Humalisto, Tomi Lectio Praecursoria

Taiteellispainotteisen tohtorintutkintoni opin- ja taidonnäytteet koostuvat esityksistä Kudelma (2003), Pelto – ankara moraliteetti (2005), Varjojen huone (2006) ja Pimeä projekti (2006), sekä kirjallisesta selvitysosasta: Toisin tehtyä, toisin nähtyä – esittävien taiteiden valosuunnittelusta muutosten äärellä. Avaan ensin työni lähtökohtia ja menetelmiä.

Toisin tekeminen

Olen jäljittänyt väitöstutkimuksessani vaihtoehtoisia ratkaisuja, jotka vaikuttavat valosuunnitteluun prosessina ja lopputuloksena. Kutsun tätä vaihtoehtoisuutta ”toisin tekemiseksi”. Kyseessä on tietoinen asenne, jonka avulla olen pyrkinyt herkistymään vaihtoehtojen havaitsemiselle esityksen suunnitteluvaiheessa. Toisin tekeminen on käsitteenä velkaa hieman yllättävälle taholle. Sana feminismifilosofia saattaa kuulostaa perinteisesti miehisellä alalla epäilyttävältä, toisaalta juuri samanlaiseen ennakkoluuloon voidaan syyllistyä jos oletetaan, että tupakantuoksuinen Letherman-Maglite-uniformuinen valo-äijä ei erota plieetä suonenvedosta.

Kliseet ovat konvention sukua. Ne ovat vain muuttuneet tyhjäksi toistoksi. Feministifilosofi Judith Butler pitää sukupuolta performatiivisesti rakentuneena, jota esitetään itselle ja muille. Sukupuolen toistuvalla esittämisellä vakiinnutetaan tiettyjä feminiinisyyteen tai maskuliinisuuteen liittyviä eleitä, tapoja ja tottumuksia. Toistolla rakennetaan normaaliksi miellettyä todellisuutta.

Toistoon perustuva vahvistamisen mekanismi antaa kuitenkin samalla mahdollisuuden vastarintaan vallitsevia luokitteluja kohtaan. Butlerin ajattelua suomeksi kääntänyt Leena-Maija Rossi puhuu ”toisin toistamisesta” – teoista, jotka murtavat ja muuttavat yksipuolisia identiteetin kategorisointeja. Näin ollen toisenlaisia eleitä ja merkkejä esittämällä häiritään vallitsevia sukupuolen, rodun, iän, seksuaalisuuden tai yhteiskuntaluokan luokitteluja. Butlerilainen toisin toistaminen ei ole inspiroinut ainoastaan minua, sitä ovat sovellettu Suomessa esimerkiksi kansanrunouden ja yhteiskuntapolitiikan tutkimuksessa. Esitystaiteen alueella toisin tekemistä on sovellettu myös yksityiselämässä; väitöstutkimukseni kahdessa taiteellisessa osuudessa työskennellyt ohjaaja Masi Eskolin otti naimisin menneessään vaimonsa nimen Rämä ja siinä sivussa vaihtoi myös etunimensä Vihtoriksi.

Toisin tekeminen on perinyt feministisestä ajattelusta tietyn vastarinnan ja poliittisuuden ulottuvuuden, mutta minulle toisin tekeminen on vaihtoehtoista toimintaa, jonka ei tarvitse syrjäyttää olemassa olevia konventioita. Se ei kanna kaunaa hegemonioita kohtaan, vaan iloitsee saadessaan tilaisuuden yllätykselle. Se konteksti missä valitaan tehdä toisin, määrittelee sen mikä on toisin – se ei välttämättä tarkoita uutta tai uutuutta. Joskus vanha, jo sivuutettu, perinne voi toimia uutta luovana vaihtoehtona.

Minulle toisin toistaminen on merkinnyt toisin tekemisen näkökulman avausta tutkimukseeni. Se on auttanut minua luomaan tutkimuksellisen suhteen taiteelliseen toimintaani, siihen, miten valosuunnitteluni neljässä esityksessä tuottavat tietoa ja ymmärrystä taiteenalastani. Aluksi toisin tekeminen merkitsi minulle enemmän asennetta, myöhemmin se muuttui käytännön työskentelyn avulla enemmän työtäni ohjaavaksi tutkimustehtäväksi, jota täsmensin esityskohtaisilla työkysymyksillä. Toisin tekeminen suuntautui valosuunnittelun muutoksia paikantavaksi taiteelliseksi työskentelyksi, joka alkoi myös vaikuttaa teosten lähtökohtiin ja ratkaisuihin.

Tiedon tuottamisen tapani liittyy selvästi taiteellisen tutkimuksen perinteeseen, jonka ymmärrän omalla kohdallani esitysten valosuunnitteluun liittyvänä taide- ja tekijälähtöisenä tutkimuksena. Siinä esitysten tekeminen asettuu vuoropuheluun teoreettisen ajattelun ja kirjallisen raportin kanssa. Tutkimukseni muotoutumisessa on näin ollen nähtävissä hermeneuttisia piirteitä: tarkoitan tällä sitä, että tutkijan työskentely perustuu hänen tekemiensä oletusten korjaamiseen, jos tutkittavan kohteen tulkinta ja ymmärtäminen sitä vaatii. Tutkimuskohde muodostuu ja tarkentuu tutkimusmatkan varrella.

Keskeinen tutkimusmenetelmäni on ollut yksinkertaisesti esitysten tekeminen ja reflektointi eri vaiheissa. Käytännössä tämä on tarkoittanut taiteellisten työskentelyn rinnalla työpäiväkirjan pitämistä, luonnosten, työryhmän haastattelujen sekä erilaisten audiovisuaalisten tallenteiden tekemistä. Silloin kun en ole ollut kiinni teosten valmistamisessa, olen kirjoittanut väliraportteja, ja ollut vuorovaikutuksessa alan keskusteluissa seminaareissa, opetustilanteissa ja kollegiaalisissa tapaamisissa. Ymmärrykseni valosuunnittelun konvention ja toisin tekemisen suhteesta muodostui peilaamalla kokemuksiani esitysten tekemisestä lukemaani taidehistoriaan, -teoriaan ja taiteenalan keskusteluihin.

Näin sanoessani huomaan, että esitysten tekemisen merkitys on helppo sivuuttaa. Teos typistyy, kuin huomaamatta, siitä tallennetuiksi dokumenteiksi, aineistoksi, jota sitten jälkeenpäin tutkitaan. Vaikka menneisyyteen suuntautuva reflektointi tallenteineen on tutkimuksen tekemisen aikajänteen vuoksi sivuuttamatonta, haluan muistuttaa että esitysten tekeminen on myös tutkimisen tapa. En tarkoita, että jokainen taideteos olisi automaattisesti taiteellista tutkimusta. Minun mielestäni siihen vaaditaan tutkija-taiteilija, jolla on tietoinen pyrkimys tuottaa tietoa omasta taiteellisesta praktiikastaan käsin. Uskon, että joissain tapauksissa taideteos voi artikuloida esiin tätä ymmärrystä, sen omaan kokemukselliseen kieleen perustuen. Minulla on tästä kokemusta, tutkimukseeni kuuluvan Pimeä projekti -esityksen kohdalla. Esityksen tapahtumisen hetkessä välittämä ymmärrys ei kuitenkaan mitätöi taidelähtöisen tiedon artikuloimista muilla keinoin. Minulle taiteen tekeminen ei ole niin pyhää tai mystistä, ettei sitä voisi avata yleisölle. Tekemäni kirjallinen selvitys ja tämä tilaisuus ovat tärkeä osa tätä ymmärryksen jakamisen prosessia.

Tässä vaiheessa on syytä esitellä tutkimukseeni kuuluvat esitykset ja niihin liittyvät valosuunnitteluni toisin tekemisen näkökulmasta. Tarkemmat esitystiedot näkyvät valkokankaalla.

Kudelmassa lähtökohtanani oli muuttaa koolle kutsumisen käytäntöä. Tavallisesti valosuunnittelija on erityisosaaja, jonka ohjaaja tai koreografi kutsuu muun työryhmän ohella. Huolimatta kentän retoriikkaan välittyneestä ideaalista, jonka mukaan työryhmän ennakkosuunnittelu lähtee liikkeelle samalta viivalta, työryhmän koollekutsuja ohjaa jopa tahtomattaan teoksen sisältöä ja muotoratkaisuja. Kudelmassa halusin valosuunnittelijana kokeilla toisenlaista toimenkuvaa, esityskonseptin koollekutsujana, vetäjänä, osatuottajana ja esityksen sisältöön ja muotoon vaikuttavana aktiivisena toimijana. Työryhmässä sovimme, että koreografit Jyrki Haapala ja Virpi Juntti välttivät tietoisesti sitoutumasta yhteen tapahtumajärjestykseen ja tarinaan. Koreografiset palat ymmärrettiin harjoitusvaiheessa materiaalina, jota voitaisiin muokata asettamalla ne eri kohtiin esityksessä, toistamalla niitä tai rinnastamalla niitä erilaisiin valotilanteisiin tai äänelliseen ympäristöön. Valosuunnitteluni visuaaliset ratkaisut perustuivat työryhmän kanssa sovittuihin ”maailmoihin”, kuten esimerkiksi toimisto, tietokilpailu, turnajainen, kirkko ja olotila nimeltä: ”uskomattoman hyvin menee”. Kudelman näyttämöharjoitusvaiheessa, kaikki materiaalit olivat läsnä ja niiden keskinäisiä suhteita oli helppo kokeilla ja vaihtaa. Vasta tällöin, paria viikkoa ennen ensi-iltaa, työryhmä sovitti materiaalit tarinalliseen järjestykseen joka pohjautui valodramaturgiseen ehdotukseeni.

Esityksenä Kudelmasta muodostui leikkisä ja polveileva teos. Teoksen neljä henkilöä sijoittuivat viitteelliseen toimistomaailmaan, jonka rutiineista he etsivät erilaisia pakoteitä omiin fantasioihinsa. Visuaalisesti Kudelman maailma oli sekoitus nykytanssiestetiikkaa ja sadunomaista tanssiteatteria. Selvitysosassa olen keskittynyt kuitenkin esityksen toimenkuvalliseen asetelmaan, se edustaa parhaimmin toisin tekemistä, toisin kuin valosuunnitteluni visuaaliset ratkaisut. Jälkeenpäin ajatellen on kuitenkin kiinnostavaa, että Kudelmassa kokeilin jo infrapunakameran käyttöä; näyttämöllä sijaitsevalle valkokankaalle välitettiin kuvaa pimeän komerotilan tapahtumista. Yleisöä onnistuttiin parhaimmillaan jopa huiputtamaan reaaliaikaisten ja nauhoitettujen tapahtumien välillä.

Pelto – ankara moraliteetti esityksessä minua kiinnosti teoksen erikoinen aikarakenne. Ensimmäinen näytös kesti kolme tuntia, johon yleisö saapui pienissä ryhmissä aamukahdeksalta alkaen. Katsojat saattoivat vaeltaa tilassa vapaasti ja poistua tilasta halutessaan. Katsomoa ei ollut. Koko näyttämötilaan sekä Teatterikorkeakoulun aulaan levittyvää aamunäytöstä hallitsi yksi valopöytään ohjelmoitu valotilanne, joka pysyi samana riippumatta näyttämötapahtumista. Ensimmäistä näytöstä seurasi pitkä väliaika, jonka aikana esitystilan toiseen päähän rakennettiin katsomo. Toinen näytös alkoi seitsemältä saman päivän iltana ja noudatti perinteisempää esitysmuotoa: näyttämötoiminta jakaantui kohtauksiin, yleisösuhde toteutui edestäpäin katsomosta käsin ja nelisenkymmentä valotilannetta noudatti kohtausten rytmiä ja kestoja. Näytösten laadullinen ero oli huomattava, vaikka lavastus sekä valoheitinsuuntaukset ja värikalvot pysyivät samoina.

Pelto – ankara moraliteettiesityksessä oli monia tutkimuksellisesti kiinnostavia puolia, kuten esineisiin perustuva näyttämöideologia, mikä omalla kohdallani johti ajatukseen valoesineistä. Keskityn kirjallisessa osassa hartaaseen ja rauhalliseen aamunäytökseen, joka ei vaikuttanut staattiselta, ainakaan merkityksessä pysähtynyt tai liikkumaton. Katsojan havaintokulmien muuttuessa staattinen valosuunnittelu muuttui dynaamiseksi ja aktiiviseksi. Tämä sai minut tarkastelemaan lähemmin valodramaturgian perinnettä. Esityksellinen traditio, valonohjausteknologia mukaan lukien, on pitkään perustunut muuttuvien valotilanteiden estetiikalle. Tätä konventiota vasten staattinen valotilanne haastoi minua pohtimaan valon muutosten laatua ja merkitystä esityksessä.

Tanssiesitys Varjojen huone perustui pitkään työhistoriaani tanssija-koreografi Mammu Rankasen kanssa. Varjojen huone pureutui japanilaisen estetiikan kautta pimeyteen ja varjoisuuteen sekä tilallisena että mielentilallisena elementtinä. Teos käsitteli visuaalisesti ja liikkeellisesti ihmisen sisäisen ja itsen ulkopuolella olevan välistä rajapintaa. Japanilaisen MA tila-aika -käsitteistön osatekijä Hashi kuvaa hyvin teosta sekä sen tutkimuksellista merkitystä.

Maailman jakamista tarkoittava Hashi merkitsi tilakäsitteenä alun perin siltaa, mutta myös kaikkea toimintaa jossa kahden kappaleen välinen tila ylitetään, kuten esimerkiksi syömäpuikoilla syömistä ja portaita kulkemista. Näyttämötilan diagonaali geometrisyys oli täynnä erilaisia paikkoja; siirtyminen paikasta toiseen ylitti niiden välistä tilaa tai olotilaa merkityksellisellä tavalla.

Tutkimukseni näkökulmasta Varjojen huone on myös silta sitä edeltävien ja sen jälkeisen taiteellisten töiden seurassa. Varjojen huone edusti selvästi suuntautumista viimeisen esityksen näkyvyyden ja pimeän tematiikkaa kohden. Tämä ei ole ihme, sillä teos toteutui keskellä Pimeä projekti -esityksen pitkää työprosessia. Varjojen huone noudatti helposti lähestyttävän nykytanssikonseptin sisällä palmerilaista antivalosuunnittelun ajatusta, joka lähtee liikkeelle pimeiden alueiden määrittelystä. Näyttämön muuttuvien varjoalueiden lisäksi toteutin muuttumattoman pimeän tilan, nurkan, josta näyttämölle välitettiin reaaliaikaista lähikuvaa esiintyjien toiminnasta infrapunakameran avulla.

Vahva kokonaisvisuaalinen ote ja syvälliset esteettiset ratkaisut osoittautuivat vähemmän kiinnostaviksi verrattuna kokemuksiin kahden valosuunnittelijataustaisen taiteilijan tiiviistä yhteistyöstä, jota olen nimittänyt käsitteellä ”jaettu suunnittelijuus”. Mielenkiintoni kohteeksi ohjautui projisoidun videoanimaation ja valonkäytön saumattomuus tekijyyden näkökulmasta. Mitä tapahtuu kokonaistaideteoksen ideaalille ja taiteilijaidentiteetille, kun katsoja, tai kriitikko, ei osaa enää erottaa taiteellisia osa-alueita toisistaan. Miten työstää visuaalista kokonaisuutta rintarinnan, etenkin jos eri tekijöiden ilmaisuvälineet ovat lähellä toisiaan?

Pimeä projekti on avannut minulle uuden näkökulman esitysten tekemiseen ja valosuunnitteluun. Työskentely oli konkreettisella tavalla tuntemattoman kohtaamista uskomattoman kärsivällisen ja ennakkoluulottoman työryhmän kanssa. Pysyessämme sallivasti vaikeiden, lähes mahdottomien asioiden äärellä, syksyllä 2006 toteutunut Kiasma-esitys yllätti positiivisesti meidät kaikki.

Pimeä projektissa tavoittelin eräänlaista paradoksaalista mahdollisuutta toteuttaa valosuunnittelu pimeydessä tapahtuvaan esitykseen. Työprosessin aikana minulle valkeni miten oleelliseen ja isoon kysymykseen esityskonsepti minut johdatti: mikä on valosuunnittelun suhde näkyvyyteen ja pimeyteen esityksessä? Kun tavallisesti pimennykset kehystävät esitystä tai jäsentävät dramaturgisesti eri tapahtumajaksoja, Pimeä projektissa pimennyksille ja pimeille alueille annettiin keskeinen rooli esityksessä. Pimeys oli esityksen aihe sekä sen keskeinen kokemuksellinen olosuhde, joka muutti myös teoksen katsojasuhdetta siirtäen havainnoimista näköaistista kuulo, tunto- ja lämpöaisteille.

Esityksessä ei käytetty perinteistä teatterivalaistuskalustoa. Valotilanteet saatiin aikaan videotykkien, kuvaputkimonitoreiden ja LCD-näyttöjen tuottaman valon avulla.

Näyttöjen avulla toteutetut valotilanteet noudattavat kolmen tunnin keston ajan neliosaista sykliä, joka koostui ”päivästä”(kaikki päällä), ”iltahämärästä”(vain näytöt päällä), ”yöstä” (kaikki pois päältä) ja ”aamuhämärästä” (vain näytöt päällä). Kunkin valotilanteen kesto oli ennalta määrätty suhteessa vuoden aikajaksolta haettuihin kuukausittaisiin valon ja pimeän kestoihin. Päivä on siis joulukuussa paljon lyhyempi kuin kesäkuussa. Valotilanteiden muutokset saatiin aikaan laitteita sammuttamalla ja sytyttämällä. Lisäksi tilassa oli infrapunavaloa tuottavia heittimiä, jotka pidettiin päällä samalla intensiteetillä koko esityksen ajan. Infrapunavalo ei ollut silmin havaittavissa, mutta sen vaikutus oli nähtävissä näytöiltä kyseistä aallonpituutta näkevien valvontakameroiden välittämänä. Se oli valoa, joka ei tuhonnut pimeyden kokemusta.

Pimeä projekti on minulle rakas esitys, joka elää tällä hetkellä omaa itsenäistä elämäänsä uusien haasteiden parissa. Mahdottomien asioiden kysymisestä riittää ammennettavaa.

Osat

Kirjallisessa selvitysosassa olen päätynyt kolmeen sisällölliseen kokonaisuuteen, osaan.

Osassa Toisenlaisia toimenkuvia tarkastelen työryhmän koollekutsumista, taloudellis-tuotannollista vastuuta sekä jaetun suunnittelun kokemuksia. 

Dynaaminen staattisuus osassa käsittelen katsojan liikkumisen aikaansaamaa liikkeen ja rytmin kokemusta staattisen valotilanteen aikana. Osassa Näkyvä pimeys keskeisen problematiikan muodostavat näkyvyyden kyseenalaistamisen vaikutukset infrapunavalaistussa esityksessä. Tämä johtaa minut näköhavaintoon nojaavan maailmasuhteen pohdintaan valosuunnittelun konvention sekä esiintyjän ja katsojan näkökulmista.

Anti

Väitöstutkimukseni anti liittyy ensisijaisesti valosuunnittelun alan tutkimusperinteen pohjatyöhön, johon se esimerkillään ehdottaa lähestymistapoja ja aihealueita. Samalla työni on väistämättä joutunut kartoittamaan alan asemaa ja suhteita esityksen tekemisen toimintakulttuurissa. Työni on parhaimmillaan osoittaessaan yhteyksiä ja tehdessään ne näkyväksi. Mitä tulee toisin tekemiseen, esimerkkejäni ei voi käyttää kopioitavien kaavojen tapaan. Sen sijaan toivon, että ne auttavat tunnistamaan vaihtoehtojen mahdollisuuksia lukemattomissa muissa ratkaisujen paikoissa. Työni voi välittää asennetta ja lähestymistapoja, ei yksityiskohtia tai toimintaohjeita.

Voin silti jakaa kolme päätelmää omasta kokemuksestani:

1.) Valosuunnittelijan toimenkuvan muuttaminen tarjoaa vaikuttamisen mahdollisuuksia. Toimenkuvat eivät pelkästään laajene, vaan ne synnyttävät rinnakkaisia tehtäväkenttiä, joiden hoitaminen osaltaan lisää valosuunnittelijan ilmaisu- vaikutusmahdollisuuksia. Useat toimenkuvat kuitenkin lisäävät myös työmäärää, mikä osaltaan rajoittaa mahdollisuuksien hyödyntämistä.

2.) Valotilanteisiin liittyvä valodramaturginen ja tila-ajallinen ajattelu on voimakas konventio yhdessä teknologisten ratkaisujen kanssa. Valonohjauksellisesta muutoksesta kieltäytyminen tuo esiin staattisuuteen liittyviä uusia puolia. Staattisuus näyttäytyy yleisönsuhteen muutoksen myötä dynaamisena ja muuttuvana kun visuaalinen ja dramaturginen muutos toteutuu valotilanteiden vaihdosten sijaan katsojan liikkumisen avulla.

3.) Valosuunnittelu tai pimeys esityskonseptin lähtökohtana ja materiaalina tuottaa ratkaisuja, jotka läpäisevät kokonaisvaltaisella tavalla esityskokemusta. Valosuunnittelun toteuttaminen infrapunavalon avulla vie valonkäytön rajat toisille aallonpituuksille, joka mahdollistaa täydellisen pimennetyn esitystilan. Esitys lähestyy myös mielenkiintoisella tavalla tutkimuksen artikulaatiota, joka on totuttu ilmaisemaan kirjallisesti. Tällöin teoreettinen ajattelu havainnollistuu koettavaksi moniaistisesti, kenties täsmällisemmin ja vivahteikkaammin kuin kuvailtuna. Tämä on taiteen kontribuutio tiedonmuodostukselle.

Lektioni lopuksi katsomme n. 10 minuuttia kestävän videokoosteen neljästä esityksestäni.

 

8.6.2012

CC BY NC ND