ei-maadoittuneisuus, tavallista korkeampi energiataso, jännittyneisyys tai voimakkaat reaktiot. Esireflektiivinen kehollisuus vaikuttaa jo, ennen sitä huomioivaa tietoista kokemusta. Esireflektiivisellä ymmärrän tajuista, ei vielä tietoisella tasolla aistittavaa kehollisuutta, kehoa ennen käsitteiden ja kielisymboleiden muodostumista (Anttila 2008). Myös kollektiivinen kehollisuus liittyy yksilön esireflektiivisen kehollisuuden alueeseen. Yksilö ikään kuin kokee omassa kehollisessa olemisessaan resonanssia, aistimusten kehoalustassa tapahtuvia muutoksia, jotka hän myöhemmin yhdistää, kokee ja nimeää henkilökohtaisiksi tunteikseen. Kollektiivisuus vaikuttaa oleellisesti esireflektiivisen kokemiseen. (Reynolds 2012.)

Myös koreografisen liikkeen havainnointi ja pedagoginen havainnointi ovat osittain päällekkäisiä tapahtumia, mutta painotan aineistoni pohjalta pedagogista havainnointia. Erilaiseen tanssityöskentelyn tarpeeseen on erilaisia lähestymistapoja ja jäsennyksiä. Edellä esitetty ”viisikehokas” on yksi mahdollinen kehikko tai alusta esimerkiksi lapsen ja nuoren tanssin moninaisuuden kirjon lisäämiseen tanssissa ja taiteen perusopetuksessa. Arvokeskustelun paikka on, ketä halutaan ja ketkä pääsevät taiteen- tai tanssinopetuksen piiriin?

Siirryn seuraavaksi työni johtopäätöksiin. Ensimmäinen johtopäätökseni on, että työni puolustaa tutkimuksellisena kannanottona tyttöyden identiteettisubjektin liikkuvuutta. Tuon myös esiin tyttöjen liikkuvan identiteetin sosiokulttuurisen muutoksen hitauden. Kysyin haastatteluissa tytöiltä muun muassa: “meillä oli tyttötrilogiassa tyttöys teema, mitä sanot siitä?” Haastattelukommenteissa todettiin tyttöydestä seuraavaa: ”se ei tavallaan määrittele, millainen tyttö olen”, ”se oli ensisijaisesti dynamiikkaa”, ”improvisaatiot olivat siinä tosi kivoja”, ”semmonen ylinaisellinen olo”, ”on semmoinen, kun on”, ”etsii kokonaisuutta, yhteyttä tarinaan”, ”monipuolista, vaikka ehkä semmoista hiljaista tyttöä ei siinä ollut”, ”synkkä aihe, mutta tunnelma oli mitä parhain”, ”sain kontaktin yleisöön, vaikka aina niin isot lavat”, ”mä olin sellainen, että jos ei ollut mitään sanottavaa, niin mä olin hiljaa”.

Toinen johtopäätökseni on, että viisikehokkaan analyysimenetelmää voi mahdollisesti soveltaa laajempaan käyttöön taide- tai tanssityöskentelyssä. Mallin kaikki tasot sekä erityisesti esireflektiivinen taso mahdollistavat oppilaiden piilossa olleiden tuntemusten esille pääsyn ja ilmenemisen. Opettajan ruumiillinen läsnäolo virittää taide- ja tanssityöskentelyssä resonanssin alueita, jota muunlainen toiminta ei tavoita. Huolella rakennetut olosuhteet opetuksessa ja ruumiillisesti aistittu ilmapiiri itsessä ja oppilaissa ovat opettajan työkaluja.

Tyttöyden identiteetti on paljon liikkuvampi kuin halutaan uskoa. Minulle tyttöys merkitsee ennen kaikkea itseksi tulemisen tilaa.