Nyt tarkastettavana oleva taiteellinen tutkimukseni rakentuu kolmenlaisesta aineksesta. Ensin reflektoin muistelijan ominaisuudessa elämääni, lapsuuden taideharrastuksia, teatterikouluaikaa ja työelämää teatterissa. Näiden ajanjaksojen aikana opin niitä asioita, jotka esityksessäni ilmenevät.
Toisessa osassa kuvaan lyhyesti nukketeatterin historiaa. Pieni lastenesitykseni, Nukketeatterin historia komeljanttareiden kertomana, perustuu osaltaan siihen.
Kirjallisen työni kolmannessa osassa taiteellinen elämäkertani ja nukketeatterin historia nivoutuvat yhteen teatterimaisen taiteellisen osioni valmistamisprosessin kuvauksessa. Tarkastelen kolmannessa osassa sitä, millä tavalla aiempi taiteellinen työni ilmenee siinä, mitkä kehityskulut ovat saaneet siinä ilmenemismuodon ja millaisten vaiheiden seurauksena esityksestä tuli juuri sellainen kuin tuli. Tällaisesta materiaalista koostuu Nukketeatteri ja näyttelijän maailma – taiteellinen elämäkertani.
Työn tavoitteena oli esityksen avulla tutkia millä tavalla pikkulapsille voi tehdä toimivan historialuennon ja mikä on yksi tapa tehdä se. Voisivatko lapset ylipäätään kiinnostua asiasta? Koulutusoptimistina ja kolmen lapsen isoisänä päätin kokeilla.
Video A. Taiteellisen osioni alku Itäkeskuksen kirjastossa. Video Leena Lotvonen-Siren.
Tavoitteenani on ollut näyttää miten monet kokemukseni ja saamani opetukset näyttäytyvät tässä lastenluennossa. Ne ovat näkyneet pitkin elämääni eri töissäni, nyt myös tässä.
Annan pari esimerkkiä: Sotaväessä Kajaanissa näin hauskan tapauksen, jossa varusmies lakaisi ensin harjalla tuvan likaisen lattian ja sen jälkeen samalla harjalla ruokapöydän. En voinut olla nauramatta. Tapaus muuttui 13 vuotta myöhemmin toiminnaksi kun ohjasin Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä Kokkolan kaupunginteatterissa. Esityksessämme vanha Candy teki niin. Toiminta kuvasi yksinkertaisen ja hyväntahtoisen Candymme luonnetta. Toinen esimerkki: Näin vuonna 1974 Prahassa Ladislav Fialkan, tunnetun pantomiimikon, näyttelevän elokuvakankaan edessä, filmin henkilön kanssa. Tein siitä 40 vuotta myöhemmin muunnelman omaan työhöni. Keinon avulla pystyin laajentamaan esitykseni henkilögalleriaa.
Video B. Nappi Kiinassa.Video Eero Siren.
Sain 9-vuotiaana vuonna 1955 lahjaksi kummitädiltäni Eevi Kaasiselta H.C. Andersenin sadun Satakieli. Se oli pieni keltainen vihkonen. Tein siitä 50 vuotta myöhemmin vuonna 2005 Kemin kaupunginteatterille oman nukketeatteriversioni, joka vieraili nukketeatterifestivaalilla Berliinissä. Tässä on mestarillinen työtoverini Kimmo Tuppurainen.
Tavoitteenani oli näyttää, että asioilla on juuret, joskus elämänmittaiset. Ei ole yhdentekevää, mitä lapsille puhutaan ja mitä heille annetaan.
Pyrin osoittamaan kehityskulkuja myös kirjan kolmiosaisen muodon avulla, ensin näytän työni ainekset, elämän ja opinnot ja lopuksi niiden tuottaman tuloksen, pienen nukketeatteriluennon. Pyrin solmimaan langat yhteen kirjan viimeisessä osassa, nukketeatteriesityksen kuvauksessa.
Teatterinomainen luentoni, josta hetki sitten näitte alun, Nukketeatterin historia komeljanttareiden kertomana, oli noin puolen tunnin mittainen. Sen materiaali koostuu sekä henkilökohtaisesti koetusta, että opiskelun ja tutkimisen seurauksena hankitusta tiedosta. Taiteessa käy usein niin, että henkilökohtainen muuttuu yleiseksi: Yhden ihmisen kertomus kokemuksistaan saattaa saada lukijan ja kuulijan vertaamaan sitä omiinsa. Katsoja voi löytää jonkin uuden näkökulman omaan elämäänsä ja työhönsä. Kuvaamalla omaa teatterityötäni, lukija voi verrata sitä omaan työhönsä ja elämäänsä.
Pikku esitykseni, taiteellisen osion, Nukketeatterin historia komeljanttareiden kertomana, keskeinen idea tuli omasta nuoruudestani. Muistin 1960-luvulta televisiosarjan, joka kiehtovuudessaan jäi pysyvästi mieleen. Viulutaiteilija ja kapellimestari Yehudi Menuhin (1916–1999) kertoi orkesterinäyttein klassisesta musiikista. Hän kertoi orkesterin kokoonpanosta ja toiminnasta sekä sinfonian- ja muiden klassisten teosten rakenteesta. Ohjelma oli suunnattu nuorisolle. Se kertoi perusasioista. Tunsin sen heti omakseni, se oli hauska ja kiinnostava tapa hankkia yleissivistystä, oppia kuuntelemaan klassista musiikkia ja saada kuuntelemiskokemukselle taustaa. Menuhin avasi jotain sellaista, mitä minulla on ollut musiikin kuuntelijana aikaa täydentää myöhemmin.
Kun suunnittelin taiteellista osiota, mielessäni välähti kysymys: Voisiko vastaavaa tehdä nukketeatterissa? Voisinko pitää lapsille luennon nukketeatterin historiasta ja millainen sen pitäisi olla? Voisiko esitykseni lähteä samasta periaatteesta? Tästä lähti mielessäni kehittymään esitys nimeltä Nukketeatterin historia komeljanttareiden kertomana, joka sai ensiesityksensä Itäkeskuksen kirjastossa keväällä 2014. Tässä luento jatkuu ja opiskelijat viittaavat.
Menuhin antoi minulle uskoa työhön. Hänen Tv-sarjansa oli ikään kuin ohjenuora, jota seurasin ja esitykseni oli koe siitä, miten se toimisi toisella taiteenalueella. Lapsilta luultavasti puuttuivat ennakkoluulot, kukaan ei olut ehtinyt kertoa, että historia on tylsää ja pölyistä. Siksi oli mahdollista, että esityksestä voisi tulla heille mukava kokemus, josta saattaisi jäädä jotakin mieleen tulevan elämän varalle. Olin saanut lapsena vanhemmiltani kulttuurikokemuksia, nyt tehtäväni oli yrittää tarjota niitä itse.
Pikkulapsesta lähtien pääsin isän ja äidin kanssa usein teatteriin ja elokuviin. Minulle myös luettiin paljon: kuulin mm. klassisia satuja ja antiikin tarinoita. Kiven Seitsemän veljestä luettiin minulle kaksi kertaa ennen kuin olin mennyt kansakouluun. Ensimmäisen kerran minulle luettiin sitä kun olin vajaa kolmevuotias, isäni päiväkirjan mukaan 8.3.1949. Isä ja äiti eivät kertoneet, että Kiven kieli on vaikeata, kuuntelin vain kuulemma innoissani, ja halusin kuulla lisää veljesten seikkailuista. Luettu ja nähty vaikutti ajatuksiini ja myös lapsena tekemiini piirustuksiin. Tässä seitsemän veljestä Hiidenkivellä. Piirsin sen alle kouluikäisenä.
Nurmijärvellä on laakea ja korkea kivi, josta kansan keskuudessa kerrottiin, että Aleksis Kivi oli kuvitellut sen veljesten Hiidenkiveksi. Kävimme perheemme Mossella katsomassa kiveä ja vaarin sukulaismies nosti minut kivelle. Se oli yksi lapsuuteni suuria hetkiä. Olin silloin 9-vuotias. Kuvittelin härät ympärilleni ja näin niiden terävät sarvet, joilta olin turvassa.(1) Kyseessä oli paikallisen kansan taru, eikä se kerro minne kirjailija Hiidenkiven kuvitteli. Viime kesänä tapasin erään nurmijärveläisen nuoren, joka tunsi tarinan ja kiven sijainnin. Tarina tunnetaan edelleen. Samalla retkellä vuonna 1955 kävimme Kiven syntymäkodissa.
Kun vaimoni Leena näki kuvan, hän luuli pienintä härkää jänikseksi. Kerroin tästä Fb:ssa ja julkaisin kuvan. Kirjailija Johanna Sinisalo kommentoi kuvaa kirjoittamalla Kiven tekstin näiltä osin uudelleen siten, että sanan härkä tilalle tuli jänis. Kirjan kohdasta tuli käsittämättömän hauska, todellinen uusi näkemys. Kiitos Johanna Sinisalolle vaivannäöstä ja uudesta tulkinnasta Hiidenkivi-kohtaukseen. Toivottavasti hän joskus julkaisee mainion tekstinsä.
Tässä veljekset huutava apua Hiidenkivellä. Lähtökohtana tähän piirustukseen oli Akseli Gallen-Kallelan kuvituspiirros.
Pääsin seuraavana vuonna myös Kivi-juhlille Taaborin vuorelle.
Olen 10-vuotias poika keskellä. Oikealla äitini, keskemmällä oleva nainen on mummoni sisko Anna-Liisa Tolonen os. Toivonen, joka oli 1930-luvulla ammattinäyttelijä ja esiintyi mm. Oskar Krabben ja Aino Haverisen kiertueella.
Olemme A. Kiven syntymäkodin pihalla. Taaborin vuorella näimme Nummisuutarit Vilho Siivolan ohjauksena. Eskona oli Juhani Nuotto. Sain kunnian tutustua Vilho Siivolaan myöhemmin kun olin assistenttina Kansallisteatterissa.
Näin myös paljon elokuvia. Äidin ja isän tarjoamasta lastenohjelmistosta muistan vielä elävästi kolmivuotiaana näkemäni Eisensteinin elokuvan Iivana Julma.
Taustanani on sodanjälkeinen maailma ja kuulun suuriin ikäluokkiin. Olin luokkaretkeläinen, mutta minulla ei ollut sille sanaa. Kun luin Katriina Järvisen ja Laura Kolben teoksen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa ja sain heiltä sanan: ”luokkaretki”. Se tarkoittaa tässä koulutuksen kautta tapahtuvaa sosiaalista nousua yhteiskunnassa. Tässä on isäni Heimo. Hän oli sodassa neljä vuotta, lapsena hän oli huutolainen. Hänestä tuli hitsari ja hän halusi kouluttaa poikansa. Hän piti päiväkirjaa, johon hän kirjasi tavallisen työläisperheen elämää ja josta on minulle tässä työssä ollut suuri apu.
Nukketeatterin historia muodostaa kirjan seuraavan jakson, (joka on 64:n sivun mittainen). Käyn lyhyesti läpi nukketeatterin yleisen historian, sen jälkeen käsittelen nukketeatterin tulon Suomeen 1800-luvun alkupuolelta lähtien vuoteen 1909, jolloin Kalle Nyström perusti ensimmäisen suomalaisen ammattinukketeatterin. Sen jälkeen alkoi esiintyä yksittäisiä nukketeatteritaiteilijoita. Heitä olivat muun muassa Bärbi Luther, Schmakoffin perhe, Arvo Avenius, Irene Battu, Mona Leo, Eine Helke-Viljanen ja niin edelleen. Sotien jälkeen Suomessa vierailivat Jacques Chesnais Ranskasta ja Sergei Obraztsov Neuvostoliitosta. Molemmat merkittäviä vertailukohtia ja suunnannäyttäjiä suomalaisille tekijöille.
1970-luvun alussa tapahtui suomalaisen nukketeatterin suuri murros, syntyivät nukketeatterin ammattilaisryhmät, kuten Nukketeatteri Vihreä Omena, Teatteri Hevosenkenkä ja Nukketeatteri Sampo. Kyse oli yhteiskunnan tukemasta ammattimaisesta toiminnasta. Sen vaiheen näin jo itse ja työskentelin kaksi vuotta Nukketeatteri Vihreässä Omenassa.
Tähän murrosvaiheeseen, 1980-luvun loppuun päättyy tutkimukseni. Sen jälkeen on syntynyt kymmenittäin uusia nukketeattereita, joita jo parhaillaan tutkitaan. Nukketeatterin tutkimuksella ja uusilla tutkijoilla riittää tekemistä vielä pitkiksi ajoiksi.
Esityksen valmistaminen
Kun nukketeatterin historia on päällisin puolin esitelty, kuvaan esitykseni Nukketeatterin historia komeljanttareiden kertomana -nimisen lastenluennon syntyä. Prosessi oli minulle toisaalta hankala, toisaalta kiinnostava. Jouduin tekemään sen itselleni uusissa olosuhteissa, ilman teatteria. Edelliset työni olin tehnyt Kemin kaupunginteatterissa. Ratkaisin asian niin, että tein pienimuotoisen yhdenmiehen esityksen. Laajensi näyttelijäkuntaa siten, että ystäväni ja vanha näyttelijätoverini Rainer Kaunisto esiintyi videolla. Näin sain toisen näyttelijän esitykseen mukaan.
Käsikirjoitus on kirjani liitteenä. Harjoittelin kotonani, omassa työhuoneessani, mutta jouduin harjoitusvaiheessa pahaan pulaan ja usko tekemiseen oli loppua. Ilmoitin vaimolleni Leenalle, että siirrän ensi-iltaa. Hän ilmoitti minulle, etten siirrä. Jatkoin eteenpäin, ja muistin, että on tavallista, että esityksen valmistamisessa on vaihe, jolloin tuntuu siltä, ettei mistään tule mitään. Siitä vain on päästävä eteenpäin ja lopulta toivon mukaan huomaa, että esitys on alkanut toimia. Rainer Kaunisto on myös nukketaiteilija ja lavastaja. Seuraavassa hän kertoo nukketaiteilijan työstä työhuoneellaan Kaapelitehtaalla:
Video D. Rainer Kaunisto kertoo nuken valmistamisesta. Video Eero Siren.
Hän valmisti osan nukeista ja teki erinomaisen lavastuksen. Meidän ensimmäisestä yhteisestä nukketeatteriproduktiostamme tuli sinä vuonna kuluneeksi 40 vuotta.
Nukketeatterin historiaa fyysistin esityksessä laivan avulla. 1800-luvulla nukketeatteri tuli Suomeen laivoilla Saksasta, Englannista, Ruotsista ja monista muista maista. Isäni teki sodassa puhdeyönä koristelaivan ja päätin, että isäni laiva saa näytellä laivaa, joka toi nukketeatterin meren yli Suomeen. Näin se tapahtui:
Video E. Laiva tuo nukketeatterin Suomeen. Video Eero Siren.
Laiva on nyt yli 74 vuotta vanha, mutta kuten voimme havaita, se on edelleen merikelpoinen. Kun olin lapsi, laiva oli piirustusteni mallina. Tässä se esittää merirosvolaivaa ja on myrskyssä pahassa pulassa.
Piirsin laivasta useita eri versioita. Kun nukketeatteri oli saapunut satamaan, se lähti pitkin Etelä-Suomen rantaa matkaamaan kohti Porvoota, Viipuria ja Pietaria. Tässä nukkien nukketeatteri matkalla kohti Pietarin kaupunkia. Ratsastavan nuken olen itse veistänyt 10-vuotiaana, samoin hevosen.
Video F. Nukkien teatteri matkalla Pietariin.Video Eero Siren.
Kaikki retkueessa esiintyvät nuket ja muut lelut olivat lapsuuteni leluja. Mutta lastenluentoni päättyi ja jäljellä oli enää vain tentti. Kaikkia tietysti jännitti menisikö tentti läpi.
Käyn luennossani läpi nukketeatterin historiaa. Se oli yhden opintopisteen luento, jonka lopussa oli tentti.
Näin esitys loppui:
Video G. Nukketeatterin historia komeljanttareiden kertomana -esityksen loppu. Video Leena Lotvonen-Siren.
Maailmankuulu brittinäyttelijä ja ohjaaja Sir Laurence Olivier, sanoo muistelmissaan tähän tapaan, ettei hän koskaan kerro miten hän on taiteelliset työnsä tehnyt. Olen noudattanut hänen neuvoaan koko elämäni ajan, mutta nyt tein poikkeuksen ja kerroin miten pieni lastenluentoni syntyi. Vastaukseksi siihen tuli koko eletty elämä. Olen oppinut asioita yhden sieltä, toisen täältä. Tähän tapaan olen tehnyt myös muut työni. Jos minun pitäisi arvailla mikä merkitys tällä tutkimuksellani on ollut, arvaan, että se on juuri tämä. Kerroin miten pikku esitys syntyi. Joku voi verrata sitä vaikka omaan työtapaansa.
Seurasi vastaväittäjien ja väittelijän keskustelu, jonka päätteeksi vastaväittäjät FT Katriina Andrianov ja FT Teemu Paavolainen, antoivat hyväksyvän lausunnon. Teatterikorkeakoulu tarjosi kuohuviiniä ja kakkua. Se oli ”korkea ja iloinen juhla” A. Kiven sanoin ilmaistuna. Niin 12 olin täyttänyt hallituksen toiveen elinikäisestä oppimisesta ja saatoin 71 vuoden iässä astua koulun penkiltä ulos elämään.
