Sandqvist, Ville Lectio Praecursoria

Perjantaina 1. helmikuuta 2013 Teatterikorkeakoulun torilla ja auditorio 1:ssä.

The question of language has been lately on display when we talk about research and academic dissertations in Finland. It is said, when almost all of the dissertations are nowadays written in English, that this matter will impoverish the Finnish language, and especially the Finnish academic discourse. This is a big question, and a challenge for the artistic research, too. How to respond to the necessity and the task, and the will to increase the international dialogue, how to become more and more globally orientated without losing your language? Your language is your body. My dissertation is about my body and the question of writing and language, the language I am writing in, was for me an essential question. For me there were two options, Swedish or Finnish. The question of writing was a question of being in your body, your language, to live your text, to live in your writing process. As this was crucial, was English out of question. As far as I can understand, in artistic research, an activity that always will be, whatever your topic is, a physical, bodily, activity, the question of language is a highly stressed question. Nevertheless, I do understand that in communication, and in artistic-scientific seminars and publications, when we want to be perceived, we need to have some kind of common language, and that language is English.

I also want to use the opportunity, in the English lingual atmosphere that I have created, before I switch over to Finnish, quote Terry Eagleton, who writes in English. He says, in these few lines, everything I have been trying to say in almost five hundred pages. On the other hand, my recent performance in this artistic research project, the solo named 3, in which I summarized my thesis, was not more than one hour and some twenty minutes long. It is important to keep that in mind, when you, literally, weight my book. This Terry Eagleton stuff will take 90 seconds:

“The point about human nature is that it does not have a goal. In this, it is not any different from any other animal nature. There is no point to being a badger. Being a giraffe does not get you anywhere. It is just a matter of doing your giraffe-like things for the sake of it. Because, however, human beings are by nature historical creatures, we look as though we are going somewhere – so that it is easy to misread this movement in teleological terms and forget that it is all for its own sake. Nature is a bottom-line concept: you cannot ask why a giraffe should do things it does. To say ‘It belongs to its nature’ is answer enough. You cannot cut deeper than that. In the same way, you cannot ask why people should want to feel happy and fulfilled. It would be like asking what someone hoped to achieve by falling in love. Happiness is not a means to an end.”(1)

Tämä ei tietenkään (toisaalta) pidä paikkansa, että tuohon Terry Eagleton sitaattiin kiteytyisi se moninaisuus, jota tutkimukseni kirjallisessa työssä Minä, Hamlet olen yrittänyt kuvata. Toisaalta, kun Eagleton sanoo, “You cannot cut deeper than that”, vastauksena kysymykseen elämän tarkoituksesta todetessaan sen olevan “for its own sake”, niin juuri siihen minäkin olen yrittänyt päästä. Samaan yksinkertaiseen lopputulokseen. Tai tehdä saman viillon ja tarkastella, mitä pinnan alla, lihassa, on.

Mitä esitykseni 3 teki näkyväksi tässä taiteellisessa tutkimuksessa? Mitkä ovat tutkimukseni loppupäätelmät? Alusta saakka, jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun aloitin tämän tutkijan taipaleeni, olin sitoutunut tekemään taiteilijana taiteellista tutkimusta. Toimintaa, jossa yhdistyy taiteen tekeminen ja akateeminen tutkimus tavalla, joka murtaa (tai paremminkin murtautuu) tieteelliseen, propositionaaliseen, maailmankuvaan. Antaa vastauksia, kyllä, ja esittää väitteitä, mutta sellaisia ja sellaisella tavalla, että niihin voi joko yhtyä tai ne voi helposti kumota, niitä voi muokata, ne ovat eläviä, sopeutuvia, elämään asettuvia ja toisaalta aggressiivisia, vaarallisia, petollisia, arvoituksellisia ja selittämättömiä. Kolme, siis se esitys, oli minulle yritys ruumiillistaa ja näyttämöllistää tätä asiaa Gunnar Ekelöfin runouden ja ajattelun avulla, ruumiillistaa ja näyttämöllistää koko minun siihenastinen tutkimustyöni sekä itseni, näyttelijyyteni, taiteilijuuteni, ja ruumiillistaa ruumiini. Samalla se oli yritys väistyä teoksen tieltä, antaa itsensä tekijänä ja teoksen materiaalina teoksen käytettäväksi.

Tutkimukseni on nimeltään Näyttelijäntyön rakentuminen. Jos sillä olisi alaotsikko, voisi se olla jotakin sen kaltaista kuin, ”sen jälkeen, kun perusta on kaivettu esiin”. Mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että minun käsitykseni mukaan meidän on purettava järkyttävä määrä kerroksia, kulttuurillisia, sosiaalisia ja mieleemme rakentuneita, jotka estävät meitä asettumaan olemaan maailmassamme ja elämässämme suorassa ja pyyteettömässä suhteessa siihen, siis maailmaan. Tämä on se ”itse tarkoitus”, se ”for its own sake”. Tämän pohtiminen, sen hakeminen, on sinänsä toimintaa vailla päämäärää, vailla ponnistusta, se on itse tarkoituksellista ja sinänsä se löytyy enneminkin vaivaa näkemättä, joten on järjetöntä kuvitella, että sitä varten olisi tehtävä vuosikausia tutkimusta ja kirjoitettava satoja sivuja – sanoja sanojen perään.

Tässä tapauksessa se nyt on kuitenkin tuntunut välttämättömältä! Tehdä tätä tutkimusta ja seistä nyt tässä oman manifestaationsa äärellä. Tavallaan tässä ehkä myös on kyse siitä, että, kuten haluni tarttua Hamletiin(2) oli lähtökohdiltaan hyvin turhamainen itsensä korostaminen, niin, koska minä henkilökohtaisesti aina olen kamppaillut tietynlaisen väistymisen ja itseni häivyttämisen problematiikan kanssa, joka sinänsä on tyypillistä monelle näyttelijälle ja joka juuri johtaa kääntäen parrasvaloihin hakeutumiseen, koska taustalla on tietysti ennen kaikkea halu ja tarve – välttämättömyys – olla isosti keskipisteenä, tulla löydetyksi, niin tässä minunkin tapauksessa on yksinkertaisesti omalla tavalla kyse silmänkääntötempusta: Tehdä kaksikymmentä vuotta tutkimusta, olla sen kanssa aina liikkeellä erityistoivein, kirjoittaa joka suuntaan haarautuva viisisataasivuinen eepos, rakentaa iso happening väitöstilaisuudesta ja todeta, että vastaus on… näin yksinkertainen… olla vain läsnä. Tässä. Vuorovaikutuksessa. Kuunnella ja puhua. Sanoa.

Näyttelijäntyö on läsnäolon taidetta. Itsensä ja teoksen välittömästi läsnä olevaksi tekemistä, ja sen ymmärtämistä, että on teos – itse, että osaa ajatella itsensä teokseksi ja toisaalta ymmärtää tämä teos itsestään riippumattomaksi. Tätä olen yrittänyt pohtia ja avata.

Läsnäolo ja oleminen, eikä ainoastaan näyttämöllä vaan ylipäänsä omassa ja läheistensä elämässä, ovat olleet keskeisiä tarkastelukohteita tutkimuksessa. Mutta kohdistettuna näyttämölle on mielestäni kysymys siitä, miten rakennan tätä läsnäoloa, mikä on suhteeni tehtävään, teokseen, joka usein on kirjoitettu rooli, psykologinen toinen, siinä minun kanssani. Sivumennen sanoen, tämä kysymys näyttelemisestä kirjallisessa puheteatteri-perinteessä jonakin eri asiana, eri tehtävänä, verrattuna nykyteatterissa tapahtuvaan esiintymiseen, on tämän tutkimuksen puitteissa käytännössä liuennut olemattomiin. Minun on vaikea hahmottaa tästä kentästä muuta kuin erilaisia tehtäviä ja tilanteita, joita näyttelijänä kohtaa, aivan samoin kuin näyttelijä joutuu tai saa asettua ammatissaan ylipäänsä eri ohjaajien ja työryhmien puitteissa erilaisten tekniikoiden ja työtapojen äärelle. Ei siinä ole mitään eroa näyttelenkö Macbethiä, Godot‘n Pozzoa, Fedja-setää, sammaloitunutta kiveä, liikettä vasemmalta oikealle tai poissa olevaa tyhjyyttä, tai itseäni tai sanoja, numeroita tai vaikenemista. Kaikkea tätä voi näytellä ihan samalla periaatteella ja samalla koulutuksella. Kyse on vain siitä, että sen ajattelee jollakin tavalla, joksikin näyttämölliseksi toiminnaksi tai olemiseksi, ilmaisuksi ja sitten sen tekee. Se on näyttelemistä, se on aina sitä samaa. Se on vain aina ratkaistava, ajateltava ja muutettava ilmaisuksi.

Näyttelemisessä tämä edellä mainittu purkaminen ei tietenkään tarkoita pelkistämistä siinä mielessä, että se johtaisi jollakin tapaa minimalistiseen, pelkistettyyn, ilmaisuun. Purkamisessa ovat merkittävimmät teoreettiset esikuvani olleet Konstantin Stanislavski ja Martin Heidegger. Heistä on Stanislavski, minun käsitykseni mukaan, useimmiten ymmärretty siinä mielessä täysin väärin, että hänen perintönsä halutaan paaluttaa ja sementoida jonkinlaiseksi järjestelmäksi, jota voi opettaa. Näin, siitä huolimatta, että hän itse toteaa useaan otteeseen sen olevan mahdotonta. ”Luonto” on Stanislavskin vastaus, jolloin palaamme jälleen: You cannot cut deeper than that. It’s for its own sake. But that is, when it comes to the stake, a very very deep cut. Indeed.

Heideggerin kohdalla olen yrittänyt vain omaksua hänen ajattelunsa, en juurikaan kirjoittaa siitä.

Kuten varmaan tästä lektiostakin käy ilmi on käsillä oleva kirjallinen teos, Minä, Hamlet, myös hyvin henkilökohtainen. Se kertoo isästä ja pojasta. Tässä se kietoutuu voimakkaalla tavalla William Shakespearen näytelmään Hamlet, joka minun käsityksen mukaan on ennen kaikkea näytelmä isästä (tai isistä) ja pojasta. Tämä henkilökohtaisuus tuli välttämättömäksi viimeistään siinä vaiheessa, kun aloin kirjoittaa Shakespearesta ja Hamletista. Kirjoittaminen liittyi sekä tuon näytelmän harjoitus- ja esitysprosessiin, joka oli siis tämän tutkimuksen ensimmäinen taiteellinen työ, mutta myös ja ennen kaikkea tähän perkaamiseen, auki kerimiseen, avaamiseen, jota kirjoittaessa olen tehnyt. On purettava, jotta voi rakentaa, mahdollisimman puhtaalle maaperälle. Minulle se on näyttelijän maaperää, taiteilijan maaperää ja ihmisenä olemisen maaperää. Tässä on vielä paljon työtä tehtävänä. Siis minulla.

Tämä purkaminen edellytti myös aivan tolkuttoman perusteellista kaivautumista meidän länsimaisiin juuriimme. Auki perkaaminen tuntui edellyttävän koko länsimaisen kulttuurihistorian, sen ruumiillisuuden kieltämisen perinnön esiin kaivamista. Tämä tekee kirjan lukemisesta todennäköisesti hyvin haastavaa. Se palaa ja palaa johonkin alkuun ja rakentuu uudelleen ja uudelleen niin kulttuurihistoriallisesti kuin henkilöpsykologisesti.

Minun esitykseni Kolme, kuten tämä kirja, Minä, Hamlet, on myös kutsu. Se on yritys houkutella jumalat palaamaan meidän pariimme. Jos taiteella on jokin tehtävä, on se minusta se. Taide ei voi olla uskon tai jumalten korvike, mutta se voi olla väline, jolla me voimme houkutella, suostutella, jumalat palaamaan. Vain jokin jumala voi meidät enää pelastaa, sanoi Martin Heidegger viimeiseksi jääneessä haastattelussa.(3) Tuosta haastattelusta, johon törmäsin 90-luvun alkupuolella, että mitä hän sillä oikein tarkoittaa, lähdin aikoinaan liikkeelle.

Päätän lektioni Gunnar Ekelöfin runoon(4):

Den svarta bilden
under silver sönderkysst
Den svarta bilden
under silver sönderkysst
Under silvret
den svarta bilden sönderkysst
Under silvret
den svarta bilden sönderkysst
Runt kring bilden
det vita silvret sönderkysst
Runt kring bilden
själva metallen sönderkysst
Under metallen
den svarta bilden sönderkysst
Mörker, o mörker
sönderkysst
Mörker i våra ögon
sönderkysst
Allt vad vi önskat
sönderkysst
Allt vad vi inte önskat
kysst och sönderkysst
Allt vad vi undsluppit
sönderkysst.
Allt vad vi önskar
flerfaldiga gånger kysst.

Kiitos.

 

Viitteet

1) Eagleton, Terry: After Theory, (s. 115–116). Penguin Books, England 2004.

2)  Tohtorintutkimukseni näyttämötaiteelliset työt olivat: W. Shakespeare: Hamlet, nimiroolissa Ville Sandqvist. Ensi-ilta Teatteri Jurkassa 26.2.2004. Ohjaus Samuli Reunanen; F. Wedekind: Lulu. Ensi-ilta Teatterikorkeakoululla 22.2.2006. Ohjaus Ville Sandqvist; Gunnar Ekelöf: 3. Ensi-ilta Teatterikorkeakoululla 29.11.2012. Konsepti, ohjaus ja esiintyjä Ville Sandqvist.

3) Haastattelu löytyy mm. teoksesta Steiner, George: Heidegger. Gaudeamus, Tampere 1997.

4) Runo löytyy Gunnar Ekelöfin teoksesta Dīwān över fursten av Emgión. Bonniers, Stockholm 1965. Suomennos on Caj Westerbergin ja löytyy teoksesta Gunnar Ekelöf: Trilogia. Otava, Keuruu 1994.

Musta kuva
hopean alla rikkisuudeltu
Musta kuva
hopean alla rikkisuudeltu
Hopean alla
musta kuva rikkisuudeltu
Hopean alla
musta kuva rikkisuudeltu
Kuvan ympärillä
valkea hopea rikkisuudeltu
Kuvan ympärillä
itse metalli rikkisuudeltu
Metallin alla
musta kuva rikkisuudeltu
Pimeys, oi pimeys
rikkisuudeltu
Pimeys silmissämme
rikkisuudeltu
Kaikki mitä me olemme toivoneet
rikkisuudeltu
Kaikki mitä me emme toivoneet
suudeltu ja rikkisuudeltu
Kaikki miltä me olemme välttyneet
rikkisuudeltu
Kaikki mitä me toivomme
moninkertaisesti suudeltu.

 

1.2.2013

CC BY NC ND