Teatteria voi tehdä mistä vain. Esityksiä voi tehdä miten vain. Näyttämölle voi laittaa mitä vain, ja juuri sen vuoksi on tärkeää, mitä sinne laitetaan ja mitä siellä tehdään. Tärkeää on ennen kaikkea se, miten valitut asiat näyttämölle laitetaan, miten niitä harjoitellaan, tutkaillaan ja työstetään. Materiaaleihin on suhtauduttava ruumiillisen vakavasti. Niiden on annettava tulla ilmi omassa materiaalisuudessaan, annettava vaikuttaa, koskettaa, esiintyä. Materiaaleja tulee aistia: kuunnella, tunnustella, haistella ja makustella. Tässä mielessä materiaalisuus on eettinen prinsiippi. Tämänkaltainen on nähdäkseni materiaalisen ajattelun perusta.

(Osoittaa valkokankaalla näkyviä hahmoja.)
Esiintyjä, esiintyjät,
(Näyttää pöydällä olevaa kananmunaa.)
raaka kananmuna,
(Nostaa puupöllin lattialta.)
puupölli,
(Laittaa pöllin takaisin. Ottaa pöydältä kaksi hiustupsua.)
kaksi hiustukkoa.

Nämä ovat materiaalit, jotka minulle nousevat mieleen viimeisestä tutkimusesityksestäni Riitta – nainen talossa, joka sai ensi-iltansa näihin aikoihin keväällä 2008 Kiasma-teatterissa. Seitsemän miesesiintyjän erityiset ruumiit olivat Riitta-esityksen keskeinen materiaalinen lähtökohta. Myös muissa tutkimusesityksissäni esiintyjän liha ja tuntuisuus, hänen ruumiillinen habituksensa sekä ammatillisesti ja teknisesti määrittynyt olemistapansa, samoin kuin erilaiset esiintyjyydet, olivat keskeinen lähtökohta ja tutkimuksen eri aihepiirejä yhdistävä teema. Kananmuna taas oli yksi Riitan peruselementeistä, aineksista, joita siinä lähdettiin työstämään ja harjoittelemaan. Kananmuna oli esineenä läsnä läpi esityksen. Sitä kuljetettiin, sillä pelattiin ja leikittiin, sitä hellittiin ja kannettiin suussa. Sitä myös lyötiin. Se meni rikki.

(Ottaa syliinsä pöllin.)

Pöllit esiintyivät esityksen ensimmäisessä, Kiasma-teatterin katsomossa istuvan yleisön ympärillä tapahtuvassa jaksossa, jonka aikana kuusi miesesiintyjää vuoli, nakutti ja hioi niistä mieleistänsä objektia. Eräältä katsojalta saamassani palautteessa kuvailtiin, miten koskettavaa oli, kun nämä miehet yrittivät epätoivoisesti nikkaroida puusta ihannenaistaan. Se on hieno tulkinta, mutta tässä vaiheessa voin kai paljastaa, että esiintyjien tehtävänä oli läpi harjoitus- ja esityskauden valmistaa puupöllistä itselleen mieluinen fallossymboli. Tämän nimenomaisen falloksen on taiteillut Veli Lehtovaara, joka lahjoitti teoksensa minulle esitysten päätyttyä. Kiitos, Veli, sille oli sittenkin käyttöä.

(Laittaa pöllin lattialle. Ottaa pöydältä hiustupsut.)

Nämä hiustakut sen sijaan kuuluivat minulle. Kaksi viikkoa ennen Riitta-esityksen ensi-iltaa pitkät hiukseni huovuttuivat solmuihin, joihin ei mikään kampa enää ottanut. Esitysten päätyttyä minun olikin pakko leikkauttaa hiukset lyhyiksi. Halusin kuitenkin säilyttää nämä patukat. Miksi? Ensinnäkin ne ovat muisto tärkeästä taiteellisesta prosessista. Ja lisäksi minulla on tietysti pakonomainen suhde materiaaleihin, kuten työstänikin näkyy. Mutta ennen kaikkea nämä locksit ovat muistutus tutkimisesta. Tutkiminen tuo mukanaan solmuja ja saa aikaan takkuja. Siinä missä hiustenleikkuu saa aikaan nopean, konkreettisen muutoksen, niin tutkimisen myötä syntyy takkuja, jotka eivät lähde edes ajan kanssa. Ne vaativat yhä uudelleen selvittämistä, jonkinlaista re-searchiä. Tämän tutkimuksen myötä käynnistyi siis tutkimusmatka, joka on vaatinut jatkuvaa oman ajattelun ja toimintatapojen uudelleenarviointia. Tällä tavoin se on synnyttänyt, ja synnyttää edelleen, muutosta – jopa päättymisensä jälkeen.

(Laittaa hiustupsut pöydälle.)

Tutkimusmatkani on vihdoin tullut kokonaisuudessaan päätepisteeseensä, kun sen kirjallinen testamentti, dokumentti, Amoraliasta Riittaan – ehdotuksia näyttämön materiaaliseksi etiikaksi tänään tarkastetaan. Tutkiminen ei kuitenkaan pääty. Joudunkin toteamaan, T.S. Eliotia lainaten, että ”[t]utkiminen ei koskaan lakkaa. Tutkailumme lopuksi vain saavumme alkupisteeseen ja tunnistamme sen ensimmäistä kertaa.”(1)

Siirryn alkupisteeseen. Aloittaessani tämän tutkimuksen noin kymmenen vuotta sitten mieleni paloi havainnoimaan, etsimään ja tutkimaan monenmoisia asioita, jotka jälkikäteen katsottuna asettuvat varsin laajalle teatterin tekemisen ja tutkimisen alueelle ja joista olisi voinut seurata varsin toisenkin näköinen ja toisen pituinen tutkimustaival ja sen päätöksenä syntynyt kirjoituskokoelma. Taiteellisen tutkimuksen tuon aikainen varsin villi ja vapaa kenttä, samoin kuin sen institutionaalisesti vielä avoin ja tarkentumaton rakenne Teatterikorkeakoulussa, lisäsivät mahdollisuuksiani avata tutkimista moniaalle. Ensiksikin halusin paneutua tapoihin, keinoihin, menetelmiin, joilla esityksiä rakensin ja joilla niitä voisi synnyttää – mihin liittyy myös kiinnostukseni muotoihin ja rakenteisiin. Tämän, dramaturgisen alueen ohella minua ajoi tutkimaan esiintyjä, hänen ilmaisunsa ja tekniikkansa, joita halusin osaltani kehittää. Sekä dramaturgiaan että esiintyjään liittyy kysymys äänen osallisuudesta ja merkityksestä esityksessä. Edellisten alueiden lisäksi minulla oli tarve pohtia tekemistäni ja löytöjäni käsitteellisesti, sijoittaa kysymyksenasetteluni teoreettisempaan kehykseen, jolla kenties voisi olla yhtymäkohtia myös teatterin ulkopuolisiin elämänaloihin.

Edellä mainitsemiani kiinnostuksenkohteita – dramaturgiaa, esiintyjäntyötä, äänen näyttämöllistä asemaa, esityksen tekemisen teoriaa – yhdisti kuitenkin vielä yksi alue tai aihe, jonka olen nimittänyt näyttämön etiikaksi. Eettisen merkityksen tutkiminen suhteessa esityksen tekemiseen, kysymys näyttämön eettisistä toimintaehdoista, on ohjannut suhtautumistani kaikkeen, teatterin tekemiseen ja itse tutkimiseen. Pidän esityksen tekemistä ja teatterinäyttämöä ihmistenvälisen yhdessä olemisen rakentajana ja tutkimuspaikkana, lähtökohtaisesti poliittisena toimintana, arkkipoliittisena alueena, jonka ehtoja meidän taiteilijoiden tulisi jatkuvasti kysyä, kyseenalaistaa ja tutkia. Myös oma tekemiseni ja toimintani etiikka asettuvat tätä kautta kysyttäviksi. Millä ehdoin esityksen tekemiseni on oikeutettua? Miten voisin tehdä oikeutta käsittelemilleni materiaaleille? Millä tavoin osaisin toimia oikeudenmukaisemmin suhteessa esiintyjiin ja muuhun työryhmään? Millaisia materiaaleja, aineksia minun tulisi esitykseen valita ja millä perustein? Miten voisin työskennellä esiintyjien kanssa materiaalisesti tasa-arvoisesti? Nämä olivat kysymyksiä, jotka nousivat suoraan näyttämön eettistä rakentuneisuutta koskevasta ymmärryksestäni.

Tutkimukseni on siis taiteellinen väitöstutkimus, mikä tarkoittaa, että se perustuu ennen kaikkea minun taiteilijapositiooni ja taiteilijakokemukseeni dramaturgista ohjaajantyötä tekevänä esityksentekijänä. Tutkimukseen kuuluu neljä esitystä ja yksi kuunnelma, joiden työstäminen ja esittäminen sijoittuvat ajallisesti vuodesta 2002 vuoteen 2008 kestäneelle, liki seitsemän vuoden jatkumolle. Tutkimuksen kirjallinen osuus pyrkii välittämään minulle näitä esityksiä suunnitellessa, tehdessä ja tutkaillessa syntynyttä ajattelua. Omassa taiteellisessa tutkimuksessani annankin taiteellisille tutkimustöille keskeisen sijan. Tutkimusesitykset ovat siis se, missä tapahtunutta ja oivallettua yritän kirjoittamalla avata.

Tutkimussuunnitelmassa nimesin kullekin esitykselle työkysymyksen. Tämän kysymyksen tarkoitus oli suunnata ja ohjata esityksentekemisen tutkimuksellista fokusta, saada minut pitämään mielessä kullekin esitykselle asettamani keskeinen tutkimuksellinen näkökulma ja reflektoimaan tekoprosessia tuon kysymyksen pohjalta. Nämä työkysymykset kuitenkin poikkesivat toisistaan suuresti, ja osa niistä vaihtui tutkimuksen edetessä, kun esityssuunnitelmat laajenivat ja muuttuivat tai tutkimisen suunta tarkentui. Mitään varsinaista tutkimusmetodologista apparaattia niistä ei siis rakentunut. Ennemminkin tutkimuskysymykset ovat paljastaneet jälkikäteen, miten esityksiä tehdessä syntynyt ymmärrys ja tieto, jos tätä sanaa halutaan käyttää, vaikutti kysymyksenasetteluni ja painopisteitteni muuttumiseen, millä tavoin tutkimiseni ja esityksentekemiseni muodot esitys esitykseltä kehittyivät, ja miten lopulta tulin tunnistaneeksi oman tutkimistapani. Vaikka ja koska en tekemässäni kirjoituskokoelmassa ole seurannut esityksille asettamiani kysymyksiä, aion seuraavaksi sukeltaa kanssanne tutkimusesitysteni syövereihin nimenomaan näiden kysymysten kautta ja tarjota ensi kerran myös vastausehdotuksia niihin. Kuljemme näin tutkimustaipaleen pikakelauksella läpi kronologisessa järjestyksessä:

AMORALIA (Kiasma-teatteri 2003):

Mikä väite on työmetodien ja esitysmateriaalin valinnan takana?

Amoralia sisälsi esiintyjiä, uskonnollisia tekstejä, jääkiekkoa, kansanlauluja, ääniä, tanhuja ja tyhjää teatteritilaa. Esityksen mainostekstissä kerroin sen pureutuvan rakkauden ja rakastamisen kliseiden ja patologioiden maailmaan sekä etsivän äitimyytin ja ylimaallisen rakkauden tarinoita ja niiden ympäriltä pulppuavaa uutta materiaalia. Esityksen kirjallisena materiaalina käytettiin kristillisten ja islamin mystikoiden runoja, karjalaisia Jeesus-legendoja sekä Raamatun ja Koraanin tekstejä. Sen kielinä olivat suomi, farsi, riikinruotsi, arabia, espanja, ranska ja englanti. Amoraliassa lähdin liikkeelle kolmen erityislaatuisen esiintyjän ryhmästä. Esiintyjät olivat Teemu Mäki, Jussi Lehtonen ja Sanna Salmenkallio. Päämääränä oli tutkia esiintyjäntyötä kolmen, sukupuoleltaan ja ruumiiltaan, ammatiltaan ja elämänhistorialtaan, muodoltaan ja tuntuisuudeltaan toisistaan poikkeavan esiintyjän kanssa. Ilmaisua harjoiteltiin erilaisin keskittymiseen ja virittymiseen, äänentuottoon ja fyysiseen ilmaisuun painottunein harjoittein. Niiden lisäksi valitsin esitykseen joukon materiaaleja: musiikkia, tekstejä, liikekuvioita. Tärkeimmän materiaalisen lähtökohdan muodosti kuitenkin Kiasma-teatterin tila, jonka suhteen tarkaksi sekä esitys kokonaisuudessaan että ennen kaikkea sen äänimaailma harjoiteltiin. Voi sanoa – ja nyt tulee vastaus Amoralian työkysymykseen – että pyrin esitykseen valitsemieni työmetodien ja esitysmateriaalien kautta muotoilemaan sellaista tapaa tehdä esityksiä, jonka myöhemmin nimesin nimenomaan materiaaliseksi. Työkysymys tuo hyvin esiin, että materiaalisuus ei tarkoita yksinomaan työstettäviä materiaaleja sinänsä – siis vaikkapa puupölliä, kananmunaa tai ihmisruumista – vaan esityksentekemisessä materiaalisia ovat myös tavat, joilla näitä aineksia harjoitellaan. Tämä oli väite Amoralian työmetodien ja esitysmateriaalien takana.

mirriseni – My Pussycat(s) – mon minou /mes minous (Ateneum-sali 2003):

Miten naisen kuva näyttämöllä syntyy?

Mirriseni-esityksen lähtökohtana oli Tyko Sallisen ensimmäisen vaimon ja hänen kuuluisien Mirri-maalaustensa mallin, nuorena kuolleen kuvataiteilija Helmi Vartiaisen historiallinen hahmo, tai pikemminkin kysymys siitä, kuka tai mitä tämä nainen olisi voinut olla ja millä kaikilla tavoin historiallinen naishahmo voitaisiin näyttämölle ylipäätään synnyttää. Kysymys oli siis naisen kuvan ja kuvien näyttämöllisestä rakentamisesta. Itse esitys oli yritys vastata tähän kysymykseen. Siinä eri henkilöhahmojen muodostamat kerrokset limittyivät synnyttäen kaleidoskoopin kaltaisesti toimivan, groteskin-kaunista ilmaisua hyödyntävän näyttämökoneen, jonka tuloksena naisen kuva hajosi useiksi, eri tavoin toistetuiksi ja varioiduiksi, keskenään yhteismitattomiksi esityksiksi erilaisista mahdollisista ja mahdottomista naisista: suomalaiskansallista kuvastoa kierouttavista, päihdeongelmaisista, kehitysvammaisista, oikeista ja vääristä ”helmistä”. Yrityksessään vastata kysymykseen naisen kuvan rakentumisesta Mirriseni tuli paljastaneeksi sekä naisen näyttämölliseen esittämiseen että teatterin toimintakonventioihin sisältyvän väkivallan.

Sanovat sitä rakkaudeksi (Radioteatteri 2004):

Miten saada aikaan äänen ruumiillisuus?

Ääni ja äänen materiaalisuu ovat olleet keskeinen tutkimuskohteeni jokaisessa tekemässäni esityksessä jo ennen tätä tutkimusta, ja sen jälkeen. Ääni on minulle paitsi luontainen, luonteva ja nautinnollinen työskentelyalue ja tutkimusaihe myös se, mikä töitäni yhdistää. Niinpä Arno Kotron runoproosateoksesta Sanovat sitä rakkaudeksi sovittamani ja ohjaamani samanniminen kuunnelma ei äänityöstönsä eikä äänensä ruumiillisuuden kautta erotu tutkimukseeni kuuluvista näyttämöesityksistä. Yhtä kaikki siinä, samoin kuin muissa tutkimusesityksissä, musiikki ja muu soiva, erilaisin esinein ja musiikillisin instrumentein tuotettu ääni rinnastui esiintyjän, tässä tapauksessa Jussi Lehtosen puhumaan runoproosaan ja hänen tekemiinsä ääntelyihin, samoin kuin erilaisiin hengitys- ja muihin ääniin, joita studiossa teimme. Tämä rinnastus lähentää nämä erilaiset soivat materiaalit toisiinsa, siirtää ne samankaltaisen materiaalisen koettavuuden ja tarkastelun alueelle. Kun ihmisääneltä otetaan pois sen ensisijainen kommunikatiivinen funktio ja muiden soivien tapahtumien omalle materiaalisuudelle annetaan tilaa, on mahdollista rakentaa soiva esitystapahtuma, jolloin katsoja-kuulija herkistyy ottamaan ruumiillaan vastaan erilaiset äänelliset tapahtumat tasa-arvoisina. Näin, Bernard Baasia lainatakseni ”ääni avaa tilan, johon sanomisen on määrä asettua asumaan”.

Nälkämäen Oresteia (Ylioppilasteatteri 2004):

Mistä rooli rakentuu?

Ohjasin Nälkämäen Oresteian Ylioppilasteatterin uusille jäsenille koulutusproduktiona syksyllä 2004. Esitys perustui Aiskhyloksen Oresteia-trilogiaan, jonka Kirsti Simonsuuri oli hieman aiemmin suomentanut. Lisäksi se sisälsi muita tekstejä, muun muassa lainauksia Hannah Arendtilta. Työkysymys ”Mistä rooli rakentuu?” oli esityksen keskeinen lähtökohta. Tarkoitukseni oli nuoria ylioppilasteatterilaisia kouluttamalla tutkia, millä tavoin esiintymistä voisi olla mielekästä jäsentää oman näyttämöajatteluni sisällä. Keskityin siis nimenomaan esiintymiseen. En lähtenyt liikkeelle perinteiseen puheteatteriin liittyvästä roolin harjoittelusta vaan poleemiseksi tarkoittamani tutkimuskysymys pyrki pikemminkin tuomaan esiin, että esityksen harjoittelu on oppimista monenlaisiin rooleihin. Ensisijaisesti pidin harjoittelua kasvamisena näyttämön kansalaiseksi.

Riitta – nainen talossa (Kiasma-teatteri 2008):

Millainen on minun näyttämöni?

Esitystä Riitta – nainen talossa voidaan pitää väitöstutkimukseni taiteellisena johtopäätöksenä. Oikeastaan vasta siinä tutkimuksen alussa olemassa olleet, sen aikana syntyneet, kehittyneet ja muuttuneet kysymykset, ideat, ongelmat ja teemat löysivät tutkittavan, tutkimuksena jäsennettävän muodon. Riitassa tekemääni tutkimista voikin kutsua taitelijan tekemäksi esitys tutkimuksena (Performance as Research) -tyyppiseksi tutkimukseksi, jollaiseksi olen tämän tutkimuksen myös nimennyt. Siinä tutkimuksen keskeiset alueet – dramaturgia, esiintyjäntyö, esitysääni, esityksen tekemisen teoria, näyttämön etiikka – asettuivat yhdessä ja erikseen tutkittaviksi. Tässä esityksessä materiaalit olivat työstämisen erikseen nimetty lähtökohta. Sitä tehdessä avautui lisäksi laajempi kysymys materiaalisuuden etiikasta ja materiaalisen työskentelyn mahdollisuuksista. Esityksen tehtyäni jouduin kysymään itseltäni, miten materiaalisen työtavan voisi jakaa esiintyjien kanssa. Pohjimmiltaan kysymys oli siitä, miten toimia heidän kanssaan, kun heitä kohteli samaan aikaan sekä materiaalina että ihmisinä. Minulle tuo keino oli kohdistaa huomioni toisen – esiintyjän, katsoja-kuulijan, äänisuunnittelijan, lavastajan jne. – tämän toisen, ihmisen, toisen olion kokemukseen, kuunnella sitä ja kunnioittaa näin hänen toiseutensa lopullista määrittelemättömyyttä, sen samanaikaista läheisyyttä ja välimatkaani siihen. Miten siis vastata Riitan työkysymykseen ”Millainen on minun näyttämöni?”? Vastaus siihen voisi olla: Millainen on sinun näyttämösi?

Viite

(1) “We shall not cease from exploration
And the end of all our exploring
Will be to arrive where we started
And know the place for the first time”
T.S. Eliot: “Little Gidding”, Four Quartets (1942)

 

8.3.2013

CC BY NC ND