Martin, Mari Lectio Praecursoria

Taiteellisen tutkimuksen ytimessä on taiteilija ja hänen työnsä. Taiteellista tutkimusta tekee taiteilija itse. Se, että Teatterikorkeakoulussa tehtävää tutkimusta alettiin vuonna 2007 kutsua taiteelliseksi tutkimukseksi, mahdollisti työn, jota olen nyt puolustamassa. Kun taiteilija tutkii omaa työtään, hän tutkii samalla itseään. Tutkimusaiheeni, henkilökohtainen ja omaelämäkerrallinen, korostavat itsen tutkimisen piirrettä. Tutkimukseni kohdalla tämä itsen tutkiminen tapahtui tutkimukseni keskiöön asettamani teoksen puitteissa. Teos, joka sai nimekseen Minun toinen, muodostaa harjoitusprosesseineen tutkimuksen taiteellisen osan. Toimin teoksessa esiintyjänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana.

Selostan nyt lyhyesti teosta. Kutsuin yhteistyöhön kanssani näyttelijän, Heidi Lindénin. Asetin yhteistyöllemme päämääräksi pyrkimyksen dialogiin. Asetin työskentelyn materiaaliksi valitsemani kolmen sivun katkelman päiväkirjastani. Asetin käytännön työlle kysymyksen, miten voin esityksellistää omaelämäkerrallista tekstiä taidekontekstissa. Tekstin ohella asetin työskentelyn lähtökohdiksi myös liikkeellisyyden ja tilallisuuden. Liikkeellisyydellä tarkoitan fyysistä ja ei-kielellistä kehon liikettä. Tilallisuudella tarkoitan valitun työskentelytilan ja tilan ikkunoista avautuneiden maisemien huomioimista. Esitys syntyi yhteistyöprosessina lukuisten keskustelujen, pohdintojen, kokeilujen ja etsimisten kautta. Se syntyi myös yhteisen tekstikäsikirjoituksen useiden uusiksi kirjoittamisten kautta. Valotimme esityksessä, osittain parodisesti ja ironisesti, miten näyttelijä voi tarttua toisen päiväkirjatekstiin ja miten ohjaaja voi ohjata näyttelijää näyttelemässä omaa päiväkirjatekstiään.

Mikään tutkimusidea ei nouse tyhjästä. Väitöstutkimukseni taustalla on henkilöhistoriani, opintoni, ammattini ja työkokemukseni. Kahden eri taiteenalan opettajan tutkinnot, tanssinopettajan ja teatteriopettajan, kokemus näyttelijänä, tanssijana, ohjaajana, teatterikoreografina ja tutkijana ovat antaneet minulle edellytykset ryhtyä tähän. Teatteria ja tanssia tehneenä olen viime vuosina tuntenut ja tunnistanut itseni ennen kaikkea ohjaajaksi. Selkein taustavaikuttaja tutkimukselleni, ennen kaikkea tutkimusaiheelleni, on ollut Taideteollisen korkeakoulun tutkimushanke nimeltä Taimi vuosina 2001–2003, jossa sain olla mukana taiteilija-tutkijana. Taimi oli peruskoulua koskeva kehittämis- ja tutkimushanke, jossa etsittiin taiteen keinoja puuttua syrjäytymiseen. Keinona tutkittiin taiteellista omaelämäkerrontaa. Taimi-hankkeen jälkeen minua jäi vaivaamaan omaelämäkerrallisuuden suhde teatteriin. Etsiydyin jo Taimen aikana jatkamaan kokeiluja teatterin ja omaelämäkerrallisuuden yhdistämiseksi. Siitä on esimerkkinä toimintani teatteriryhmä Elämäntaiteilijoiden ohjaajana vuosina 2003–2008. Elämäntaiteilijat on Helsingissä toimiva CP-vammaisista aikuisista koostuva ryhmä, joka tekee esityksiä. Liitimme omaelämäkerrallisuuden työskentelyymme monin eri tavoin viitenä ohjaajan vuotenani. Hankkiuduin työskentelemään myös ammattiesiintyjien kanssa. Esitys Kerroksia syntyi omaelämäkerrallisissa työpajoissa kolmen tanssijan kanssa.

Sittemmin sopivat olosuhteet johtivat minut tämän väitöstutkimuksen pariin. Työstressi teatterin päätoimisena tuntiopettajana sai minut ottamaan omaa aikaa. Se kävi päinsä kirjoittamalla päiväkirjaa joka aamu 15 minuutin ajan. Kirjoitin puolen vuoden ajan. Siten syntyivät ne päiväkirjatekstit, joista puhun tutkimukseni yhteydessä. Vasta myöhemmin syntyi ajatus työstää päiväkirjatekstejä esitykseksi. Esityksestä tuli pienimuotoinen, minun ja näyttelijän teos. Pienimuotoisuuteen oli osaltaan vaikuttamassa lapseni syntymä. Elämässäni vauvan äitinä minulla oli juuri ja juuri tilaa vain aivan pienimuotoiselle työlle. Pienimuotoisuus tosin muuttui pian työtä tehdessämme, ei suurimuotoisuudeksi, mutta monimutkaisuudeksi. Reflektiovaiheessa, ruvetessani pohtimaan tehtyä työtä ja kirjoittamaan siitä tutkimusraporttia, tuntui vaativalta rajata työ siinä kaikessa monimutkaisuudessaan siten, että sitä saattoi pohtia ja työstää eteenpäin. Tämä vaativuus tuo esiin sen, miksi teatterintekijän työtä pitää tutkia myös tekijälähtöisesti. Tekijä tutkijana voi tuoda esiin työn tekemisen luonteen sen kaikessa rikkaudessaan, kompleksisuudessaan, vaihtoehtojen moninaisuudessaan ja henkilökohtaisuudessaan.

Kohta havainnollistan tehtyä työtä videon avulla. Suunnitellessani videota mukaan tähän luentoon mietin, näytänkö prosessia vai lopputulosta, eli näytänkö esityksen tekemistä, sen suunnittelua, harjoittelua ja rakentamista vai näytänkö esitystä, jonka katsojat näkivät. Valintani on näyttää lopputulosta, esitystä, siitäkin huolimatta, että tutkimuksessani olen keskittynyt enemmän prosessiin. Perusteluna sanon, että lopputulos ei ole prosessista irrallaan, vaan että esitys on osa prosessia. Tämä prosessuaalisuus pätee aivan erityisesti nyt puheenaiheena olevan esityksen kohdalla, koska rakensimme esityksen tarkoituksella jäämään vaiheeseen, keskeneräiseksi ja epätäydelliseksi. Esitys tallennettiin kuvaamalla se videokameralla. Tallenne on saatavissa Teatterikorkeakoulun kirjastosta. Vaikka tallenne on olemassa, totean, että elävää esitystä ei voi esittää jälkeenpäin minkäänlaisen dokumentaation välityksellä, ja siksi en edes yritä näyttää esitystä tai jotakin sen osaa sellaisena kuin se oli.

Pyysin AV-mestari Jyrki Oksaharjua tekemään videon tätä lektiota varten. Videossa on hyödynnetty Minun toinen -esityksen tallennetta. Videolla on nähtävissä esitys alusta loppuun, nopeutettuna. Minun toinen -esityksen kesto oli yksi tunti. Nyt nähtävän videon kesto on noin seitsemän ja puoli minuuttia. Haluan huomauttaa katsojille, että silmä saattaa väsyä videon nopeuteen tai vatsassa saattaa olla tuntemuksia varsinkin filmin alkupuoliskolla. Silmät voi sulkea tai katseen voi painaa lattiaan.

Teatterissa huomio kohdistuu itsestä pois, johonkin toiseen. Se että otin työstettäväkseni oman päiväkirjatekstini sai minut luulemaan ensin, että teatterillisen prosessin aiheena olin minä ja minun kokemukseni. Ajatus oman kokemukseni työstämisestä teatteriksi houkutti minua. Taimi-hankkeen ja muiden omaelämäkerrallisten kokeilujeni jäljiltä olin odottanut tilaisuutta tutkailla omaa omaelämäkerrallisuuttani. Samanaikaisesti ajatus epäilytti. Koin, että minun piti ehdottomasti pyytää rinnalleni toinen, näyttelijä, ratkomaan asiaa kanssani, työskentelemään kanssani. Työskentelyn kuluessa suhtautumiseni päiväkirjakirjoitukseeni muuttui. Aloin pitää kirjoitustani vain materiaalina, merkkeinä paperilla. Suhtautumisen muutoksen myötä sain etäisyyttä omiin kokemuksiini, ja teatteriksi ajatteleminen mahdollistui. Suhtautumisen muutos sai minut ja näyttelijätyöparini kysymään, mistä työssä oli kysymys, jos ei minun kokemuksestani ja sen näyttämöllistämisestä. Tätä kysymistä ja siitä seurannutta keskustelua kävimme koko harjoitusprosessin ajan. Kysymys kohdistui minulle, olinhan hankkeen vastuullinen vetäjä. Osasin vastata vain, että kysymys on tästä, mitä olemme tekemässä, sen asian kysymisestä ja pohtimisesta ja siitä kaikesta, mitä harjoituksissa teemme. Ohjaajana ja esityksentekijänä tiesin, että halusin saattaa näyttämölle sitä kaikkea. Esityksestä tuli kahdentoista kohtauksen esityksellinen luettelo näihin pohdintoihin liittyen.

Jälkeenpäin, reflektoidessani tehtyä työtä, sen sijaan, että olisin lähtenyt vastaamaan tutkimussuunnitelmassa muotoilemiini kysymyksiin, päätinkin seurata prosessin kulkua ja katsoa, mistä ainakin haluan ottaa selvää. Mielessäni oli viisi sanaa tärkeämpänä kuin muut: esitys, päiväkirja, henkilökohtainen, dialogi ja raja. Nostin nämä sanat metodologiseksi keinokseni siten, että niistä tuli avainsanat pohdinnoilleni. Esitys ja päiväkirja nousivat avainsanoiksi kirjallisuudentutkija Lea Rojolan avulla. Rojola pohtii kirjoittavaa minää. Hän kutsuu minän kirjoitukseksi sellaista kirjoitusta, jossa kirjoittava minä on pohdinnan kohteena. Sellaisia kirjoituksia ovat esimerkiksi päiväkirja ja omaelämäkerta. Rojolan teoretisoinnin avulla ymmärsin, että olin perustanut teatterillisen hankkeeni minän kirjoitukselleni. Taiteellisen prosessin edetessä aloin pohtia asetelmaani. Aloin kysyä, mitä on päiväkirja ja esitys. Raja nousi avainsanaksi, samojen pohdintojen yhteydessä. Kysyin, mitä on siirtyä omaelämäkerrallisesta, kertovasta kirjoituksesta esittämiseen. Tätä siirtymää aloin kutsua rajaksi. Dialogi nousi avainsanaksi, kun halusin tarkastella kriittisesti yhteistyötäni näyttelijän kanssa. Olin nimennyt pyrkimyksekseni dialogin, dialogisuusfilosofi Martin Buberin hengessä, ja se miten ymmärsin dialogin, sääteli työtä. Henkilökohtainen nousi minulle avainsanaksi omaelämäkerrallisen tilalle. Pidin päiväkirjaa omaelämäkerrallisuuden yhtenä muotona. Puhuimme omaelämäkerrallisuudesta. Työn edetessä tuntui, että omaelämäkerrallisuuden pohdinta hankaloitti työtä. Puhuimme paljon myös henkilökohtaisesta, ja tuntui, että teatterillisessa prosessissa se vei työtä eteenpäin. Ajatus omaelämäkerrallisesta vaihtui ajatukseksi henkilökohtaisesta.

Keskityn väitöstutkimukseni kirjallisessa osuudessa avainsanoihin ja niiden keskinäisiin suhteisiin. Avainsanat ovat kuin ikkunoita työhöni. Niiden avulla jotakin avautuu esiin ja jotakin rajautuu pois. Taiteellisena tutkijana oman työn tutkiminen on haastavaa, koska olen sekä tutkija että tutkittava. Haastavuutta lisää tutkimusaiheeni, omaelämäkerrallisuuteni ja henkilökohtaisuuteni. Miten löytää kiinnostavia reittejä kommunikaatioon niin, etten käperry sisäänpäin, oman napani ympärille? Avainsanat yhdessä teorian kanssa mahdollistivat ja varmistivat tutkimustyössä välttämättömän avoimuuden ja keskustelun muun tutkimuksen kanssa. Tutkimukseni keskeiseksi teoriaksi asetin Sidonie Smithin ja Julia Watsonin narratiivisen feministisen teoretisoinnin. Sen rinnalle toin Deirdre Heddonin omaelämäkerrallista esitystä koskevaa teoriaa sekä aiemmin mainitun dialogisuusfilosofi Martin Buberin teoriaa.

Voisi ajatella, että kun esityksen valmistaminen alkoi minän kirjoituksella, niin se jatkui minän esityksellistämisenä. Nyt jälkeenpäin katsoen lopputulos kuitenkin oli, että minän kirjoituksena alkanut taiteellinen työ eteni minän pohdintana ja yrityksenä teatterillistaa sitä pohdintaa. En siis yrittänyt teatterillistaa minää vaan pohdintaa siitä. Tässä tulee esiin se, miten ymmärrän minän. Siihen voi päästä käsiksi, sitä voi tarkastella vain tarttumalla asian viereen, vaikkapa minän pohdintana, tai katsomalla suhdetta, jossa minäksi ajateltu on osapuolena.

 

22.11.2013

CC BY NC ND