Löytönen, Teija Lectio Praecursoria

Arki

Arki elämänmuotona ja käsitteenä on ihmeellinen. Yhtäältä se tuntuu hyvin mutkattomalta. Arki koostuu tutuista asioista, ihmisistä, perinteistä ja rutiineista. Arki on jokapäiväistä tavallisuutta. Toisaalta arki muuttuu sitä epämääräisemmäksi, mitä tarkemmin sitä miettii.

Tänä syksynä K-kauppaketju kehotti lähinnä koululaisia ja tietenkin heidän vanhempiaan palaamaan arkeen. Eikä mihin tahansa arkeen vaan ihanaan arkeen. Arki kampanjan suunnittelijoiden näkökulmasta taitaa olla jotakin, joka tarjoaa eläjälleen erityistä hyvää.

Muutamia viikkoja sitten katseeni osui taas mainokseen, jossa puolestaan vakuutettiin, että kirja päivässä pitää arjen loitolla. Tässä arki näyttäytyy jonakin, jota ilmeisestikin pitää yrittää tavalla tai toisella pitää mahdollisimman kaukana. Arki uhkaa ja mikäli en suojaa itseäni esimerkiksi kirjalla, se iskee.

Yhtäältä arki on siis tavoiteltavaa ja hyvää. Siihen viittaavat lomaltapaluukampanjan lisäksi myös monet viimeaikaiset mediakeskustelut ”tavallisen arjen” hyvää tekevästä vaikutuksesta erityisesti lasten ja nuorten elämään. Se, että istutaan sohvalla, katsotaan teeveetä, käydään kaupassa ja syödään yhdessä, tekee arjesta sellaista, mitä se ennenkin oli tai mitä sen kuvitellaan ennen olleen. Toistamalla tuttua ja tavallista suojataan jokapäiväistä elämää myös nykyisyydessä. Arki antaa selkeyttä ja pysyvyyttä, ehkä jopa ontologista turvallisuutta monimuotoisessa globaalissa maailmassa. (Jokinen 2003, Giddens 1995.)

Toisaalta arki näyttäytyy sellaisena, jota ei kestetä vaan siihen pitää saada etäisyyttä tai katkosta keinolla millä hyvänsä. Samaiset arjen rutiinit, käytännöt ja ihmiset merkitsevät nyt puutumista, tylsyyttä ja näköalattomuutta, arjen harmautta. Tällaisessa arjen pahkulassa kaikilla tai ainakin monilla tuntuu olevan enemmän tai vähemmän paha olla.

Jo nämä muutamat huomiot osoittavat, että arki ei jokapäiväisyydestään huolimatta ole yksinkertainen asia. Miten arjen ihmeellisyyden voi ymmärtää ja miten arki liittyy tanssi-instituutioihin, joiden toiminta ensisilmäyksellä on melko kaukana arkipäiväisestä?

Ensinnäkin arki voi olla jotakin, joka asettuu ”toiseksi”, esimerkiksi työtä tai lomaa vasten. Tällöin elämä jakautuu erilaisiin toiminnallisiin sfääreihin kuten työelämäksi ja arkielämäksi, arkielämäksi ja lomaelämäksi, arjeksi ja juhlaksi ja niin edelleen. Toiseksi arki voi asettua esimerkiksi ylevää vasten, jolloin arki näyttäytyy filosofisen pohdinnan, spekuloinnin tai esteettisen tarkastelun vastapoolina, ehkäpä jopa epä-älyllisenä maailmasuhteena. Kolmanneksi arkea on tarkasteltu erityisenä paikkana, jolloin koti ja siellä asuva heteroseksuaalinen ydinperhe saavat yksinoikeutetun roolin arjen näyttämönä. Tästä seuraa suoraan se, että arki on yhdistetty usein myös naisiin. Naisilla ja lapsiperheillä tuntuu olevan arkea enemmän kuin muilla ihmisillä. (Jokinen 2003; Felski 2000.)

Taiteen ja arjen liitto ei sekään ole yksiselitteinen. Edellisen luonnehdinnan perusteella taide asettuu helposti arjen vastapooliksi. Tällöin taide, taiteellinen toiminta tai taiteen vastaanottaminen, tarjoaa arkiselle olemiselle mahdollisuuksia nähdä tai kokea jotakin sellaista, mikä arjen pyörityksessä ei onnistu. Taide voi myös tarjota mahdollisuuden arjen oudoksi tekemiseen. Silloin myös itse arki avautuu uusiin mahdollisuuksiin. Arjen usva haihtuu ja jokapäiväinen elämä kirkastuu.

Omassa työssäni en paikanna arkea mihinkään erityiseen sfääriin tai paikkaan. Sen sijaan ymmärrän arjen pitkälti tapana kokea maailma. Arkea hallitsee fenomenologisen filosofian mukaisesti niin sanottu luonnollinen asenne. Sen avulla pidämme itsestään selvänä kaikkea sitä, jonka keskelle synnymme ja jonka keskellä elämme: luonto, sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristö sekä oma itsemme kehollisena toimijana. Arkisuuden potentiaali ikään kuin seuraa ihmistä koko ajan. Se on mukana arkisuuden dimensiona tai arkisuuden performansseina. (Schutz ja Luckmann 1973, Schutz 1990/1962; 1970; Jokinen 2003; Felski 2000.)

Tästä perspektiivistä tarkasteltuna arki seuraa myös tanssitaiteilijoita liikkuivatpa he missä sfäärissä hyvänsä yksin tai yhdessä muiden kanssa. Arki jäsentyy nyt tanssitaiteilijoiden luonnollisena asenteena kaikkeen siihen, jonka keskellä he arjessaan ovat ja toimivat. Arjessa mukaudutaan vakiintuneisiin ja tyypillisiin oletuksiin ja toimintatapoihin, jotka tuntuvat usein jopa pakonomaisilta. Tällä tavoin ymmärrettynä arki liittyy selvästi myös instituutioihin, eli pysyviin toimintajärjestelmiin. Arjen rutiininomaiset toistot ja itsestäänselvyydet ylläpitävät instituutioita. Arkisissa toistoissa me tuotamme milloin mitäkin instituutioita: perhettä, koulua, ja nyt tanssi-instituutioita. Arjen tarkastelu avaa näin ikkunan instituutioihin ja niiden monin tavoin huomaamattomiin jokapäiväisiin toimintoihin, joilla yksittäisiä instituutioita ylläpidetään.

Tutkijan positio

Tutkimukseni perustuu haastatteluihin, jotka tein yksilöllisesti kahdeksan tanssijan ja kuuden tanssinopettajan kanssa. Koko tämän tutkimusprosessin ajan minua on vaivannut kysymys siitä, miten kertoa toisten ihmisten elämästä. Kiteytetysti voisi todeta, että olen kamppaillut sen kanssa, millaisen kuvan tuotan yhtäältä tanssitaiteilijoista ja toisaalta heidän tanssi-instituutioistaan. Mitä kuvaukseni pitää yllä ja mitä se puolestaan sivuuttaa? Kuka tai ketkä tästä kuvauksesta mahdollisesti hyötyvät?

Nämä kysymykset johdattivat minut työskentelemään yhteistyössä eli kollaboratiivisesti haastattelemieni tanssitaiteilijoiden kanssa koko tutkimusprosessin ajan. Tutkijan jäsennykset tutkimusaineistosta ovat näkemykseni mukaan aina eräänlaisia meta-analyysejä, jolloin yksittäisten haastateltavien puhe pahimmassa tapauksessa alistetaan perustelemaan, havainnollistamaan tai elävöittämään tutkijan omia tulkintoja. Tällaisessa esityksessä aineistosta valikoidaan vain sellaisia otteita, jotka parhaimmalla tavalla kuvaavat tutkijan ajatuksen kulkua. Omassa työssäni olen halunnut välttää tutkijan yksiäänistä ja yksiselitteistä kerrontaa ja siten haastattelemieni tanssitaiteilijoiden puhetekstien jopa totalisoivaksi nimettyä käyttöä, kuten organisaatiotutkija Barbara Czarniawska (1997) asian ilmaisee. Sen sijaan olen halunnut ottaa mukaan kaikkien haastattelemieni tanssitaiteilijoiden kommentteja ja kiinnittää huomioni heidän erilaisiin näkemyksiinsä ja erilaiseen ilmaisuunsa.

Työni onkin kirjallinen ja moniääninen kollaasi, jonka luomiseen osallistuivat niin haastattelemani tanssitaiteilijat, käyttämäni teoreetikot kuin minä tutkijana. Tällaisella muodolla olen halunnut korostaa tanssi-instituutioiden arkeen liittyvän puheen sisällöllistä moninaisuutta ja kokemusten omintakeista kerrontaa, eli arjen polyfoniaa. Samalla se osoittaa, että arki ei koskaan ilmene läpinäkyvänä, kaikenkattavana tai aukottomana. Mikä tai kenen näkökulma milloinkin valitaan, merkityksellistää arjen tietyllä tavalla ja suuntaa toimintaa tämän ymmärryksen mukaisesti.

Kollaboratiivisella tutkimusotteella en ole tavoitellut tanssi-instituutioiden arkea paremmin tai oikeammin vastaavia kuvauksia vaan tutkijan position kysymistä ja kyseenalaistamista silloin, kun kerrotaan toisten ihmisten elämästä. Aineistokatkelmat tanssitaiteilijoiden puheesta eivät niinkään kerro auktoriteettisuhteesta kuin ystävyydestä: en ole kutsunut avukseni takaajia. Sen sijaan olen palauttanut mieleen jotain sellaista, mikä on vakuuttanut ja lahjoittanut minulle ymmärtämisestä kumpuavan nautinnon hetken.

Arki tanssi-instituutioissa

Tutkimukseni perusteella yksi tanssi-instituutioiden arkea määrittävä elementti on aika. Arjen ajallisuus on ennen kaikkea toistoa. Tämän lisäksi arjen aika ilmenee myös tietynlaisena rytminä. Kysymys on arjen sosiaalisesti määräytyneestä ajasta, joka haastattelemieni tanssitaiteilijoiden puheessa ilmeni täytenä ja jopa ahtaana. Sitä luonnehtivat hirveä tempo, tiivis tahti ja ylitöiden suuri määrä. Mielenkiintoinen kysymys onkin, mikä institutionaalisessa kontekstissa määrittelee yhteisen sosiaalisen ajan juuri tämänkaltaiseksi, ja mitä tällainen ajan ”pakkotahtisuus” merkitsee tanssijan työn perustavaa laatua olevalle lähtökohdalle eli keholliselle ”tajulle”, keholliselle herkkyydelle.

Toinen arjen määrittäjä onkin kehollisuus. Jokapäiväisen arjen liikkeet ja asennot tuottavat kehollista olemisen ja toimimisen tapaa, eli kehollista tapaisuutta, joka on ilmentymä paitsi yksilöllisestä eletystä elämästä myös sosiaalisesti kerrostuneesta tanssitaiteen perinteestä. Jokapäiväiset ja toistuvat arjen liikkeet vahvistavat tietynlaista tanssin taidemaailmaan kiinnittymistä ja määrittävät kunkin tanssitaiteilijan kehollista olemista tanssin taidemaailmassa. Samalla nämä tietynlaiset liikkeet sulkevat pois toisenlaisen kiinnittymisen kyseiseen maailmaan. Kietoutuessaan tanssitaiteilijan yksilöllisyyteen tanssitaiteen kerrostunut perinne tuottaa myös erityistä tanssitaiteilijuutta, mikä ilmenee kullekin ominaisena ja tyypillisenä kehollisuutena: tanssityyleinä ja liikelaatuina, näyttämöolemuksena ja taiteellisuutena. Tämän voi ymmärtää tanssijoiden puheessa esiin tulleena karismana. Karisma ei synny yksinomaisesta sosiaalisen tanssiperinteen toistosta vaan olennaisesti perinteen merkityksellistämisestä oman itsen kautta. Tällaista kehollisuutta voisi luonnehtia myös arjen tilallisuudeksi (Schutz 1990/1962; Schutz ja Luckmann 1973). Kysymys on siitä, miten tanssitaiteilijat kokevat itsensä omaa tilaa luoviksi ja sitä omalla tavallaan eläviksi subjekteiksi. Miten heillä on mahdollisuus liikkua siten, että he ovat oman toimintansa suuntaajia ja tilassa vapaasti liikkuvia vai asetetaanko heidät tai asettuvatko he tilassa pääasiassa toisten objekteiksi, toisten liikuteltaviksi?

Kolmas arjen määrittäjä on sosiaalisuus. Arki on toisten ihmisten kohtaamista erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja muodoissa, jotka rakentavat yhteistä maailmaa. Yhtenä arjen sosiaalisuutta leimaavana elementtinä on arjen kodintuntu (ks. myös Jokinen 2003). Tämä ei tarkoita sitä kotia, joka tunnetaan omien, ei aina niin ruusuisten kokemusten perusteella. Vaan se on eräänlainen ideaalimalli, joka tarjoaa ajatuksen turvallisuudesta, suojasta, keskinäisestä avusta ja luottamuksesta. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että jokapäiväinen arki olisi aina ”kotonaan olemista”. Päinvastoin. Arki pitää sisällään myös kodintunnun vastakohdan eli ulkopuolisuuden, yksinäisyyden, erillisyyden, kotiin kuulumattomuuden. Ja semmosen kyl jollain lailla kokee, kuten yksi tanssitaiteilija ulkopuolisuuttaan kuvaili. Keskeinen kysymys on, mitkä tanssi-instituutioissa vallitsevat käytännöt edistävät kodintunnun syntyä ja mitkä puolestaan ehkäisevät sitä. Miten vahvistaa kunkin tanssitaiteilijan hyväksytyksi ja kuulluksi tulemista sekä vakavasti ottamista?

Nämä monenlaiset kysymykset, joita olen liittänyt arjen määrittäjiin osoittavat, että arki ei vain ole vaan se tehdään joka päivä. Arki on riippuvainen tekijöistään. Siksi on mielenkiintoista pohtia miten instituutioiden arkea joka päivä tehdään. Kuka on äänessä ja toimii, kuka puolestaan mutisee, natisee tai on hiljaa? Mikä diskurssi vallitsee ja mikä puolestaan joutuu käymään kamppailua tullakseen tunnustetuksi? On helppo nähdä, että se minkälaista arkea ja sen myötä minkälaisia instituutioita tuotetaan, on aina vallankäyttöä arjessa ja sen määrittelyissä. Arki toimintatapoineen voidaankin ymmärtää politiikan ensimmäisenä ja ehkäpä sen ratkaisevimpana näyttämönä.

Arjen politiikka

Usein arki sujuu ilman sen suurempaa pohdintaa eli reflektiota. Tämä merkitsee, että arjessa toimitaan tavanvaraisesti. Tällaisena arki saattaa etääntyä tanssitaiteilijoiden subjektiudesta eli arvoista, toiveista, tavoitteista, huolista ja peloista johonkin yleiseen olemisen ja toimimisen tapaan, joka ei välttämättä palvele sen paremmin tanssi-instituutioita kuin kunkin tanssitaiteilijan elävää, omakohtaista ja mielekästä suhdetta omaan työhönsä. Tavallinen, toistuva ja normaali arki saattaa myös kätkeä toisen puolensa, eli sen mikä arjen rytmeissä jää joskus näkymättömäksi: erot, epätavallisuudet, epämukavuudet. Nämä teemat liittyvät yleisemminkin työelämää viime aikoina kehystäneisiin diskursseihin, yhtäältä työhyvinvointiin ja toisaalta työelämän huonontumiseen, jota professori Juha Siltala on monessa yhteydessä syksyn mittaan tuonut esiin. Käsitykset työelämän huonontumisesta tarjoavat monia mahdollisia selityksiä, tulkintoja ja kamppailujen aiheita. Sen sijaan, että kiistellään sen yleisestä totuudesta tai epätotuudesta, on mielestäni mielenkiintoisempaa tarkastella niitä ilmiöitä, jotka saattavat uhata työelämää erilaisissa konteksteissa. Yksi seikka, joka uhkaa taitelijoita liittyy taiteellisen työn erityisluonteeseen.

Taiteellinen työ oman aineistonikin valossa näyttäytyy elämäntapana, omana elämänprojektina. Tällaisena työ on usein intohimoista itsensä toteuttamista, jossa taiteilijan subjektiivisuus on kokonaan mukana. Vaikka työ tarjoaa valtavaa tyydytystä, nautintoa ja monenlaisia huippuhetkiä, saattaa se myös altistaa toteuttajansa itseriistolle Siltalan (2004, 36) käsitettä käyttääkseni. Silloin minä ei ole minä ja joutuu tekemään vain muiden juttuja, joka on rankkaa ja hirveetä, kuten yksi tanssitaiteilija kokemuksiaan kuvaili. Taiteellisen työn hankaluus piilee työn ja tekijän samaistumisessa, vaikeudessa erottaa työtä tekijästään.

Olennainen kysymys tanssi-instituutioihin ja muihinkin taide-instituutioihin liittyen on, miten edistää tekijöiden reflektiivisyyttä ja toimijuutta, joka on sekä yksilöllistä että yhteistä vaikutusvaltaa tehdä ulkoisesta, joskus pakkotahtisesta arjesta oma, mun juttu tai tehdä arkea joskus toisinkin (ks. myös Heiskala 2000).

Yksi mahdollisuus arjen reflektion edistämiseksi on arjen politiikan aktiivinen toteuttaminen (ks. myös Hannula 2001). Arjen politiikka tarkoittaa toimijoiden yhteistä aikaa ja tilaa pohtia, rakentaa ja purkaa auki jokapäiväisen elämän prosesseja. Se tarkoittaa erilaisten tapojen ja keinojen jäsentämistä, joiden avulla voidaan edetä tästä tilanteesta eteenpäin yhdessä vanheten. Ajatusketju kulkee kutakuinkin seuraavasti: Jos arjen pahkulaa pystyy avaamaan ja nimeämään, voi sitä myös kyseenalaistaa. Kun jotain voi kyseenalaistaa, muutoksen voi kuvitella. Kun muutoksen voi kuvitella, se on mahdollista. Juuri arki ja arkisuuden ymmärtäminen on muutoksen ehkäpä ainut mahdollinen lähtökohta.

Viitteet

Czarniawska, Barbara 1997. Narrating the Organization. Dramas of Institutional Identity. The University of Chicago Press: Chicago.

Felski, Rita 2000. The Invention of Everyday Life. New Formations 39, 15–31.

Giddens, Anthony 1995. Elämää jälkitraditionaalisessa yhteiskunnassa. Teoksessa Beck, Ulrich; Giddens. Anthony; Lash, Scott. Nykyajan jäljillä, 83–152. Suomentanut Lehto, Leevi. Vastapaino: Tampere.

Hannula, Mika 2001. Kolmas tila. Väärinymmärtäminen eettisenä lähtökohtana. Kuvataideakatemia: Helsinki.

Heiskala, Risto 2000. Toiminta, tapa ja rakenne. Kohti konstruktionistista synteesiä yhteiskuntateoriassa. Gaudeamus: Helsinki.

Jokinen, Eeva 2003. Arjen kyseenalaisuus. Naistutkimus 1/2003, 4–17.

Schutz, Alfred 1990/1962. Collected papers 1. The Problem of Social Reality. 6th printing. Edited and introduced by Natanson, Maurice, with a preface by Van Breda H.L. Kluwer Academic Publishers: Dodrecht.

Schutz, Alfred 1970. On Phenomenology and Social Relation. Selected Writings. Edited and with an Introduction by Helmut R. Wagner. The University of Chicago Press: Chicago.

Schutz, Alfred and Luckmann, Thomas 1973. The Structures of the Life-World. Translated by Zaner, Richard M. and Engelhardt Jr., H. Tristram. Northwestern University Press: Evanston.

Siltala, Juha. 2004. Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Otava: Keuruu.

 

3.12.2004

CC BY NC ND