Maapallon ekosysteemillä on meneillään etsikkoaika. Ihmisten ponnistelujen kohteet ovat tai niiden pitäisi olla uudella tavalla yhteisiä. Kuitenkin suhtautuminen muuttuvaan ympäristöön vaihtelee. Jotkut ovat toiveikkaita, toiset piittaamattomia, jotkut kyynistyvät tai väsyvät. Toiset näkevät velvollisuudekseen koettaa tehdä jotain ja toiset odottavat toisten tekevän. Eräs tapa reagoida yhteiseen ongelmaan on yrittää kokoontua yhteen sopimaan siitä, miten pitäisi toimia. Se on osoittautunut vaikeaksi. Ihmiskunnalla ei ole kollektiivista valmiutta katsoa yhteisiin päämääriin. Entä onko ihmiskunnalla kykyä täydentää taitojaan ja tietämystään toimintakyvyn hyväksi?

Se, että myös länsimainen kulttuuri ja taide-elämä sen osana on murroksessa, voi tänään kuulostaa liioittelulta, muttei ehkä ole sitä enää huomenna. Toisaalta voi väittää, että taide elää murroksista, että muutos on taiteessa ja taiteilijoissa läsnä aina ja että se vain on eikä siitä tarvitse välittää. Muutos merkitsee kuitenkin aina jotain ennakoimatonta, jonkin tuntemattoman kohtaamista, muuttumista. Meidän aikanamme muutos tunkeutuu enemmän tai vähemmän kaikille inhimillisen elämän alueille, ja pysyviin asiaintiloihin luottava elämänasenne joutuu koetteelle. Yhteinen todellisuutemme etsii olemustaan. Jos ja kun taiteen maailmassa on taitoa elää ja toimia muutoksessa, se on syytä ottaa tarkasteltavaksi.

Maailmankaikkeuden mittakaavassa suomalainen teatterielämä ei ehkä ole kovin keskeinen, mutta niin kuin mikä tahansa yhteisö, se on jäsenilleen merkittävä hyvin jokapäiväisellä tavalla. Teatteri näyttää erilaiselta riippuen siitä, millaiseen ilmiöön huomioni kiinnitän: tiettyyn esitykseen, koulutuksen käytäntöihin, taiteelliseen suunnitteluun, yksittäisen taiteilijan urapolkuun, teatteritaiteen rahoitukseen vai yleisöpohjan alueellisiin eroihin. Jokaisella teatteriyhteisöllä on paikalliset siteensä, toimintakulttuurinsa ja ongelmansa. Lisäksi yhteisöjen pitäisi kyetä näkemään, miten todellisuus ympärillä muuttuu ja miten se on osa myös teatteriyhteisön todellisuutta – ja sitäkin miten teatteri liittyy maailmaan, miten se voi tänään ja huomenna heijastaa aikaansa. Miten teatteri tällaisesta näkemisen tehtävästä selviytyy? Entä kuka tai mikä teatterissa on se, joka näkee?

Vastatakseni yritän ensin ajatella, miten teatterin ymmärrys itsestään on muotoutunut ja miten uutta ymmärrystä syntyy. Suomalaisen teatterin lyhyt historia kiteytyy joidenkin yksilöiden nimillä mainittuihin kausiin, samoin koulutus, jonka vaiheita leimaa lisäksi jonkinlainen historiattomuus, perinteiden katkeilu. Niiden seitsemän vuoden aikana, joina olen perehtynyt omaan taiteenalaani tutkimalla sitä, puheisiin on kuitenkin tullut uusia sävyjä. Niitä tulee tutkimuksen kautta, ja niitä tulee tekijöiden etsiessä vaihtoehtoisia tapoja toteuttaa ammattiaan. Vaikutteita virtaa maailmalta, esimerkkeinä vaikka esitystaiteen ja yhteisöllisten esitysmuotojen tapaiset alueet. Myös perinne syttyy puheenaiheiksi, kun tekijät kyseenalaistavat toiminnan rakenteita ja ammattiryhmiensä identiteettejä. Viime päivinä on innostuttu niin sanottujen konkareiden opinnäytteistä, joissa käsitellään takavuosien kyseenalaisia näyttelijäntyön opetusmetodeja. Aiheita riittää.

Valtaosa teatteria koskevasta vuosittaisesta julkisesta puheesta koskee luonnollisesti niitä monenlaisia esityksiä ja ilmiöitä, joita syntyy ja haudataan. Seurataan myös merkkejä yleisön liikkeistä ja keskustellaan teatterista tuotteena, jolla kilpaillaan maksavan yleisön vapaa-ajasta. Siinä ohessa syntyy ja väistyy trendejä, tähtiä ja guruja.

Kuulostaako liiankin tutulta? Suomalaista teatteripuhetta vaivaa käsitykseni mukaan rutinoituminen ja neuvottomuus, joka ilmenee itsekseen lopahtavina keskustelunalkuina, kärsimättömyytenä, puheenaiheiden reaktiivisuutena, satunnaisuutena, uskalluksen puutteena, julkisuushakuisuutena ja syvemmälle katsoen muuttumattomuutena. Suomalainen teatteri elää etsikkoaikaa, se kriisiytyy. Muutoksen pysyvyyttä ajatellen näin pitää ollakin, toistuvasti. Teatterin suhdetta maailmaan ja maailman tämänkertaista muuttumista ajatellen se on ehkä välttämätöntä. Kysymys kuuluu, pitäisikö siitä käsittää jotain enemmän? Entä pitäisikö ymmärtää jotain siitä, miten muutosprosessit yleensä rakentuvat. Entä voivatko kriisit olla hedelmällisiä, pitäisikö niiden kehittymistä mieluummin avittaa kuin estää?

TUTKIMUKSENI AIHEENA ON OLLUT TEATTERIN TAITEELLINEN PROSESSI. Olen tutkinut sitä tekijöiden ja tekemisen suunnasta. Tutkimukseni pyrkii edistämään tekijälähtöisen ymmärryksen ja toimintakyvyn lisäämistä teatterissa.

Prosessi merkitsee muutosta. Muutokset tapahtuvat kriisien läpi. Tavoitteenani on luoda teatterille ja teatterintekijöille väyliä ja välineitä muuttumiseen, muutoksen dynaamisuuden tunnistamiseen. Tutkimusotteeni on tarinallinen. Olen kyseenalaistanut vakiintunutta teatterikieltä kertomalla toisin, useimmiten seikkaperäisesti ja systemaattisesti enemmän. Olen havainnoinut myös toisaalla, pysyvien näyttämöiden ulkopuolella tehtyä työtä. Tarkastelussa on tullut esiin taiteellista toimintaa jarruttavia ilmiöitä. Jyrkkään vastakkainasetteluun ja jäyhiin ajatusmalleihin perustuva asenne, samoin kuin hierarkinen toimintatapa näyttäytyvät ymmärryksen lisäämisen esteinä. Se on korostanut hiljaisempien tarinoiden kuulemisen merkitystä ja suunnannut tutkimistani. Kertomiseni ehkä hajottaa, luo aukkoja ehjän näköiseen seinään, mutta toisaalta kokoaa palasia kuvaamalla toimintaa myötämielellä ja läheltä, tarkentamalla ja kertomalla lisää.

Suomalainen teatteri tunnetaan erityisesti siitä, ettei se ole oppineiden sääntelemä taidemuoto vaan alkuvoimaisuuden pesä ja kansalaisten oma luomus. Tästä seuraa paljon hyvää ja lisäksi vaikkapa se, että teatterityön keskeiset käsitteet elävät omaa elämäänsä, puhe on monesti alisteista käytännön työlle ja käsitehämäryys vaikeuttaa keskusteluyhteyden syntymistä.
Avaan nyt omaa ymmärrystäni tutkimukseni otsikosta, teatterin taiteellisen prosessin käsitteestä. Sehän sisältää joitakin avainsanoja.

TEATTERI. Nykyteatteri ja paikkasidonnaiset esitykset ovat tämän päivän teatteri-ilmiöitä. Taiteenalat sekoittuvat ja uusia syntyy. Toisaalta teatteri-instituutioissa yksittäiset tekijä-sankarit tekevät taiteelliset aloitteet ja heidän taiteellinen näkemyksensä synnyttää esityksen, sukupolvitulkinnan perinteisestä aiheesta tai käyttödraamaa niin sanotulle suurelle yleisölle. Teatteri ei tarkoita enää kaikille samaa. Oma ymmärrykseni perustuu ammatilliseen taustaani, näyttelijyyteeni, tekijyyteeni ryhmän jäsenenä. Teatteri merkitsee näyttelijän toiminnan paikkaa, joka voi sijaita missä vain minne näyttämö päätetään perustaa. Teatteri merkitsee siis minulle näyttämöllä syntyvän teoksen esitystä tai tapahtumaa.

TAITEELLINEN. Myös taiteellisen käsite luo muuttuvia assosiaatioita. Yleiseen keskusteluun se ilmaantuu usein laatusanana, jolla arvioidaan valmista esitystä tai määritellään vaikkapa, mitä näytteleminen on tai ei ole. Näyttelijäntyön opetuksessa puhutaan käsityötaidosta ja käsityöläisyydestä näyttelijän ammattina. Tausta-ajatuksena on jättää taiteellisuus ja kokonaisvastuu ohjaajalle ja taiteelliselle ennakkosuunnitteluryhmälle. Minulle taiteellinen on ensisijaisesti toiminnan sana. Taiteellisella toiminnalla on kokonaistavoite, siinä syntyy teos, esitys tai tapahtuma. Se on kaikkien osallisten asia. Taiteellinen lähenee silloin teonsanaa: ryhmän työskentelyä ja ajattelua, jonka tavoitteena on taideteos.

PROSESSI. Prosessi on ollut pähkinäni, houkuttajani. Tuo hämärän kuuloinen, tiukkaan pakattu sana, josta kumpuaa teatterin yhteydessä niin riemunkiljahduksia, ahdistuksen syövereitä, tiheää pulssia vähähappisessa ilmassa ja määrätietoista huipun tavoittelua kuin lauhkeiden vyöhykkeiden samoiluakin: prosessi on ollut keskeinen kiinnostukseni kohde.

Prosessin merkitys teoksen syntymisessä näyttämölle on ollut pitkään teatterin lähes sanaton aihe. Jos siitä on puhuttu, puhe on painottunut yksilöllisen ja yksityisen työskentelyn vaiheisiin. Näyttelijöille asettuu perinteen mukaan velvoite luottaa ohjaajaan ja ohjaajalle kasataan sankarillisen näkijän, johtajan ja suunnannäyttäjän paineet. Monet muut osalliset nähdään jopa ulkopuolisina. Kollektiivisen taiteellisen työskentelyn kysymys on noussut omalla tekijäntaipaleellani kiinnostavana arvoituksena esiin yhtä usein kuin on noussut myös yleinen neuvottomuus sen äärellä.
– Ei siitä voi tietää mitään. Sille ei ole sanoja, eikä niitä voi kai olla.
Tai:
– Mitä puhumista prosessissa on? Siinä työssä joko on se jokin tai sitten se puuttuu, se tunne.
Tai että:
– Lopputulos on kiinnostava, ei se miten se syntyy.

Näyttelijät tietävät, että esityksen syntymisen vaiheet ovat oma lukunsa, ne eivät ole tyhjennettävissä eivätkä typistettävissä suoraviivaiseen määritelmään. Niissä syntyy ja kasvaa tai kaatuu kaikki, minkä kanssa yleisö aikanaan kohdataan. Esitys on vaiheikkonsa hedelmä. Ehkä juuri neuvottomuus, sanattomuus on saanut meidät niin lujasti uskomaan, ettei sanoja voi edes etsiä.

KUN OLEN VIIME PÄIVINÄ VIRITTÄYTYNYT TÄHÄN TILAISUUTEEN, mielessäni on ollut kuva, kellastunut valokuvasuurennos, joka esittää nuorta kiinalaista pariskuntaa, mies ja nainen seisovat siinä rinnakkain, hivenen toisiaan kohti kääntyneinä. Se on ehkä kihlajaiskuva tai otos häämatkalta, joskus kaksikymmentäluvulla. Kädet lepäävät puisella sillankaiteella. Nainen pitää päivänvarjoa, joka luo heille yhteisen taustakankaan. Taempana on jokin puu kukassa.
Kun osuin kuvan kohdalle joitain vuosia sitten kiinalaisen valokuvataiteen näyttelyssä Tennispalatsissa, se pyysi minua pysähtymään ja hymyili. Ei mies, ei nainen kuvassa vaan kuva itse hymyili minulle. Meille syntyi pieni kohtaaminen, tapahtui tunnistus, aivan kuin väliltämme olisi karissut välinpitämättömyyden panssarilasi murskaksi maahan. Tai mitä tapahtui? En tiedä vaikka tiedän.

Alkuperäinen valokuva oli revennyt. Se oli liimattu kokoon kolmesta palasta ennen suurentamista. Kuvan murtumakohdat näkyivät. Ne olivat elämän jälkeensä jättämiä merkkejä, kuin tahroja tai sormenjälkiä. Ne tekivät siitä enemmän kuin valokuvan, joka esittää kaksikymmenluvun pariskuntaa jossain Kiinassa. Siinä silmieni edessä kuva, se miksi se oli tullut siihen mennessä, antoi minulle vapauden katsoa, vapauden kysyä ja vapauden antaa sen vastata. Tietysti olisin voinut vain kävellä ohi. Myöhemmin olisin voinut unohtaa kuvan. Mutta en unohtanut, ja päiväkirjassani muutaman päivän kuluttua lukee: Pidä huoli että menet uudestaan sen kuvan ääreen. En mennyt, näyttely oli ehtinyt loppua.

Kerron valokuvasta. Otan riskin. Kertoessani valokuvasta teen ehdotuksen avatakseni tähän huoneeseen yhteiseksi tarkoitettua, vielä määrittymätöntä tilaa. Vasta muotoutuvassa todellisuudessa, valokuvan kokoisessa vielä rajaamattomassa aukossa voimme aistia ja ajatella taiteen tapahtumaa myös teatterissa. Niinhän teatterikin toimii, luoden paikallista, jaettua, aineetonta todellisuutta. Kaikki taide toimii niin. Tässä välitilassa viipyessämme voimme alkaa kysyä esimerkiksi sitä, millaisesta moninaisuudesta teatterin alituisen syntymisen ilmiössä oikein on kysymys. Millaisia väyliä se kätkee ja mahdollistaa? Millaisia välineitä siinä työskentelemisessä voi käyttää?

Valokuvaesimerkkini on kohtaaminen erään teoksen kanssa. Siinä välähtää näkyville mahdollisuuksia tulkita teosta ja kokemustani siitä. Henkilökohtainen kertominen voi välähtää yhteisesti tunnistetuksi, pikku kohtaaminen voi aueata tarinalliseksi tilaksi, lukemattomiksi tarinoiksi kohtaamisen hetkestä ja niistä jotka kohtaavat, ja miten kohtaavat ja millainen jälki jää. Kerrottuun voi palata, sitä voi kelata edestakaisin kuin filmiä.

Esimerkkini koskettelee myös sitä, millaisia mahdollisuuksia ja millaisia esteitä taiteen kohtaamiseen, ajattelemiseen ja taiteesta keskustelemiseen yleisemmin kiinnittyy. Erityisesti tarkoitan nyt niitä mahdollisuuksia ja esteitä, jotka koskevat tekijöiden ja tuntijoiden taitoa puhua teatterityöstä, ajatella sitä ja ymmärtää sen kietoutumista ympäröivään maailmaan.

TEATTERI ON KOHTAAMISTEN TAIDEMUOTO. Se on ryhmätyötä ja muovautuu aloitteissa ja niistä syntyvässä toiminnassa. Filosofi Hannah Arendtin mukaan ihmiset ovat alkuperäisesti ihmisiä yhdessä, eivät erillään. Ihmisten yhteenliittyminen perustuu synnynnäiseen aloitteellisuuteen, joka johtaa kohtaamisiin, joissa aloitteet koetellaan ja joissa yhteinen toiminta käynnistyy. Arendtin mukaan toiminta ja puhe liittyvät erottamattomasti yhteen. Vaikka Arendt tarkoittaa yhteiskunnallista toimimista, hän toteaa teatterin muodon sen lähisukulaiseksi. Tekijälle teatteri tunnistuu hyvinkin yhteiskunnaksi pienoiskoossa, jopa mikrokosmokseksi omine ilmastoineen. Pienoismaailma täydentyy alituisesti kulttuurin kerrostuessa. Siinäkin se muistuttaa elämää maapallolla. Kummassakaan elämä ei käy yksinkertaisemmaksi, päinvastoin.

Tähän ymmärrykseen perustuu ajatukseni tarinoista väylinä ja välineinä teatterin vaiheikoissa. Tarinat toimivat väylinä toimintaan. Ne toimivat tekijöiden sisäisinä ja heidän välillään. Tarinat luovat aloitteita ja ymmärrystä, yhteistä aineetonta tilaa. Teatterin taiteellinen toiminta edellyttää prosessin tajua, toimintakykyä muutoksen keskellä.

OLEN ASETTUNUT TUTKIJANA JA OSALLISENA TUTKITTAVANI PUOLELLE. En ole tavoitellut yleiskäsitteistöjä, oppeja tai metodeja, joilla voisi sulkea teatteritaiteen helposti hallittavalle alueelle. Tavoite on ollut tehdä tutkimusta, joka keskustelee toiminnan ja tekijöiden kanssa.

Monia meistä, jotka lähtevät tutkimisen tielle, yllyttää tarve seuloa omaa tekijyyttä, toiminnassa syntynyttä tietoa. Taiteilija-tutkijan kumppaniksi tulee hänen tekijänmuistinsa, ammatillisen muistamisen akti, reflektio. Tekijänä voin tutkia tapahtumista, tietämistä, kokemusta, ajattelua, osallisuutta, muovaamista. Tutkijan polkuani tukee kaikissa vaiheissa ja kaikissa tilanteissa kokemuksellinen, havainnoiva tekijyyteni, jonka vaalimisesta olen vastuussa. Reflektio voi ja sen on saatavakin viipyä matkalla pitkään kypsyäkseen tulevaa toimintaa kohti. Niin kuin kellastuneen valokuvasuurennoksen kohtaaminen avautuu kertomista kohti. Niin kuin se tässä huoneessa saattaa herättää kuulijan omat assosiaatiot.

PITÄÄKÖ KAIKKEA TUTKIA? Kysymys on esitetty minulle viime vuosina usein ja aina yllättäen, bussissa, kokouksessa, missä milloinkin. Kysyjinä ovat monesti olleet kollegani, teatterialan ihmiset. On ollut vaikeaa vastata. Kysymyksen herättämät assosiaatiot ovat olleet monesti kaoottisia. Kysymyksessä kuuluu arvovaraus: onko oikeutettua tutkia teatterin tekemistä, onko aihetta tutkia, onko syytä tutkia? Ehkä kysymyksen sisällä on myös ajatus, että tutkiminen on jotain ylimääräistä, ulkopuolista hommaa. Taustalla häämöttää epäily, onko mitään järkeä tutkia ja oletus, että teatteri on jotain, puuh, ööh, ääh, no, tiedäthän, ettei oikeastaan ehkä pitäisi tarkemmin edes ajatella, mitä se on, saati ruveta tutkimaan.

Tästä huolimatta TAPAUSTUTKIMUKSESSANI ON MUKANA työryhmätuotanto Sadetarinoita, laitosteatteriproduktio Suvi Kinoksen seitsemän enoa ja hoitolaitoksessa tehty tilaustyö Koti, sekä Uni riippukeinussa -radioteos.

Jokainen esimerkki todistaa teatterityön tarinallisia ulottuvuuksia omista suunnistaan. Sadetarinoiden kohdalla paljastui ryhmätyön moniulotteisuus ja haasteellisuus. Olin tässä työssä osallisena koollekutsujan ja ohjaajan roolissa. Työryhmän perustusten, yhteisten toimintatapojen ja tavoitteiden rakentaminen asettui tutkiessa kriittiseen tarkasteluun. Havaitsin aineiston avulla myös mahdollisuuksia, joilla syntyvä teos voi muovautua avoimessa vuorovaikutuksessa ympäröivän todellisuuden kanssa, antaa sattuman yllättää ja ohjata työtä.

Suvi Kinos näyttäytyy tutkimuksessani laitosteatterin maailmassa syntyvänä autonomisena teoksena perinteisine työnjakoineen. Teoksen erityispiirteenä oli intertekstuaalinen käsikirjoitus ja sen kerrostumien toteuttaminen näyttämöllä. Tätä työtä seurasin sivullisena havainnoijana.

Koti-produktio oli vaivaton ja keveä vaiheikko. Lähtökohtana oli kerätä sadutus-menetelmällä aineisto käsikirjoitukseen. Tämä tuotti kokemuksellisten oivallusten sarjan, joka kantoi esitykseen asti ja josta avautui tutkiessa tarinallisia väyliä kohti taidon harjoittamista, ja kohti yleisösuhteen erityisyyttä. Heräsi myös kysymys teatteritaiteen mahdollisuuksista vakiintuneiden esityspaikkojen ulkopuolella. Olin tässä työssä yksi työryhmän kolmesta jäsenestä.

Uni riippukeinussa syntyi tutkimisen varjosta. Tässä työssä liu’uin tutkimisesta taiteen tekemiseen, taiteelliseen tutkimiseen. Samalla syntyi uutta tekijän tietoa.

Tutkiessa siihen mennessä löytämäni välineet ja väylät asettuivat käyttööni tehdessäni käsikirjoitusta, suunnitellessani kokonaisuutta ja työstäessäni sitä toisten kanssa radiofoniseksi teokseksi.

Tutkittujen tapausten valossa teatterin taiteellinen prosessi näyttäytyy muovautuvana tilana, jossa etsitään ja harhaillaan, keksitään ja löydetään. Yhteisessä toiminnassa yhteiset ja yksilölliset tavoitteet koostuvat, niistä teos muovautuu. Toiminnan hajoamista ja koostumista ohjaavat parhaimmillaan huolettomuus ja ilo, kyky yllättyä ja syttyä. Toiminnan sitko syntyy uskomisesta siihen ja harjoittamisen taidosta. Täyteläisimmillään teatterin vaiheikko herättää näyttämöllä elämään kollektiivisen, kuviteltavissa olevan, senkertaisen todellisuuden, ehtymättömän tarinallisen väylän.

”Minä olen tosissani naimisissa lehmien kanssa”, sanoo taiteilija Miina Äkkijyrkkä. ”Eikä se siitä enää somene, ihan turha enää edes etsiä. Sitä yhtä kapeaa sektoria yritän hakea, sitä vapausfiilistä noitten vasikoitten kautta. Ja sitä yrittämistä mikä niissä on, kun ne kömpii ensimmäiselle askeleelle ja lähtee liikkumaan. Ne vapauspotkut.”

Minun vasikoitani tai miksi noita olioita kutsuisi, ovat olleet tarinat, tutkimukseni on vapauspotku.

Lähteet

Arendt, Hannah. 2002. Vita activa: ihmisenä olemisen ehdot. Tampere: Vastapaino.

Kemppainen, Jouni K. 2008. Äkkijyrkkä! Miina Äkkijyrkän haastattelu. Helsingin Sanomat, Kuukausiliite 5.

Tuntematon taivas – Kiinalaisia nykyvalokuvia. 2005. Tennispalatsin taidemuseo.

 

26.5.2008

CC BY NC ND