Törmi, Kirsi Lectio Praecursoria

Näihin aikoihin keväällä 2009 odotin jännittyneenä, hyväksytäänkö minut tutkimussuunnitelmallani jatko-opiskelijaksi. Pääsin Esittävien taiteiden tutkimuskeskukseen, tähän taloon. Aloitin innokkaana ja samaan aikaan sekavin tuntein teoreettiset opintoni, sillä teoria sanana herätti tuolloin lähinnä kauhunsekaisia tuntemuksia. Olinhan tanssinut elämäni, akateeminen ajattelu oli ollut elinpiiristäni kaukana. Tutkimusseminaareissa pidin nettiä auki ja googlasin mitä mahtoivat tarkoittaa sanat paradigma, epistemologia, ontologia, metodologia. Muistelenkin, että sain tästä yrityksestäni maininnan ”vuoden ahkerin opiskelija”.

Seitsemän vuoden jatko-opiskelijuuteni on nyt päättymässä tähän tilaisuuteen. Alkusysäyksenä tutkimukselleni toimi turhautumiseni ja tyytymättömyyteni silloiseen koreografiseen praktiikkaani. Halusin löytää vaihtoehdon koreografijohtoiseen, suunnitelmalliseen ja tavoitteelliseen työtapaan. Kaipasin jotain. Kaipasin elämänmakuista elämää, rosoisuutta, pysähtymistä ja kohtaamista. Sujuvuuden, jatkuvan liikkeen, väsymättömän ruumiin ja suvereeniuden sijaan kaipasin näkyviä ja kuuluvia tunteita. Elämä, ainakaan minun, ei ollut sujuva, väsymätön, suvereeni ja kompakti kokonaisuus. Ihmettelin, miksi tämä ei näkynyt taiteellisissa prosesseissa. Minua kiinnosti kovasti tunteet, nuo kaikkea sujuvuutta, sileää, siistiä, tavoitteellista ja tuottavaa toimintaa ”häiritsevät”. Muljahtelevat tunteet, jotka ihan ensimmäisenä laitetaan syrjään nykyisessä (työ)elämässä, että ne eivät häiritsisi vakavasti otettavaa toimintaa. Tunteissa oli minulle jotain kiehtovan anarkistista.

Tutkimukseni lukeutuu taiteelliseen tutkimukseen, joka on nuori tutkimusala. Taiteellinen tutkimus ymmärretään taiteilijan itsensä tekemänä prosessinomaisena, kehkeytyvänä ja dokumentoitavana tutkimuksena, jossa tuotettu tieto mielletään moniselitteiseksi, aukolliseksi ja osittaiseksi. Taiteellisessa tutkimuksessa hiljaisen tiedon luonteen ymmärtäminen ja sen merkitys uuden tiedon lähteenä on keskeistä. Tutkijan suhde tutkimuksen kohteeseen on taiteellisen tutkimuksen ytimessä. Minulle tämä on tarkoittanut sitä, että olen selventänyt mistä kysymykseni tulevat, miksi ja miten kysyn joitakin kysymyksiä ja miksi jätän toiset kysymättä.

Osallistavat ja prosessiorientoituneet käytänteet ovat viime vuosina tulleet yhä enemmän esittävään taiteeseen, myös tanssitaiteeseen. Pyrin tutkimukseni avulla ymmärtämään ilmiötä sekä muodostamaan uutta tietoa ja uusia menetelmiä tälle laajentuvalle tanssitaiteen osa-alueelle. Tutkimukseni kautta olen luonnostellut sellaisen vuorovaikutteisen koreografisen prosessin, joka vastaa ymmärrystäni siitä, mikä näyttäytyy minulle merkityksellisenä kohdatessani ihmisiä taiteellisessa työssä. Keskeistä tutkimuksessani on avata tilaa tunteille ja tuntemuksille koreografisessa prosessissa.

Tämä tutkimus kohdistuu taiteelliseen prosessiin ja sen eri ilmiöihin ennen esitystä; toki sivuan valmista esitystä prosessin viimeisenä säkeenä. En tässä tutkimuksessa pohdi yleisön osallisuutta tai esiintyjän ja katsojan välistä vuorovaikutusta tanssiesityksessä.

Mistä tutkimukseni koostuu

Tutkimuksessani olen toteuttanut kaksi taiteellista osiota: AmazinGRace esityksen vuonna 2010 ja Kierto-esityksen 2012. Näiden lisäksi toteutin kolme erilaista kokeiluluontoista käytännön sovellusta: Tunto-hankkeen vuosina 2012 ja 13, Vertaislaboratorio-toiminnan vuonna 2013 ja Piileskelevä liike -kohtaamiset vuonna 2014. Tänään julkaistava kirjallinen työ, Koreografinen prosessi vuorovaikutuksena sisältää edellä mainittujen osioiden prosessikuvaukset, reflektion, löydökset sekä teoreettisen kehyksen, johon työni näyttää viittaavan. Tutkimukseni teoreettiset viitepisteet ovat sorrettujen pedagogiikassa ja radikaalissa kasvatuksessa, autenttisen liikkeen muodon menetelmässä, hahmoterapeuttisessa lähestymistavassa ja neurologi Antonio Damasion ajattelussa.

Avaan seuraavaksi taiteellisia osioitani lyhyesti.

Vuonna 2010 kantaesitetty AmazinGRace oli koreografia kahdelle live-esiintyjälle ja 51:lle liikkuvalle ja tanssivalle, iältään 3–74-vuotiaalle videohaastateltavalle. Videohaastatteluissa kysyin muun muassa missä kohtaa kehossasi tunnet onnea ja millainen se voisi olla liikkeenä tai asentona tai mitä kohtaa kehoasi huolet ja pelot asuttavat ja millainen on pelon ja huolen liike. Näistä annetuista liikkeistä koostin koreografian. Katsoja siis näki valmiissa esityksessä videoheijastuksena haastateltavien liikkeet sekä kahden live-esiintyjän liikkumisen.

AmazinGRace-teosta työstäessäni tutkin, miten osallistava koreografinen menetelmä vaikuttaa koreografiseen prosessiin. Halusin tietää, voiko koreografian tekemiseen osallistua kuka vain ja mitä kysymyksiä ja ilmiöitä osallistava työtapa nostaa esiin. Tutkin, voiko koreografia toimia väylänä kansalaisten ajatuksille, tuntemuksille ja todellisuuksille.

Ohessa videohaastatteluun osallistuneen henkilön palaute esityksen jälkeen, ote työpäiväkirjasta:

Teos muistutti jostain uinuvasta, unohdetusta kielestä ja tiedosta, joka itsessä ja toisissa on, mutta joka tulee näkyviin vasta heijastuessaan teoksessa. (Tpk 15.4.2010)

AmazinGRace-prosessi saatteli minut jonkin kiinnostavan äärelle, muun muassa sen, miten kehystää ja koreografioida kenen tahansa kansalaisen liike tai liikkumattomuus siten, että sen voi virittyä näkemään ja kokemaan taiteena.

Toisen tutkimusesitykseni, Kierto-prosessin toteutin vuonna 2012 Kierrätyskeskus Entringin työllisyyspoliittiseen hankkeeseen osallistuneiden pitkäaikaistyöttömien kanssa. Henna, Marja, Pekka ja Kauko auttoivat minua tutkimaan muun muassa jaettua tekijyyttä, taiteilijan vallan purkamista, vuoropuhelun eri aspekteja ja yhdessä olemista ennalta määritellyn tekemisen sijaan.

Ote Kierto-prosessiin osallistuneen Pekan videohaastattelusta:

Ekasta päivästä jäi hyvä fiilis. Ensin tuntu vähän sekavalta se, mutta sitte tänne ku töihin (Kierrätyskeskus Entrinki) tuli takasi, ni tuntu ihan hyvältä. Että vähä niinku helepottunu olo semmonen ku sai jutella kaikkee, omiaki asioita. (Videohaastattelu 26.9.2011, Pekka)

Minulle asettuminen vuorovaikutukseen ei ole ollut luonteenomaista saati helppoa. Arkuus toisen ihmisen kohtaamisesta paljastui jo AmazinGRace-tekoprosessin aikana. Sama meno jatkui Kierto-prosessissa. Lainaus työpäiväkirjastani:

Aamulla ennen harjoituksia massiivinen ahdistus ja levottomuus, fyysisesti oksettava olo, ja tiedän että tämä ei ole vatsatautia. En ymmärrä mitä minulle tapahtuu. Kaksi vesillä olevaa venettä ja kumpikin liukuu omiin suuntiinsa. Olen ottamassa askelta niiden välissä. Vanha koreografi-Kirsi purkautuu yhä kiivaampaa tahtia. Uutta ei ole. Ja tuntuu ettei ole syntymässäkään. En halua olla enää päivääkään koreografi! Se näyttäytyy niin irrallisena ja outona näiden persoonien keskellä. (Tpk 26.9.2011.)

Sain Kierto-prosessissa kerralla rautaisannoksen kaipaamaani rosoa, elävää elämää, pysähtymistä, kohtaamista, kylläkin oman pakokauhuni sävyllä höystettynä. Koin olevani vastuuton ryhmänvetäjä ja tämä ajoi minua yhä syvemmälle hakemaan ymmärrystä, mitä ihmettä minussa oikein tapahtuu vuorovaikutustilanteessa. Olin hakeutunut jo tutkimukseni alkuvaiheessa erilaisiin koulutuksiin, joiden keskeisimpänä lähtökohtana oli tunnistaa, kuinka vältän kontaktia toiseen ja itseeni, mitkä ovat vuorovaikutuksessa ja kontaktissa olon esteitäni. Koulutukset, viimeisimpänä meneillään oleva hahmoterapiakoulutus, vaikuttivat tutkimukseni suuntaan; kontaktin, kohtaamisen ja toisen ihmisen kohtelun kysymykset nousivat yhä keskeisempään rooliin.

Terapeuttiset koulutukset alkoivat näkyä työskentelyotteessani, erityisesti kokeilevammissa käytännön osioissa, joita seuraavaksi luettelon omaisesti kuvaan. Kokeiluissa syvensin ja koettelin tutkimusesityksistä noussutta ymmärrystä.

Koulutuksellinen Tunto-hanke oli Euroopan sosiaalirahaston rahoittama hanke, nimeltään Kehitysvammaisten luovan tanssin ohjaaja -koulutus, joka tähtäsi uudenlaisen toimintatavan löytämiseen taiteen ja hyvinvoinnin rajapinnalla. Sovelsin hankkeessa tutkimusesityksissäni löytämääni vuorovaikutteista koreografiaa, eli opetin menetelmääni kehitysvammaisten palvelukotien henkilöstölle sekä tanssitaiteilijoille ja välillisesti myös Pyhäjärven Kaislarannan palvelukodin kehitysvammaisille ja heidän hoitajilleen.

Toinen kokeiluluontoinen sovellus, Vertaislaboratorio syntyi tarpeesta tietää, oliko kipuiluni taiteellisen työryhmän jäsenenä, tanssijana tai koreografina ja kaipuuni kokonaisvaltaisempaan ihmiskuvaan vain omaa pohdintaani, vai olisiko kyseessä laajempi ilmiö tanssitaiteessa. Vertaislaboratorio kutsu-ilmoituksen julkistamisen jälkeen ryhmä täyttyi nopeasti, mukaan mahtui 12 tanssitaiteilijaa, kukin heistä oli toiminut alalla yli viisi vuotta. Kokoonnuimme vuoden ajan kerran kuukaudessa jakamaan kokemuksia tanssitaiteen prosesseista. Vertaislaboratorio osoitti, että tarvetta purkaa, ymmärtää ja jäsentää työryhmäprosesseja oli laajempi ilmiö tanssitaiteen kentällä, se ei ollut pelkästään henkilökohtaista ihmettelyäni.

Kolmannen kokeiluluontoisen osion, Piileskelevä liike -kohtaamiset toteutin osana taiteellisen tutkimuksen Ice Braking Fantasies -festivaalia syksyllä 2014. Piileskelevä liike oli minun ja osallistujan kahdenvälinen kohtaaminen noin 50 minuutin ajan. Kohtaamisen aikana ajan varanneilla oli mahdollisuus asettua sisäisen liikegalleriansa äärelle. Osallistuja sai tutkia, mistä koreografioista, liikkeistä, asennoista haluaisi luopua tai halusiko hän vahvistaa jotakin, löytää piileskelevää liikettä tai liikkumattomuutta tai etsiä aivan uutta itsestään. Kohtaamiset toteutettiin piirtäen, liikkuen ja puhuen.

Edellä kuvailtujen tutkimusesitysten ja kokeiluluontoisten työpajojen kautta ymmärsin, että se vuorovaikutteinen koreografia, jota olin tutkimuksessani jahtaamassa, tarkoitti laadultaan syvää toisen elävän olennon kohtaamista. Eksistentialistisessa mielessä ja hahmoterapeuttisesti artikuloiden kyseessä on olemassaolon manifestoitumisen hetki, kontakti, jossa on sallivuutta ja kunnioitusta. Tulin löytäneeksi koreografisen työskentelytavan, jossa voi asettua näkemään olemassaolo taiteena.

Tutkimukseni tuloksina voidaan nähdä sen kaltaisen taiteellisen prosessin parametreja, jossa osallistujien tuntemukset ja tunteet ovat olennainen osa taiteellista kokonaisuutta ja jossa osallistujalla on mahdollisuus tulla huomioiduksi myös haavoittuvana, hauraana ja jaksamattomana, kokonaisena. Tutkimukseni osoittaa, että tämän edellytyksenä on turvallinen ja kunnioittava ilmapiiri. Tässä kohtaa vuorovaikutteinen koreografinen prosessi liukuu kohti terapeuttista ajattelua.

Olen tietoinen tanssitaiteessa olevasta varauksellisesta suhtautumisesta terapeuttiseen ajatteluun tai hyvinvointipuheeseen. Olen samaa mieltä siitä, että taideprosessi ja perinteinen terapiaprosessi ovat kaksi eri asiaa. Näen kuitenkin taiteen ja terapian pyrkimyksissä yhteneväisyyksiä: usein tanssitaiteilija toivoo työnsä avaavan, mahdollistavan uuden ymmärryksen ja näkemisen tavan, aivan samoin kuin terapian pyrkimyksenä toistuvasti kuvataan. Myös kontakti ja vuorovaikutus tapahtuvat molemmilla alueilla arkipäiväistä syvemmällä tasolla.

Olen tutkimusvuosien aikana usein kuullut, että ”eihän siitä mitään tulisi, jos siellä aletaan terapoimaan kaikki työryhmän jäsenet, ei siihen ole yksinkertaisesti aikaa”. Oma kokemukseni on kuitenkin päinvastainen: jo joidenkin minuuttien käyttäminen tunnemateriaalin äärellä, erityisesti silloin, kun työryhmässä esiintyy ristiriitoja, vapauttaa suuren määrän energiaa sen sijaan, että kitkaisuus lakaistaan tanssimaton alle ja että osallistujan energia menee ”kasassa pysyttelemiseen”, tunteiden piilottamiseen. Kun osallistuja kohdataan ”kaikkine karvoineen”, hän tulee näkyväksi ja täysivaltaiseksi (työ)ryhmän jäseneksi. Tunteiden ja tarpeiden tunnistamisessa on poliittisuutta; kun osallistuja saa kiinni tunteistaan ja tarpeistaan, hän pääsee samalla kosketuksiin kapasiteettiinsa kunnioittaa elämää ja itseään, elämää itsessään. Vuorovaikutteisen koreografian voi näin ollen nähdä myös yhtenä luonnonsuojelun muotona, lähimmän mahdollisen elävän organismin, oman elollisuuden luonnonsuojeluna. Luonnonsuojelua harjoittaessa tulen tietoiseksi, kuinka itse riistän itseäni ja elämänenergiaani tai kuinka annan riiston tapahtua vuorovaikutussuhteessa. Vuorovaikutteisessa prosessissa osallistuja pystyy tarvittaessa sanomaan mielipiteensä ja voi harjoitella prosessin aikana aktiivista toimijuutta. Tuolloin osallistujan olemisella ja sanomisilla on väliä, kohtaaminen on kaukana pullantuoksuisesta näennäisdemokratiasta.

Tämän lisäksi, tässä ajassa, jossa ihmisten yksinäisyys, erillisyys ja pahoinvointi ovat yhä syveneviä ja laajenevia, koen kansalaisvelvollisuudekseni toisesta välittämisen, auttamisenkin, jos tilanne niin vaatii, riippumatta roolistani, on se sitten koreografi, kaupassa käyvä perheenäiti tai terapeutti. Tai kuten filosofi Lauri Rauhala on todennut jo kauan aikaa sitten, vuonna 1956, että auttaminen on tullut tarpeettoman auktoritatiiviseksi ja se on alettu käsittää jonkinlaiseksi poppamiehen taidoksi, ja kuitenkin se on parhaimmillaan sitä, että ”inhimillisyys tulee luonnollisena ja välittömänä ristiriitaisen ja särkyneen tueksi” (Puhakainen 2001, 50).

Mitä taiteilijalta sitten vaaditaan, että hän kykenee kohtaamaan tarvittaessa ristiriitaa ja särkyneisyyttä, on se, että hänellä on esiymmärrys itsestään, että hän riittävästi tiedostaa omaa historiaansa ja varjoaan. Tämä tarkoittaa sitä, että hän ei projisoi omia pelkojaan ja tunteitaan kohtuuttomasti osallistujaan tai ei pelkää omien kipujensa puolesta. Silloin koreografilla on kykyä pysähtyä erillisenä ihmisenä minä–sinä-suhteeseen.

Damasion termein tämä tarkoittaa mahdollisuutta toisten osallistujien kanssa ja avulla päästä kosketuksiin näkymättömän homeostaasikoneiston kanssa. Koko homeostaasikoneiston tarkoitus on suoraan tai epäsuorasti edistää eloon jäämistä eikä vain neutraalia, ei-sitä-eikä-tätä -tilaa elämän ja kuoleman puolivälissä, vaan sitä, mitä voimme ajatella hyvinvointina ja terveytenä. (Damasio 2003, 43–44.) Homeostaasikoneiston keskiössä ovat emootiot ja tunteet. Ympäristö on oleellinen osa homeostaasikoneiston tiedostamisen prosessia. Sekä hahmoterapeuttisen näkemyksen että Damasion ajattelun mukaan eliö vetäytyy ympäristöstään, jähmettyy ja sulkeutuu itseensä, jos havaittavissa on rangaistus. Palkitseminen taas saa eliön avautumaan ylös ja ulos ympäristöönsä, se auttaa eliötä lähestymään ympäristöään (Damasio 2011, 79). Damasion mukaan tiettävästi ei-tietoinen olento, merivuokko, perustaa toimintansa tälle samalle rangaistus tai palkinto -kaksijakoisuudelle.

Merivuokon ympäristön olosuhteet määrittävät, mitä koko eliö tekee: avautuuko se maailmalle kuin kukka, jolloin vesi ja ravinteet pääsevät sen elimiin ja antavat sille energiaa, vai sulkeutuuko se tiiviiksi, litteäksi levyksi, pieneksi, vetäytyneeksi ja miltei muilta huomaamattomaksi (Damasio 2011, 79.)

Tutkimukseni tuloksina on vuorovaikutteisen koreografian perusparametreja, luonnos siitä, millä tavalla kuhunkin harjoitusprosessiin voi luoda edellä mainitun kaltaiset olosuhteet, ympäristön, jossa avautuminen ja lähestyminen, merivuokolla tai ihmisellä, on mahdollista.

Keskeisimpiä osatekijöitä ovat: huolettomuus ennakko-odotuksista, aika ja levollisuus, läsnäolo, kontakti, vuorovaikutus ja rajat, katsottuna oleminen ja häpeän tunnistaminen, eettiset kysymykset sekä ryhmän vetäjän syvenevä itseymmärrys. Hahmottelemani vuorovaikutteinen koreografia ei tuota yleispätevää menetelmää, jota voitaisiin sellaisenaan soveltaa tanssitaiteen käytäntöihin. En ajattele, että kaikkien tanssitaiteilijoiden tulisi olla kiinnostuneita vuorovaikutteisesta koreografiasta samalla tavoin kuin itse sen ymmärrän. Toivon tutkimukseni luovan pinnan, johon voi peilata omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan prosessiorientoituneesta tekemisen tavasta.

Lopuksi vielä muutama huomio taiteen ja hyvinvointiajattelun suhteesta.

Hyvinvointiajattelu on nähty uhkana taiteelle, erityisesti silloin, jos taiteilijoiden tehtäväksi alkaa vaivihkaa muodostua sosiaali- ja terveydenhuollon resurssivajeen paikkaus. Niin sanotun itseisarvoisen taiteen rahoituksen rapautuminen on ollut myös huolena, jos rahoituksen saamisen ehdoksi aletaan asettamaan hyvinvoinnin edistäminen tavalla tai toisella. On ollut epäilystä myös siitä, että erilaiset somaattiset tekniikat, sinänsä arvokkaat toimintamuodot voivat erottaa yksilön laajemmasta eettisestä ja poliittisesta vastuusta, jolloin ihmisen kasvuun liittyvät kysymykset eivät pääse politisoitumaan eli ilmenemään kollektiivisina. Hyvinvointiaatetta on kritisoitu minäkeskeisen ajan ideologiana, jossa hyvä elämä ja hyvinvointi on irrallaan sivistyksestä ja moraalista ja näin ollessaan se johtaa pahoinvointiin ja kyvyttömyyteen terveeseen ja arvokkaaseen elämään.

Itse en halua asettua niin sanotun hyvinvointitaiteen enkä myöskään taide itseisarvona -ajattelun taakse, sillä tutkimukseni myötä tämä railo on alkanut näyttäytyä keinotekoisena ja arveluttavanakin ”valitse puolesi” -ajatteluna, jota tässä ajassa on hälyyttävän paljon. Aikamme kaipaa integraation taitoa, monella tasolla, ei poteroissa pysyttelyä. Tutkimukseni aikana niin taide kuin hyvinvointikin on näyttänyt minulle ehtymättömät luonnonvaransa. Uskon, että taide ja hyvinvointi löytää uomansa ja ilmenemismuotonsa, ja se, millä tavalla minä taiteilija-tutkijana voin olla ruoppaamassa noita uomia, mahdollistamassa monimuotoisuuden ja sävyjen kirjon runsauden, on osoittautunut merkitykselliseksi.

 

Lektion kirjallisuusviitteet

Damasio, Antonio. 2003. Spinozaa etsimässä: Ilo, suru ja tuntevat aivot. Suom. Kimmo
Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
Damasio, Antonio. 2011. Tapahtumisen tunne. Miten tietoisuus syntyy. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
Puhakainen, Jyri. 2001. Persoonan puolustaja. Lauri Rauhala ihmistutkimuksen pioneerina. Helsinki: Like.

9.5.2016

CC BY NC ND