Houni, Pia Lectio Praecursoria

Minulta kysytään usein, mitä tutkimukseni paljastaa näyttelijöistä? Kysymys kuvaa osuvasti yhtä näyttelijöihin liittyvää mielikuvaa: ajatusta ”esiripun” takaisesta persoonasta, jonka elämään täytyisi liittyä joku merkittävä salaisuus tai paljastamisen arvoinen seikka. Näyttelijöiden elämäkerrat – kuten taiteilijaelämäkerrat yleensä – näyttävät etsivän tämänkaltaista lukutapaa. Minun täytyy tuottaa tässä kohdassa pettymys lukijoille. En ole omassa tutkimuksessani lähtenyt paljastamaan näyttelijöiden elämään tai persoonallisuuteen liittyviä salaisuuksia. Tutkimukseni lähtökohta on ollut varsin erilainen: olen katsonut sitä, miten haastattelemani näyttelijät luovat kuvaa teatterista ja miten he rakentavat näyttelijäidentiteettiä.

Paljastamisen ajatukseen kytkeytyy kirjallisuudessa kaksi osuvaa retoriikkaa. Yhtenä on kahtiajakautunut taiteilijakuva: käsitys yksityisyyden ja julkisuuden erottamisesta. Toisena käsitys vaillinaisesta identiteetistä: erityisestä taiteilijan persoonallisuuden rakenteesta. En kiistä näiden selitysmallien toimivuutta tai pätevyyttä. Tulkintani mukaan nämä näkökulmat pyrkivät kuitenkin rakentamaan valmiiksi tuotettua identiteettikäsitystä, jota tarjotaan näyttelijöille ja johon he myös itse yrittävät sovittautua.

Nämä näkökulmat voivat toimia näyttelijätaiteen analyysissa, mutta keskustelu identiteetistä rakentuu kuitenkin toiseen suuntaan. Identiteetillä on sosiaalinen luonne ja vuorovaikutus on paikka, jossa identiteettiä luodaan. Omassa tutkimuksessani halusin lähteä tulkitsemaan kahdentoista näyttelijän puhetta uudenlaisesta lähtökohdasta ja pohtia valmiiksi annettujen selitysmallien toimivuutta. Valitsin lähtökohdakseni näyttelijöiden omaelämäkerrallisen puheen. Tarkastelin näyttelijöiden tarinoita kertomishetkeen liittyvänä identiteettityönä, tapoina rakentaa puhetta itsestään ja ammatistaan. Ymmärrän tutkimuksessani omaelämäkerrallisen puheen itsemäärittelytyönä. Olen analysoinut ja tulkinnut haastatteluissa olevia puhenäkökulmia temaattisesti ja liikkunut yhden kertojan tarinasta kahdentoista näyttelijän puheeseen, etsien samanlaisuutta ja erilaisuutta.

Miksi valitsin tutkimukseni identiteettikertojiksi juuri näyttelijöitä? Mikä näyttelijän ammatissa on kiinnostavaa identiteetin näkökulmasta? Nykykulttuurissa identiteetistä on tullut yhä enemmän neuvottelukysymys ja perinteinen, valmiiksi viitoitettu, usein sukupolvelta toiselle siirtyvä identiteettipolku on käynyt mutkaiseksi. Elämme keskellä kulttuuria, jossa meille tarjotaan lukemattomia mielikuvia siitä, keitä meidän pitäisi olla, miltä meidän tulisi näyttää, miten meidän tulisi toimia tai millaisia vaikutelmia meidän tulisi itsestämme luoda. Näyttelijät ovat ammattiryhmänä tässä kulttuurissa merkittävällä paikalla. Näyttelijät toimivat kulttuurimielikuvien välittäjinä. He omaksuvat roolihenkilöiden kertomuksia osaksi ammattitaitoaan ja käyttävät hyödykseen identiteetin palasia.

Tämä kohdistaakin huomion vakaasta näyttelijäidentiteetistä suhteessa liikkuvaan identiteettiin. Näyttelijän ammatin olemukseen näyttää liittyvän myöhäismodernille tyypillisiä kuvauksia. Ammatti on perustaltaan sidottu vaihtuviin työkonteksteihin ja sitä värittää epävarmuus ja vaihtuvuus. Toisaalta taas näyttelijäntaide on jatkuvaa identiteettityötä, jossa oma yksityisyys on materiaalia.

Miten näyttelijät sitten rakentavat identiteettiään puhuessaan itsestään? Tutkimukseni osoittaa, että omasta elämästä puhuessaan kertojat siirtyvät mutkattomasti itsensä määrittelemisestä kollektiiviseen määrittelemiseen. Kertojien identiteettityö paikallistuu näyttelijän ammattiin, jota vasten he tulkitsevat omia kokemuksiaan ja näkemyksiään. Tutkimukseni näyttelijät ovat tietoisia ammattiin liittyvistä mielikuvista ja he korostavatkin erityisyyttä suhteessa muihin. He asemoivat identiteettiään oman ammattiryhmänsä sisälle.

Kertojien puheen taustalla heijastelee myös kulttuurisia mallitarinoita, joita voi tunnistaa näyttelijöiden elämäkertakirjallisuudesta tai ammatin sukupolvisidonnaisuudesta. Läpi tutkimusaineistoni kertojien omaelämäkerrallinen puhe kytkeytyy kolmeen akseliin: erottautumisen, samaistumisen ja ”sisäisen laadun” tarkentamiseen. Erottautumisen puheella näyttelijät rakentavat suhdetta teatteriperheeseen, julkisuuteen, taiteilijan käsitteeseen tai näyttelijäpuheeseen yleisesti. Nämä ovat sidoselementtejä, joiden kanssa kertojat joutuvat olemaan liittolaisia, mutta joista he myös haluavat kirjoittautua ulos.

Samaistumisen sidoksia tuotetaan oman ammattiryhmän sisällä. Tätä identiteettiä vahvistaa puheessa kollektiivinen taso, jota pidetään yllä toisilla näyttelijöillä, ammatin erityisyydellä, leikillä, julkisella arvostuksella ja julkisuudessa olemisella. Sisäinen laatu tai persoonallinen tie, kuten kertojat sitä määrittelevät on tunteiden ja tekniikan hienovaraista sointia roolityöskentelyssä tai oman taiteellisen laadun löytämistä, joka kertojille on avautunut käännekokemuksissa.

Tutkimusaineistoni osoittaa myös puhenäkökulmien kautta, että näyttelijän ammatissa yksityisyys ja julkisuus ovat toistensa läpäiseviä. Kertojat rakentavat puheessaan käsityksen siitä, miten omat kokemukset ja tunteet ovat ammatin keskeisyyttä. Tätä läpinäkyvyyttä myös arvostetaan ihannenäyttelijöissä. Yksityisyys ja julkisuus tulee läpinäkyväksi myös suhteessa yleisöön, sekä teatterissa että mediajulkisuudessa.

Näyttelijäidentiteetissä korostuukin yksilöllinen suorittaminen ryhmän sisällä. Kahdentoista näyttelijän tarinoista olen löytänyt useita kulttuurisesti jaettavia näyttelijäidentiteettien aineksia. Näyttelijät ovat sidottuja sosiaalisiin rakenteisiin, joissa he työskentelevät. Kertojat myös pitävät yllä romanttista taiteilijakuvaa ja toisaalta pyrkivät vastaamaan kilpailuyhteiskunnan asettamiin haasteisiin. Esitänkin kysymyksen: vastaako valmiiksi annettu näyttelijäidentiteetin käsitys nykyhetken ammattilaisen kuvaa?

Oman tutkimusaineistoni pohjalta voin todeta, että ammatin perinteet kulkevat kertojien tarinoissa jälleen kierrätettyjen metaforien kautta, kuten leikin tai peilin käsitteet ovat. Toisaalta kertojat asettavat ammattinsa yhä tiukentuviin laatuvaatimuksiin, jotka heijastuvat jatkuvana vapauden tai rentouden etsimisenä. He tarkentavat myös kuvauksellista identiteettiään ja kilpailukykyään, johon ei yksiselitteistä mallia löydy.

Se mitä ja miten näyttelijät puhuvat elämästään ja ammatistaan ei ole yhdentekevää. Tällä puheella on aktiivinen funktio: kertomukset eivät vain kuvaa tapahtumia, vaan samalla ne rakentavat versioita todellisuudesta. Se miten näyttelijät puhuvat ammatistaan ja käyttävät identiteettiään tarinoidensa resurssina murtaa, pitää yllä tai vahvistaa käsityksiä kokonaisesta sosiaalisesta rakennelmasta eli teatterista. Ymmärrän identiteetin olevan henkilön aktiivista prosessia, joka saa ilmiasunsa erityisesti kertomuksissa ja tarinoissa. Olennaista on se, miten luemme näitä tarinoita.

Omaelämäkerrallinen puhe identiteetin rakentajana on liikkeessä olevaa ja kertojan kokemushistoria saa erilaisia tulkintoja ja versioita suhteessa aikaan. Se mitä kerromme itsestämme tänään, voi huomenna tai viiden vuoden kuluttua tulla kerrotuksi toisin. Myös se kenelle kerromme elämästämme vaikuttaa tarinaamme. Tässä onkin yksi omaelämäkertatutkimuksen haaste: se ei koskaan voi pysäyttää muistoja, elettyä ja kerrottua elämää paperille. Pikemminkin se tarjoaa liikkumapintaa kertomisen ihanuudelle. Siten kertominen on aina sukua identiteetille: siinä on samanaikaisesti läsnä muistot, olemisen hetki ja katse tulevaisuuteen. Se on liikkeessä olevaa, mutta samalla se jättää pysyviä jälkiä.

Søren Kierkegaard toteaakin oivallisesti:

”On aivan totta, mitä filosofia sanoo: että elämä täytyy ymmärtää taaksepäin. Mutta se saa unohtamaan toisen toden lauseen: että elämä on elettävä eteenpäin. Ja tämä lause, mitä tarkemmin se ajatellaan loppuun asti, johtaa päättelemään, että elämää ei voi koskaan ajallisessa ulottuvuudessa ymmärtää, koska minään hetkenä ei ole mahdollista omaksua täysin tyynesti asennetta: taaksepäin.” (Thielst 1999, 13, 336.)

 

8.12.2000

CC BY NC ND