Olen erityisen iloinen dialogisen työskentelyn toteutumisesta tässä prosessissa vahvemmin kuin olin edes alun perin osannut toivoa. Esiin nousi se, miten kaikki neljä tanssijaa omalla tekemisellään kannustivat toisiaan menemään uusille alueille, sinne mikä oli heille ehkä vierasta. Erityisesti tämä näkyi mielestäni Veli Lehtovaaran työssä. Hän oli vasta opiskelunsa kandidaattivaiheessa, mutta sai muilta tukea käyttää tanssikapasiteettiaan täysillä. On vaikeaa tietysti määritellä, mikä johtuu mistäkin. Johtuiko tästä prosessista vai jostain muusta se, että Nina Viitamäki otti ensimmäisen kerran ammattitanssijan uransa aikana tietoisesti käyttöön lapsuutensa ja nuoruutensa klassisen baletin kautta tullutta informaatiota? Aiemmin hän koki sen olleen hänelle rasitteen kaltainen alue menneisyyttä, joka piti pikemminkin kieltää eikä käyttää voimavarana.
Itselleni yksi tämän projektin tärkeimpiä asioita oli luottamuksen syntyminen tanssijoiden kanssa. Se mahdollisti minulle, päävastuullisen koreografin nimikkeen kantajana, teoksen rakenteen jättämisen niin avoimeksi ja hallitsemattomaksi kuin se nyt oli. Tunsin onnistuneeni roolistani irti päästämisessä. Koin melkeinpä järjetöntä iloa katsoessani Terraarion esityksiä, joista jokainen oli kuin lahja yllätyksellisyydessään.
Ilahduttavaa tanssijoiden palautteissa oli se, että he olivat kokeneet luottamuksen samoin. Tanssijahaastattelun yksi kysymys oli: Miten koet kommenttieni harjoitus- ja esitystilanteesta ohjanneen tai rajoittaneen? Nina vastasi kokeneensa työskentelyn vapauttavana, koska hän tuntee, että luotan tanssijoihini ja uskon teoksiini. Hänestä antamani tehtävät olivat selkeitä ja mielikuvitusta ruokkivia. (Viitamäki 20.11.2006.) Riikka kirjoittaa kommenttien kasvattaneen hänen tietoisuuttaan omista valinnoistaan (Innanen 26.9.2006). Giorgion vastaus on suorastaan imarteleva: ”Kommenttisi ja ohjauksesi olivat ratkaisevia teoksen muotoutumisessa, luoden ympäristön, jossa tunsimme olomme turvalliseksi, luottavaiseksi ja pystyviksi luomaan ja uskaltautumaan ylittämään rajojamme hieman”(55) (Convertito 28.11.2006).
Lainaan Velin vastausta samaan kysymykseeni hieman pidemmin, sillä siinä tulee esiin ryhmässä vallinnut avoin vuorovaikutus. Veli kirjoittaa seuraavasti:
Kommentit harjoitustilanteista ovat olleet suuntaa-antavia ja usein huomioita sellaisista seikoista, joista on ollut itsellä jo tanssiessa aavistus, jolloin ne seikat johon huomiot ovat kohdistuneet, ovat olleet helposti tunnistettavissa. Kommentit ovat olleet usein kysymysmuotoon asetettuja ja siten itsessään tehtävänantoja tulevaa ajatellen, huomion suuntaamista ja kysymysmuodossa tehtävän antamista. Kommenttien selkeys ja kohdentuminen tunnistettaviin seikkoihin on antanut mahdollisuuden tehdä valintoja kommenttien suhteen. En ole kokenut kommentteja rajoittavina. Toki ne ovat rakentaneet tiettyä suuntaa ja siten olleet vahvistamassa joidenkin seikkojen läsnäoloa ja toisten peittymistä ja näin ohjanneet teosta ja tanssia, mutta suunta johon ollaan edetty, on ollut yhä kysyvämpi sen sijaan, että sen sisältö olisi ennalta valittu tai asetettu.
Kommentit esitystilanteista olivat huomattavasti väljempiä kuin edeltäneistä läpimenoista tai harjoituksista. Ne olivat luonteeltaan toteavia ja hyväksyviä. Tuntui, että koreografi oli astunut sivummalle ja antaa teoksen olla. Ensimmäisissä esityksissä tämä tuntui hieman hämmentävältä ja selkeästi uudelta tilanteelta. ”Nytkö me jo pärjäämme omillamme, eikö voitaisi jatkaa kuitenkin samalla tavalla, että käydään esityksen jälkeen läpi esille nousseita kysymyksiä ja jatketaan teoksen suuntaamista?” – tyyppinen hämmästely ja sisäinen kysely oli läsnä. Ikään kuin ei olisi halunnut päästää irti harjoitusprosessista ja sen luomasta jatkumosta kulkea johonkin suuntaan. Tähän kuitenkin mukautui esitysten myötä, vaikka se oli minulle hämmentävää. (Lehtovaara 21.11.2006.)
Tulkitsen Velin kokemuksen esitysjakson aikaisesta palautteestani johtuvan hänen muita tanssijoita lyhyemmästä kokemuksestaan esiintyjänä. Muiden tanssijoiden kohdalla koin tilanteen pikemminkin päinvastaiseksi ja näin oli tarkoituksenmukaista jättää teoksen kuljettaminen heille. Tällaisesta valmiudesta improvisaatiota hyödyntävässä esityksessä oli kiinnostava esimerkki Ninan suhtautuminen prosessiin. Hän halusi tässä työssä juuri vapautta, kun aikaisemmissa yhteistöissämme hän oli tarvinnut nimenomaan tiukkoja tehtäviä ja rajauksia. Tulkintani on, että hän oli saavuttanut riittävästi luottamusta omaan luovaan prosessiinsa ja valintoihinsa siinä eikä tarvinnut enää entisenkaltaista tukea työlleen. Improvisaation tai hetkessä koreografioimisen esityksellisen kiinnostavuuden tekee mahdolliseksi laaja keinojen hallinta niin itsen käytön kuin kompositionaalisen tietoisuuden suhteen. Väitän, että tässä työryhmässä kolmen hyvin kokeneen tanssijan tuki antoi riittävän turvan myös Velille heittäytyä rohkealla asenteella projektiin.
Kysyin tanssijoilta myös sitä, mikä on ollut prosessissa antoisinta tai hankalinta. Veli koki antoisana työskentelyn ammattilaisten kanssa, pitkän harjoitusprosessin, joka mahdollisti tutkivan työskentelyn sekä keskustelevan, kysyvän ja ihmettelevän ohjaamisen tavan. Vaikeinta hänelle oli tässä työtavassa jatkuva luopuminen jo löydetystä. (Lehtovaara 21.11.2006.) Ninalle antoisinta olivat vapaus ja toisaalta selkeät tehtävät. Hän koki, että olin ollut selkeämpi siinä, mitä haluan, suhteessa aikaisempiin töihin. Vaikeutena Ninalla oli löytää se, miten olla ”kohtauksessa” silloin, kun ei itse ole mukana päätapahtumassa. Hän koki, että ajan myötä tämä ei enää häirinnyt ja pohti sen johtuneen siitä, että ryhmä oli oppinut teokselle luontaisen olemisen tavan, jossa näin saattoi tapahtua. (Viitamäki 20.11.2006.) Riikka vastaa pitkäjännitteisen improvisaatioprosessin olleen kiinnostava. Hänelle itsensä kohtaaminen on ollut haasteellista, ja siihen Alexander-tekniikan tekeminen on tuonut apua ja sen kautta maltti on kasvanut. (Innanen 26.9.2006.) Giorgio kokee itselleen läheiseksi improvisaation ja ”instant composition” -työskentelyn, joka on tässä projektissa toteutunut. Hänelle Alexander-tekniikka oli uudella tavalla kehollista tietoa lisännyt elementti. Haasteeksi Giorgio tunsi sen, että työtavan läheisyys ja tuttuus aiheutti hänelle halun puuttua tehtävänantoihin, mistä hän kuitenkin pidättäytyi, ja koki sen johtaneen ehkä turhaankin vetäytymiseen. (Convertito 28.11.2006.)
Alexander-tekniikka on ollut harjoitusprosessissa koreografin työni asenteena. Tanssijoiden palaute kertoo sen tulleen myös käytäntöön. Minulle se on avain dialogiin toisen kanssa. Työryhmän yhteisenä asenteena koko Terraarion prosessin ajan oli tulla tietoiseksi valinnoistaan, ottaa vastuu itsestä ja löytää parhaat mahdolliset keinot kyseiseen hetkeen. Nämä asiat tulevat kaikki Alexander-tekniikan ajattelusta. Mielestäni tässä työssä toteutui ajatukseni improvisaatiosta esityksen koreografiana, mikä minulle tarkoittaa jatkuvaa, esityksen hetkessä tapahtuvaa komposition harjoittamista. Improvisoimista lähestytään eri tavalla kuin silloin, kun sitä käytetään esimerkiksi materiaalin luomiseen harjoitustilanteessa. Me harjoittelimme Terraariota useita kuukausia, ja tuona aikana esiin nousi kysymyksiä, mielikuvia ja yhteisiä esityksellisiä kiinnostuksen kohteita, joista muodostui esityksen vire ja rakenne. Improvisaatio tässä työssä merkitsi tanssijoille koreografista eli kompositionaalista ajattelua, läsnä olevaa mieltä ja edellä mainittujen löytöjen hyödyntämistä. Minulle tämän prosessin kautta rakentui toimiva menetelmä tehdä koreografin työtäni työryhmän kanssa yhdessä luoden.