Tutkiminen alkoi ihmettelystä. Ihmettelin sitä tapaa, jolla tanssin maallikot, Lundin teknisen korkeakoulun opiskelijat tanssivat. Vuosi toisensa jälkeen ohjasin opintonsa aloittaville teollisen muotoilun opiskelijoille liikeimprovisaatiotyöpajan, ja joka kerta tapahtuminen oli ihme, mullistus. Opiskelijat heittivät nopeasti tavoitteiden taakan ja antautuivat liikkeeseen. He laskeutuivat aistisuuteen, heidän olemuksensa muuttui, jokin kirkastui tilassa. Eräänä vuonna opiskelijat kirjasivat päivittäin kahdeksan tunnin tanssimisen jälkeen tuntojaan tanssimisesta liikeimprovisaatiotyöpajassa. Opiskelijoiden kirjoitukset muodostavat empiirisen materiaalin tutkimuksessani, ja omat tuntoni työpajasta ovat läsnä tulkinnoissa. Tanssin heidän kanssaan: haistoin ja maistoin hien, kosketin polvea, kuulin huokaukset ja naurut; aistin hiljaisuutta.

Opiskelijat, tanssin maallikot outouttivat minulle tanssimisen, heidän ihmettelynsä auttoi minua tutkimaan tanssimisen kokemuksellisuutta, ruumiillisuutta. Opiskelijoiden kirjoitukset ovat esillä tutkimuksessa, ne ovat muodostuneet majakaksi minulle, vastukseksi kertoa ilmiöstä, tanssimisen kokemuksesta.

Heijastelen opiskelijoiden kirjoituksia Merce Cunninghamin omiin ja muiden kirjoituksiin hänen taiteellisesta toiminnastaan. Cunningham, joka aloitti uransa 1930-luvun lopussa ja kuoli viime kesänä, oli poikkeuksellinen tanssitaiteilija, koska hän on kirjoittanut työskentelynsä periaatteista. Samoin hänestä on kirjoitettu paljon. Arkistonhoitaja, tanssiryhmän tanssija, kriitikko, toisen alan taiteilija ja tutkija avaavat kaikki erilaisia näkökulmia Cunninghamin työhön. Näin Cunningahamin omia ja hänestä kirjoitettuja tekstejä verrataan tanssin maallikoiden kirjoituksiin tanssimisen kokemuksista.

Amerikkalaisen tanssiryhmän toiminta, varsinkin tanssijoiden asema avautuu hyvin toisenlaisena kuin tanssin maallikoiden kokemukset liikeimprovisaatiotyöpajassa. Cunninghamin käyttämät tilan monet suunnat, sattuman käyttö koreografian laatimisessa ja eri taidemuotojen kuten musiikin ja liikkeen erillisyys ovat luoneet ennalta arvaamattoman teoksen. Cunninghamin kuvailema havainnon harjoitus kohdistuu teoksen katsojiin, haaste tanssijoille on ollut tanssia mestarin määrittämällä tavalla ainoastaan liike. Cunningham ei improvisoinut. Tutkimuksessani tanssin maallikot antautuivat aistimaan tanssia, toisiaan, ympäristöä, he eivät istuneet ja katsoneet liikettä, he olivat liikettä. Maailma näyttäytyi toisenlaisena kuin aikaisemmin.

Tutkiminen on kuulunut elämääni usean vuoden ajan. Se on kulkenut matkassani tanssimisessa, lukemisessa, esiintymisessä, kävelyllä ja unessa. Tahma ja kuona ovat tutkimisen eritettä, kun on kyse ruumiillisuudesta, ihmisen tanssimisen kokemuksista. On yhtä tärkeää kuvailla oma tanssimisen kokemus tai elokuva ja keskustella tutkimuksen kappaleen teemasta kuin viitata esimerkiksi Levinasin, Heideggerin tai Derridan ajatuksiin. Kaikki palvelevat ilmiön, tanssimisen kokemuksen avaamista. Ja tutkimisen paikkani on liikkeessä: kirjoitan tanssijana.

Olen kuunnellut ruumiini kaikua, jolla olen valinnut viitekirjallisuuden. Ennen kaikkea olen yrittänyt kirjoittaa lihasta, kirjoittaa sillä tiedolla, joka ruumiillisuudessa majailee, mutta joka ei koskaan täysin asetu tiedetyksi.

Liha on pimeys, ja ei-tietäminen ohjaa kirjoittamista jotenkin, jonnekin. Usko siihen elää, että jotain välittyy lukijalle, kuulijalle. Ruumiini ääriviivat sumentuvat, henkilökohtainen elämänhistoria tai tarkka asemointi ei ole olennainen. Ainoastaan kirjoittamisen tapahtumalla, joka paljastaa ja kätkee tanssimisen kokemuksen, on merkitys. Olen väylänä kirjoittamiselle. Sanat kierivät, sanat kieriskelevät, ne ilmestyvät, katoavat. Kun jotain on sanottu, jokin muu vetäytyy. Liike muistuttaa sanomisen ja sanotun välistä jännitettä, josta Emmanuel Levinas kirjoittaa. Sanotun alueelle kuuluu tietäminen, hallitseminen, määrittäminen. Ennen kuin sanominen tulee sanotuksi, se on suunnattu jollekin. Sanominen on asettumista alttiiksi, se on vastaamista, joka toteutuu konkreettisen ruumiillisen olemassaolon tasolla. Sanomisesta ei voida tarkkaan puhua. Liikkeessä, jossa sanottu kiistetään ja uudelleen sanotaan, voi sanominen tulla esiin, se voi jättää jälkensä. Kielen fragmentaarisuus, sanominen ja keinunta kuvaavat tanssimisen kokemuksellisuutta, sen paljastuvaa ja kätkeytyvää luonnetta. Samalla kirjoittaminen itsessään sisältää tietoa ilmiön luonteesta, tietoa joka avautuu kirjoittamiseen heittäytymisestä, virittäytymisestä ruumiillisuuteen.

Kirjoitin työpäiväkirjaani muutama vuosi sitten:

”Kirjoittaminen haperoittaa minut kuultavaksi tilallisuudeksi, jossa jotenkin kirjoitus tapahtuu”.

Tutkiminen on ollut löytöretki. Ennalta kuviteltu mitä se toisi mukanaan, on poispyyhkäisty. Tanssimisen kokemusten tutkiminen on ollut jonkin jahtaamista, jäljittämistä, joka on aina jo mennyt. Kyse ei ole kuitenkaan tanssimisen vangitsemista tai haltuunotosta kirjoittamalla, vaan asettautumista kuulemaan omaa ruumiillisuutta, tanssimisen kokemusta ja antaa kielen, äidinkielen saapua. Kirjoittamalla tutkiminen on johdattanut sanojen äärellä, maistelemaan sanoja ja niiden hiljaisuutta. Välillä kieli on nielaissut minut, en ole ymmärtänyt kirjoittamaani. Kuuntelen sanoja, sanat tempaavat mukaansa, ja vähitellen se tieto mikä ruumiillisuudessa majailee, avautuu kirjoittamisessa. Sanojen liike ja rytmi, hiljaisuus sanoissa, sanojen ja rivien välissä on olennaista.

Lopullisuuden, tarkasti tietämisen ajatus kaatuu. Avautuu ei-tietämisen maasto, jossa voi vapautua aistimaan, kokemaan, ihmettelemään. Olen astunut pimeyteen, jossa tutuu maamerkit, tutut valot ovat himmenneet. Olen hapuillut, kompuroinut. Aistisuus on johdattanut tietä. Usko ja luottamus omaan ruumiillisuuteen, tanssijan kokemukseen on ollut lyhtynä matkalla. On vain kokemus.

Olen vaellellut monissa maisemissa ja pysähdellyt tienhaaroissa, eteen tulevissa valinnoissa. Avaan ilmiötä erilaisilla kielenkäytön tavoilla, kuvailuilla, runontapaisilla, lähiluvulla, tanssimalla. Viittaan filosofeihin ja kirjoittajiin joiden tekstit kaikuvat ruumiissani ja ovat herättäneet vastakaikua. Avaan ikkunoita moneen suuntaan, mutta ilmiö ei tyhjenny. Liike on, liike jää osin salatuksi. Ennakoimattomuuteen suostuminen on johdattanut paikkaan joka on sekä tuttu että tuntematon, erilainen ja samanlainen, tässä ja tuolla toisaalla. Kutsun tätä ennakoimatonta taivallusta taiteelliseksi tutkimukseksi, tanssijan matkaksi tutkimuksessa tanssimisen ja kirjoittamisen todellisuuksissa, vaelluksena mikä-mikä maassa.

Loikka kirjoittamisesta tanssimiseen, käännös filosofien puoleen ja pysähtyminen omien tanssikokemusten äärelle on ollut tutkimistani. En voi enkä halua etääntyä liikkeestä minussa, se kuuluu tutkimiseeni. Seison paikassa, joka on tuntematon, edelleen. Tanssiminen, kirjoittaminen ja lukeminen vetävät eri suuntiin, järkeily ja tahto luhistuvat. Välillä yritän tanssimalla vahvistaa kirjoitusta, mutta se ei toimi niin, tanssiminen heittää paikkaan missä sanat piiloutuvat. Varjot ilmestyvät, pimeys syö ajatukset. Aistit avautuvat tapahtumiselle, tanssille, ympäristölle. Ainut varmuus on että jotain on tapahtunut, tanssiminen on tapahtunut. Tämänkaltainen varmuus tarkoittaa elettyä kokemusta, jota ei voi kääntää selkeästi perinteiselle tutkimuskielelle. Kokemusten kuvaus vie tutkimuksen fenomenologiselle tutkimuskentälle, joka on laaja, moneen suuntaa avautuva maasto.

Olen siis sallinut tanssikokemuksen olla läsnä tutkimisessa, koska on vain se. Jokin, jota ei voi määrittää, mutta jonka voi tunnistaa on johdattanut tutkimista. Tanssifilmi, jonka näimme alussa, on ollut osa tutkimusmatkaani, aineistosta syntyi aineisto. Tanssiminen kietoutui kirjoittamisen teemoihin, tanssisoolot saivat alkusysäyksen opiskelijoiden kirjoituksista ja jo kirjoitetusta tekstistä. Tanssiminen vei omaan maisemaansa, ja editointistudiossa filmin katselu eksytti tuntemattomaan paikkaan, arvaamatta. Toiseus asettui liki. Toisin näkeminen oli mahdollista.

Pimeydessä vaeltaminen, ei-tietämisen maastossa vellominen on tarkoittanut itsestä luopumista. Tämä tässä, minä ei ole tärkeä, tapahtuminen, tapahtuminen yhteydessä toisiin on. Olen hengittänyt pimeyttä. Mikään ei ole varmaa, mutta kenties jotain voi välittyä luottamalla aistisuuteen, kokemuksen paikallisuuteen ja ainutlaatuisuuteen.

Matkalla keskustelijoina ovat olleet muun muassa Mestari Echart, Avilan Teresa ja Ristin Johannes. Karmeliittaveli Ristin Johannes on kuvannut kuinka ihminen ajautuessaan yhä synkempään pimeyteen pääsee lähemmäksi jumalaa. Avilan Teresa puolestaan avaa kirjassaan Sisäinen linna ovia moniin huoneisiin, hän kuvaa sielun vaellusta rukouksessa. Kuvaukset ovat kuin arkkitehtoorinen kartta etsimisessä tai tutkimisessa. Tanssimisen matkassa ja rukouksen taivalluksessa on jotain yhteistä, jotain tapahtuu ruumiin ja sielun yhteydessä, tutut maamerkit katoavat ja taivallus muuttaa ihmisen olemista maailmassa.

Uskonnollinen kieli kaikuu jotain kokemuksesta, joka on merkityksellinen. Pimeys on merkityksellinen. Näin tanssimisesta kirjoittaminen on vienyt myös uskonnolliseen kieleen, jolloin hartaus, pyhä ja inkarnaatio avaavat tanssimisen kokemuksia. Näissä asioissa – kielen riittämättömyys jumalan kuvaamiseen ja kielen välimatka tanssimisen kokemuksiin – on jotain samankaltaista. Kuitenkin aistisuus säilyy. Rukouksen matkassa Avilan Teresa ei unohtanut syömistä tai nukkumista, tanssimisen hartaus merkitsee laskeutumista elämän todellisuuteen yhä tiiviimmin. Elämän tahmaisuus on tanssimisessa; hiki on pyhää.

Selkeää lopputulosta tutkiminen ei tuo, mutta matkan jäljet ovat lihassa. Usko ruumiillisuuteen, usko kokemuksen tuottamaan kieleen, elää. Kenties tapahtuu sovinto kielen kanssa, sitäkään ei saa haltuun. Taiteellisen tutkimisen ennalta-arvaamattomuus, kulkea ilman ennakkoon sovittua reittiä ja uskoa sitä suuntaa johon ruumiillisuus ja ruumiin kaiku johdattavat, on ollut tieni. – Samoin on ollut lahja kokea jokin outona, joka on itselle hyvin tuttu. Kiitos siitä vielä liikeimprovisaatiotyöpajan osallistujille.

Tanssiminen on ollut tutkimisessa läsnä koko ajan, kuten tanssifilmi kertoo olemassaolollaan tanssimisen todellisuudesta, näyttää jotain matkastani sanojen lihallistamisessa. Tanssiminen ja kirjoittaminen kuuluvat kuitenkin eri todellisuuksiin, se on niiden tapa olla ja se ei kuvasta kahtiajakoisuutta. Olla kokonaisena siellä missä on, kuten uimassa tai sienimetsässä. Tanssiminen ei käänny kielelle suoraan, se ei ole sen puute vaan tapa olla.

Aistisuus, ainutkertaisuus. Kirjoittamalla sanat painautuvat syvälle ihoon, ja ne vievät toisaalle. Tutkimus kurottuu kohti yksittäisen kuvaamista, miten yksittäisestä voisi puhua, yrittää puhua sellaisesta, joka pakenee kieltä. Tutkimus tunnustaa yksittäisen arvon, vaikka se ei ole yleistettävissä. Tapahtuminen on aina arvaamaton. Samalla kysyn kuinka yksittäisen kuvaus voisi saa paikan akateemisessa maailmassa, ainakin taiteellisessa tutkimuksessa. Kieli on kokemus, tapani käyttää kieltä tarjoaa yhden ehdotuksen kirjoittaa tanssimisesta.

Ei-tietäminen, ihmettely, tahdosta luopuminen ovat johdattaneet pimeyteen, jossa asiat ovat kadottaneet tutun valonsa. Ei-tietäminen on muodostunut olennaiseksi tutkimuksen taipaleellani, antaa asioiden ilmaantua ilman haltuunottoa, hellittää tahdosta. Eettinen tila avautuu, kenties. Yksittäisen kohtaaminen on tapahtunut lihaa kuulemalla, lihasta kirjoittamalla. Antaa tila lihalle ja sulautua maisemaan. Ja kuitenkin, yksittäinen pakenee, jää vain yritys kirjoittaa jotain siitä. Jotain paljastuu, jotain kätkeytyy. Liike jatkuu.

Entä millaista tietoa tutkimus tuo?

Miten aistisuudelle valpastuminen ja liikkeessä oleminen asettuu tiedoksi? Tieto, joka liimautuisi kohteeseen, on poissa. Tietoa syntyy yhdessä tanssimisessa, jolloin se kukoistaa kohtaamisissa, mutta se ei kohdistu yksilön tiedon kartuttamiseen tai muutu yksilön haltuun eheäksi kokonaisuudeksi. Olla osallisena jossain, jota ei voi täysin tietää tai määritellä. Liikkeen aistiminen, sen kuuleminen kertoo liikkujalle jotain maailmassa olemisesta, jatkuvasta muutoksesta. Kielen todellisuus on toisaalla, mutta kummankin mahdollisuudet ovat melkein rajattomat.

Tämä tutkimus alkaa olla matkansa päässä minun osaltani, toivottavasti. Alun ihmettely siitä, miten tanssin maallikot tanssivat, ei ole kokonaan paljastunut. Salaisuus jää, onneksi. Tutkijana ja tanssijana ihmettelyni jatkuu.

Yllättävää on ollut, kuinka merkityksellistä toisten kanssa tanssiminen on ollut tanssin maallikoille, ja kuinka valppaus tanssimiseen herää toisen läheisyydessä. Eettisyys toiseen tapahtuu oitis yhdessä tanssimisessa. Liike houkuttaa, outous houkuttaa, outous säilyy. Toisaalta olen löytänyt paljon sanoja ja kielen tapaa olla, jolla voi toivottavasti kommunikoida lukijalle sellaista, joka ei koskaan täysin paljastu. Tutkimuksen kappaleiden nimet, esimerkiksi liike-empatia, outous, kauneus, kosketus, tanssiminen lahjana, hartaus ja pitkästyminen kuvaavat osaltaan tanssimisen laatua, joka tapahtui työpajassa, ja jonka tunnistan tanssimisessa. Luvut ristivalottavat aineistoa, johon kuuluu työpajakirjoitukset, Cunninghamin omat ja toisten kirjoitukset hänen toiminnastaan sekä omat kirjoitukseni tanssijana ja työpajan ohjaajana.

Tutkimus on siis yksi ehdotus kirjoittaa tanssimisesta. Ote tutkimuksen viimeisestä kappaleesta:

”Tanssiminen johdattaa liikkujan autiomaahan, jossa suuntaviitat ovat kadonneet, kompassina on oma ruumiillisuus, joka on sekoitus tuttuutta ja vierautta, kompassin neula heittelehtii. Liike tarjoaa vastuksen autiudessa, se tarjoaa kentän jossa häivähtää varmuus jostakin, joka on ja joka pakenee. Yhdessä tanssiminen muodostaa tihentymän, jossa havahtuminen elämään tapahtuu. Kipu ja kauneus, hiki ja pyhä sekoittuvat, kategoriat luhistuvat, paljastuu jotain muuta olemisesta. Olemisessa tapahtuu kurotus toisaalle, eettiseen tilaan, jota Levinas kutsuu toisin kuin olemiseksi”.

 

12.12.2009

CC BY NC ND