Arlander, Annette Lectio Praecursoria

”Loput ovat vaarallisia, niistä voi alkaa jotakin.” Näin totesi Kertoja tarinalleen ja esitykselle loppua vaatineelle Lukijalle, kymmenestä kertomuksen alusta koostuneen esityksen ”Jos talviyönä matkamies…” viimeisen kertomuksenalun päätteeksi. Tämä hetki on itselleni erään työperiodin loppu, joka samalla toivoakseni myös alku, esimerkiksi Teatterikorkeakoulussa suoritettavien tohtorintutkintojen vyörylle.

Ennen kuin esittelen lyhyesti muutamia työni kirjallisessa osuudessa käyttämiäni käsitteitä, joilla toivon olevan käyttöä myös kollegoilleni, haluan palauttaa mieliin työni taiteelliset osuudet esittämällä teille kolme loppua. Kaksi ensimmäistä ovat videotallenteita, kuvaajien primitiivisellä kalustolla improvisoimia tulkintoja näkemästään esitystilanteessa, jota ei ollut mitenkään sopeutettu uudelle välineelle. Tarkoitukseni ei ole mitätöidä joillekin läsnäolijoista esityksistä ehkä jääneitä positiivisia mielikuvia, pyydän teitä luottamaan oman kokemuksenne muistoon. Sen sijaan voin fragmenttien avulla ehkä osoittaa havainnollisesti työni (sinänsä melko itsestään selvän) lähtökohdan; että elävä esitys tapahtuu tilana. Esitys elävänä kuvana on oma taidemuotonsa, johon en tässä puutu. Ensimmäinen loppu on Merikaapelihallista 1.9.1996, viimeisestä ”Jos talviyönä matkamies…” -esityksestä, toinen loppu on Kellariteatterin tilasta, viimeisestä Sisar Marianan rakkauskirjeet -esityksestä 26.3.1997. Kolmas loppu on kopio originaaliteoksesta, kuunnelman Via Marco Polo 18.8.1998 lähetetyn kolmannen osan päätös.

—–

Hyvät kuulijat, työni kirjallisen osuuden keskeisenä ajatuksena on ollut, että elävä esitys tapahtuu tilana, että elävä esitys luo tilan, tilanteen, maailman. Olen pyrkinyt osoittamaan, myös aiempaan tutkimukseen vedoten, mutta ennen muuta oman käytännön työskentelyni ja sen kuvailun kautta, että tila voi olla kiinnostava lähtökohta esitystä hahmotettaessa, ja että on mielekästä ajatella tilaa yhtäältä tilallisina suhteina, toisaalta merkityksiä ja mielikuvia luovana paikkana.

Tilallisina suhteina ymmärrettynä katsojalle tarjottu paikka esityskompositiossa voidaan ajatella muodostuvaksi esityksen yleisösuhteen osatekijöistä, eli tilan näyttämö–katsomo-suhteesta, tekstin puhuttelutavasta ja valitusta esittäjä–katsoja-suhteesta. Jos ajatellaan katsojan paikkaa näyttämö–katsomo-suhteen tasolla, on omasta näkökulmastani kiinnostavampaa rakentaa katsojalle ‘turvapaikkoja’ esitysmaailman keskelle kuin esimerkiksi luoda esiintymisalueita katsojien tilaan. Jos ajatellaan katsojan paikkaa esittäjä–katsoja-suhteen tasolla, on mielestäni kiinnostavaa käyttää fyysistä läheisyyttä yhdistettynä psyykkiseen etäisyyteen tai psyykkiseen ramppiin, antamaan tilaa kokemukselle esitysmaailmasta. Mutta mikäli esityksen tila mielletään suhdeverkostoksi voi katsojalle tarjottu paikka esityksen tilassa tietysti toimia lähtökohtana hyvin erityyppisille esityksille.

Tila voidaan ymmärtää myös mielikuvia ja merkityksiä luovana paikkana. Esitystilaa ja -paikkaa voi käyttää paitsi esitystapahtuman perusvireen tukena myös esityskomposition perustana ja materiaalina. Esitystilan merkityksestä ja teatteritilasta viestinä on Suomessa puhunut erityisesti työni ohjaajana toiminut professori Ralf Långbacka. Työssäni olen tarkastellut ennen muuta ns. löydetyn tilan käyttöä, sekä valmiiksi tehtynä lavastuksena että paikkasidonnaisen tai paikkaerityisen esityksen aiheena. Siirtyminen esityspaikasta toiseen – joko esitystilasta toiseen, (kuten lisensiaatintyöni esityssarjassa Joitakin keskusteluja I–X) tai yhden esitystilan sisällä (kuten esityksessä ”Jos talviyönä matkamies…”) on eräs yksinkertainen keino tarjota katsojalle mahdollisuus kokea, miten jokainen on maailmassa ja maailma hänessä, että maailma on ympärillä, ei edessä.

Esitystä tilana, erityisenä tilaratkaisuna, olen tarkastellut Arnold Aronsonin ympäristönomaisten ja suoraan edestä nähtävien tilaratkaisujen skaalan avulla. Itseäni ovat kiinnostaneet erityisesti erityyppiset ympäristönomaiset ratkaisut, eli mahdollisuus asettaa katsoja esityksen kehykseen sekä fyysisesti että psyykkisessä mielessä, ilman että häneltä kuitenkaan edellytetään aktiivista osallistumista esitykseen. Ympäristönomainen esitys ja paikkaan sidottu esitys eivät ole sama asia. Ympäristönomainen esitys voidaan luoda eri tavoin, joko pääosin olemassa oleviin tiloihin, (kuten esityssarja Joitakin keskusteluja I–X) tai keinotekoiseen esitysympäristöön (kuten esitys ”Jos talviyönä matkamies…”). Vaikka ympäristönomainen tilaratkaisu ei sinänsä edellytä ympäristön huomioimista, vaan pikemminkin ympäristön luomista, voi se auttaa erilaisten ruutujen läpi maailmaa tarkastelemaan tottunutta muistamaan, että maailma sittenkin on ympärillä. Ja että ihmisenä on onneksi tai auttamatta sen keskellä ja sisällä.

Esitystä tilana, kuvitteellisen ja todellisen tilan yhdistelmänä, olen analysoinut käsitteiden fiktion tila ja faktinen tila sekä esitysmaailma ja esittämistilanne avulla. Peter Eversman on kehittänyt tilan rakenneulottuvuuteen ja käyttöulottuvuuteen perustuvan analyysimallin. Sen rakenneulottuvuuden voi tulkita Aronsonin skaalan sovellutukseksi. Ongelmallisempi on mallin illuusion ja reaaliaikatilan välinen käyttöulottuvuus, ja ehdottaisinkin, että se tulisi ymmärtää kahdella eri tasolla; yhtäältä fiktion tilan ja faktisen tilan, toisaalta esitysmaailman ja esittämistilanteen välisenä, toisin sanoen yhtäältä paikan merkitysten ja toisaalta esittäjä–katsoja-suhteen tasolla.

Mahdollisuudet käyttää tilaa esityksessä sekä merkityksinä että suhteina ovat hyvinkin moninaiset, varsinkin mikäli yksittäisen paikan uniikille ominaislaadulle voidaan antaa tilaa. Tilaa ja paikkaa voi siis kokemukseni mukaan käyttää paitsi esityksen muodon, rakenteen ja yleisösuhteen tasolla myös materiaalivalintojen perustana, toteutuksen apuvälineenä ja jopa esityksen keskeisenä temaattisena ideana, aiheena. Tietty paikka tai ympäristö voi olla kiinnostava lähtökohta sekä tekstiä että esitystä hahmotettaessa.

Esityksessä ”Jos talviyönä matkamies…” olennaista oli nimenomaan tila suhteina, samoin esityksessä Sisar Marianan rakkauskirjeet, tosin pienemmässä mittakaavassa. Kuunnelmassa Via Marco Polo olennaista oli tila aiheena ja lähtökohtana, ja nyt nimenomaan merkityksiä ja mielikuvia luovana paikkana. Tulevaisuudessa toivon voivani yhdistää nämä kaksi lähestymistapaa, esim. käyttämällä ympäristönomaista tilaratkaisua esityksessä, jossa esityspaikka on samalla myös sen tekstin lähtökohta, valmistamalla esityssarjan, jolla on työnimenä Täällä missä…

Tämä ei ehkä ole oikea hetki esitellä tulevia suunnitelmia. En myöskään ryhdy ruotimaan pidempään menneisyydessä tekemiäni virheitä tai kompromisseja. Olen kirjannut ensimmäiset löytämäni kirjalliseen työhöni jääneet kömmähdykset erilliselle paperille, joka on nähtävillä täällä. Haluan mieluummin kannustaa kollegoitani tulevaisuutta silmälläpitäen ja lopetan hiukan pateettiseen lainaukseen, johon törmäsin oikolukiessani tekstiä pienessä kylässä Irlannin länsirannikolla, periaatteessa paikallisiin keiju- ja haltijatarinoihin uppoutuneena. Kyseessä on Thomas Cahillin kirja How the Irish Saved Civilization, irlantilaisten askeettimunkkien hiljaisista uroteoista Rooman tuhon aikaan, keskiajalle siirryttäessä, kun he uutterasti kristillisia tekstejä kopioidessaan siinä sivussa pelastivat jälkimaailmalle valtaosan siitä antiikin Kreikan ja Rooman pakanallisesta kirjallisuudesta, joka meillä on olemassa tänään. Lainaus on lohduttava , vaikkei sitä ymmärtäisikään ahtaan katolisesti ja kuuluu vapaasti suomennettuna seuraavasti:

”Mitään todella tekemisen arvoista ei saa suoritetuksi loppuun omana elinaikanaan, siksi meidät pelastaa vain toivo. Mikään kaunis, tosi tai hyvä ei ole täydellisesti käsitettävää välittömässä historiallisessa yhteydessään, siksi meidät pelastaa vain usko. Mitään, vaikka se olisi kuinka urheaa, ei saa aikaan yksin, siksi meidät pelastaa vain rakkaus.”

 

14.11.1998

CC BY NC ND