Porkola, Pilvi Lectio Praecursoria

Esitystutkimuksen näkökulmasta mitä tahansa kulttuurista tapahtumaa tai käytäntöä voi tutkia esityksenä. Jos tarkastelemme tätä nimenomaista tilaisuutta, johon olemme kokoontuneet, väitöstilaisuutta, esitystutkimuksen näkökulmasta, voisimme pohtia mm. tämän tilaisuuden luonnetta, sitä traditiota, jota se edustaa ja akateemista kontekstia. Voisimme pohtia mitä tilaisuus meiltä edellyttää, millaisia rooleja sen myötä toteutamme, minä väittelijänä, arvoisat vastaväittäjät tai kustos, tai te, yleisön roolissa. Voisi kysyä miten tilaisuus heijastaa tätä yhteisöä ja instituutiota, tai yhteiskuntaa ja tätä aikaa. Tämä tilaisuus näyttäytyy paitsi tietyn kulttuurin rituaalina oppineisuuden osoittamisesta, eräänlaisena initiaatioriittinä siis, mutta myös henkilökohtaisena ja ruumiillisena kokemuksena. Voisi kysyä millaista ruumiillisuutta tämä tilaisuus tuottaa, minun ruumiissani, tai teidän, millaisia eleitä, olemisentapaa tai kokemusta.

Esitys olisi siis eräänlainen linssi, jonka läpi tämä tilaisuus jäsentyisi.

Väitöstyöni Esitys tutkimuksena – näkökulmia poliittiseen, dokumentaariseen ja henkilökohtaiseen esitystaiteessa on taiteellinen tutkimus, jonka viitekehyksenä on esitystutkimus. Taiteellisella tutkimuksella tarkoitetaan tutkimusta joka on tehty taiteilijan näkökulmasta, siten, että keskeistä on taide ja taiteen tekeminen. Minulle taiteellinen tutkimus tarkoittaa mahdollisuutta ajatella tekemällä esityksiä – se ei siis ole vain taidekontekstissa tehtyjen esitystaideprojektien tutkimista, vaikka toki se on myös sitä. Esityksellä ajatteleminen on oman maailmasuhteen määrittelemistä, ajatusten jakamista esityksellisessä muodossa, kommentoimista ja keskustelua, se on todellisuuden rakentamista ja mahdollisen ja mahdottoman kuvittelua. Tutkimus tarkoittaa myös näiden asioiden jäsentämistä, analysoimista, traditioon asettamista, erilaisia kehystyksiä ja jaettavuutta. Taiteellinen tutkimus on prosessien avaamista.

Taiteellisessa tutkimuksessa on olennaista myös mitä taiteesta puhutaan ja miten siitä puhutaan. Missä määrin omaksutaan tieteellinen diskurssi tai missä määrin pyritään luomaan omaa sanastoa, joka pohjautuu niille puhumisen ja tekemisen käytännöille, joita taiteessa harjoitetaan. Se on pyrkimystä sanallistaa jotain, joka ei itsestään selvästi kanna sanoja mukanaan.

Tutkimukseeni kuului kolme esitystä sekä yksi esityssarja. Työhöni kuuluvat taiteelliset projektit ovat Mitä kuuluu? – ja muita arjen dokumentteja 2006, Lumo – Esitys uudesta työstä 2007 ja How To Be a Performance artist? 2007–2009, josta tein uusintasovitukset 2012 ja 2013. Tämän lisäksi toteutin kymmenosaisen performanssisarjan As If – avoin sarja,2006–2008 yhdessä näyttelijä Jussi Johnssonin kanssa. En näytä kuvia esityksistä, mutta demonstroin lopuksi performanssilla, mitä esityksellä ajatteleminen esimerkiksi voisi tarkoittaa.

Lumo – Esitys uudesta työstä projektin lähtökohtana oli julkisesti paljon esillä ollut aihe työkulttuurin ja työn käsitteen muutoksesta. Työ ei ole vain fyysistä aikaan ja paikkaan sidottua toimintaa, vaan työ on myös työnkuvia, esityksiä ja representaatioita. Prosessissa tutkimme ja luimme aiheeseen liittyvää materiaalia ja työstimme sitä esityskontekstissa. Lähtökohtaisesti haastavana pitämämme aihe muuttui prosessin myötä jaettaviksi oivalluksiksi uudesta työstä; yhtäältä oli kysymys tiettyjen representaatioiden näyttämöllistämisestä, esimerkiksi silloin, kun leikimme valkoiseksi maalatuilla, vieraannutetuilla työkaluilla, lapiolla, poralla ja näppäimistöllä. Toisaalta kyse oli pyrkimyksestä keskustella aiheesta ja pohtia mitä se henkilökohtaisesti tarkoittaa. Tämän rinnalla kulki kysymys taiteesta ja objektista, mikä riittää taiteeksi? Milloin esiintyjästä tulee objekti? Voiko objekti-aseman purkaa tekemällä esiintyjän ja katsojan tietoiseksi objektista ja katsojasuhteesta?

Poliittisuus taiteessa ei ole kadonnut, joskin kuten kaikkina aikoina, se ottaa uusia muotoja. Lumo projektissa keskeistä oli pyrkimys käsitellä yhteiskunnallista aihetta – työn kuvan muuttumista – niin että itse esitys ehdottaisi jotain poliittista myös esityksen muodon kannalta – tässä haimme muotona moni näkökulmaista keskustelua kysyen mitä keskustelu olisi esityksenä.

Se, miten poliittisen ja taiteen suhde ymmärretään muuttuu. Täytyy siis myös päivittää se, mistä puhumme kun puhumme poliittisesta ja taiteesta. Poliittisuus ei ole vain jonkin asian julistamista, se ei ole vain yhteiskunnallisen asian esiintuomista ja sen välittämistä. Poliittisuus on enemmän: se on rakenteisiin vaikuttamista, rakenteiden muuttamista, niin konkreettisten toimintarakenteiden kuin ajattelutapojenkin uudelleen rakentamista. Tämän päivän esitystaiteen poliittisuutta ei siis ole vain se, että käsitellään asioita esityksissä vaan yhtälailla myös se, miten toimitaan. 2000-luvun alussa vaihtoehtoisia toimintatapoja esitystaiteen ja performanssin kentällä ovat olleet esimerkiksi yhä lisääntyvä tarve toimia kollektiiveissa, taiteen tekemisen rinnalla tapahtumien järjestäminen ja ylipäätään vaihtoehtoisten rakenteiden luominen. Itse olen toiminut Todellisuuden tutkimuskeskuksessa sekä ollut perustamassa Esitys-lehteä ja toiminut lehden päätoimittajana.

Taiteella ja poliittisella on ainakin Suomessa tietynlainen kaiku, poliittisen taiteen ajatellaan usein olevan julistavaa, kantaa ottavaa. Ajattelen, että poliittista on ennen kaikkea se lähtökohta, ajatus, ja ehkä voi sanoa jopa vakaumus, että taide on osa yhteiskuntaa, taiteen paikka on mahdollisuuksien ja siten myös vaihtoehtojen paikka, se on mahdollisuutta kiinnittää huomiota olennaisiin asioihin ja tapoihin olla. Taiteilija on kansalainen. Kysymys on rakenteista, paitsi toimintarakenteista, myös ajattelunrakenteista.

Akateemiset kirjoituskäytännöt tukevat turhan usein tapaa, jossa taiteilijakin ottaa keskustelukumppanikseen filosofin, usein miten kuolleen miesfilosofin. Omassa työssäni pidän myös poliittisena valintana käymääni keskustelua aikalaisten kanssa. Pyrin esittelemään niitä tekijöitä, joiden töistä olen ollut vaikuttunut ja sitä aikakautta ja ympäristöä, jossa olen omat työni tehnyt.

Mitä kuuluu? – ja muita arjen dokumentteja -projektin työryhmään kuului neljä eri alan tekijää. Puolentoista vuoden aikana dokumentoimme omaa arkeamme, dokumenteista koostettiin esitys Kiasman seminaaritilaan.

Kysymys dokumentaarisuudesta on moniulotteinen. Aiheeseen voi liittää useita näkökulmia; tarkastellaanko dokumentaarisuutta taiteen (esim. elokuvan/esitystaiteen) tyylinä ja estetiikkana, jolloin keskeiseksi nousevat ne tavat, jolla dokumentaarista, eli toden kaltaista, rakennetaan taidekontekstissa. Elokuvateoriassa on keskusteltu paljon dokumentaarisen elokuvan suhteesta todellisuuteen, siitä, miten todenkaltaisuus tuotetaan tietyin metodein ja tiettyjä tyylejä seuraten. Yhtälailla esitystaiteessa todenkaltaisuus sitoutuu erilaisiin menetelmiin kuten erilaisiin tapoihin purkaa näyttämöteosten oletettua illuusioluonnetta tai tuottaa puhetta.

Toinen iso kysymys dokumentaarisuudesta puhuttaessa on, kuinka ymmärrämme tallentamisen elävän esityksen (näyttämötaiteiden/esitystaiteen/performanssin) kohdalla. Mitä tallennamme ja millä ehdoin? Missä määrin väline ja välineen ehdot määrittävät itse dokumentaatiota? Kysymys ei ole vain taiteen sisäisestä keskustelusta, eli kuinka tallentaa tiettyä taidemuotoa, vaan kysymys on myös siitä, millaista painoarvoa annamme tallenteille kulttuurissamme. Iso osa esimerkiksi humanistisen alan tutkimuksesta pohjautuu erilaisille kirjoitetuille tai visuaalisille dokumenteille. Rakennamme tietoa suhteessa tallenteisiin, joten ei ole yhdentekevää kuinka ymmärrämme tallentamisen, mitä tallennamme ja millä ehdoin.

How To Be a Performance Artist? oli sooloesitys, jonka lähtökohtana oli pohtia taiteilijaidentiteettiä ja performanssin rakentamista. Arjessa luomme muuttuvia identiteettejämme kaiken aikaa. Identiteetit rakentuvat toistuvissa teoissa, pukeutumisessa ja puheessa. Muuttuva, liikkeessä oleva identiteetti rakentuu myös narraatiossa, kertomuksissa. Tuotamme kuvaa itsestämme erilaisten sosiaalisten roolien kautta, toistuvina esityksinä, esimerkiksi siinä miten kerron jotain arkista sattumusta yhä uudelleen ja uudelleen, eri ihmisille ja eri tilanteissa, eri vivahtein. Identiteettien rakentuneisuuteen vaikuttavat paitsi omat valintamme myös yhteiskunta ja kulttuuri jossa elämme. Identiteettimme tulee myös määritellyksi ulkopuolisten toimesta, tulemme edustaneeksi sukupuolta, rotua, ikä- tai yhteiskuntaluokkaa.

Minulle omaelämänkerrallisuus ja henkilökohtaisuus eivät esityksessä olleet itsetarkoituksellisia, ennemminkin ajattelin niitä työvälineinä tietyistä asioista puhumiseen ja tietynlaisen tunnelman luomiseen. Huolimatta siitä, että henkilökohtaisuus on henkilökohtaista, se on myös tyylikeino ja minulle se on myös ollut osa tietynlaista estetiikkaa. Henkilökohtaisuus esityksessä on yhtä aikaa konstruktio, jotain rakennettua, ja elettyä elämää. Kertomalla jotain henkilökohtaista, tai henkilökohtaiselta kuulostavaa, pyrin tunnelmaan, joka on jollain tapaa välitön ja jopa intiimi. Henkilökohtaisuus on myös yksi keino olla uskottava.

As If – avoin sarjassa 1–10 työstimme tutkimuksellisia kokeita, performansseja yhdessä näyttelijä Jussi Johnssonin kanssa. Pohdimme mm. sitä, mikä voisi olla esityksen pieni elementti, ele tai teko tai milloin esitys alkaa tai milloin se loppuu. Pyrkimyksenä oli hahmottaa mitä esitys tarkoittaa, taidekontekstissa ja arjen kontekstissa, mistä tunnistamme sen ja miten luemme tilanteita esityksenä. Näin jälkikäteen näen prosessin merkityksen nimenomaan kriittisenä niin performanssin/esityksen kuin tutkimuksenkin perustuksia kysyvänä projektina. Vastauksena se tuotti näkyväksi koko joukon ennakko-oletuksia, joita minulla tekijänä oli liittyen itse esitystilanteeseen ja esitystilanteen suhteesta teatteriin.

Omalla kohdallani taiteellinen tutkimus on tarkoittanut tutkimista tekemällä esityksiä. Käytännössä se on kysymistä: millaista tietoa voimme saada tekemällä esitystä? Uskon, että tekemällä esityksiä saamme tietoa paitsi esitysten tekemisestä, myös maailmasta. Esitysprosessit toimivat performatiivisesti, ne yhtä aikaa sekä käyttävät olemassa olevaa tietoa että uusintavat sitä, rakentavat tapoja katsoa toisin, ehkä jopa kokea toisin. Tekemällä esityksiä kiinnitetään huomiota joihinkin asioihin, pohditaan tapoja uudelleen esittää, representoida tai fyysillistää asioita. Viime kädessä on kysymys ajattelemisesta esityksen keinoin.

Yksi keskeisiä pyrkimyksiäni tutkimuksessani on osoittaa ja vahvistaa taiteellisen tutkimuksen ja feministisen tutkimuksen yhtäläisyyksiä. Mikään tieto tai taide ei ole arvovapaata. Paikantuneella tiedolla tarkoitetaan tutkija-asemaa, jossa tutkija purkaa oman näkökulmansa auki. Luonnontieteellisessä tutkimuksessa on usein esitetty, että havainnoija, siis tutkija on ”ongelma”, jonka vaikutus pyritään minimoimaan. Feministisessä tietoteoriassa paikantuneen tiedon ydin on siinä, että havainnoija on osa tutkimusta ja tämän osallisuuden kautta tieto ylipäätään voidaan tuoda julki. Samoin taiteellisessa tutkimuksessa: taiteilija on myös tutkija joka omien töidensä kautta avaa kysymyksiä omalla taiteenalallaan. Sekä taiteellisessa tutkimuksessa että feminismissä korostetaan kontekstin merkitystä, samoin kokemuksella on kummassakin paikkansa. Omalla kohdallani tekemäni esitykset eivät ole vain tutkimuksen kohde, vaan ne ovat myös tutkimuksen menetelmä. Tekemällä esityksiä tutkin sekä asiaa että esitysten teko prosessia. Julkituodut esitykset ovat vain yksi osa prosessia.

Yhteenvetona tutkimuksen merkityksestä: Esitystutkimus on tutkimuskenttä, jota on sovellettu Suomessa verrattain vähän. Tavoitteenani on ollut esitystutkimuksen keskustelujen heijastaminen suomalaiseen keskusteluun, suomeksi. Esitystaide alana on yhtälailla ollut tutkimuksen marginaalissa. Uskon, että tutkimukseni myötä esitystaiteen, ja performanssin, kuva näyttäytyy moniulotteisempana, en puhu vain omasta työstäni vaan myös niistä esitystaiteen ja performanssin ympäristöistä joissa olen 2000-luvun alussa toiminut ja niistä esityksistä, jotka ovat tekemiseeni vaikuttaneet, ja joita myös pyrin työssäni avaamaan. Taiteellisessa tutkimuksessa ajattelen, että työni ansioksi voi katsoa taiteellisen tutkimuksen ja feminismin yhtäläisyyksien vahvistamisen. Yhtälailla sen, miten omalla kohdallani olen päätynyt kirjoittamaan prosessista ja avaamaan sitä tapaa, jolla prosesseista kirjoitetaan. Uskon, että ne taiteen tekemisen käytännöt, joista puhun henkilökohtaisesti ovat monella tapaa jaettavia; itselleni on ollut paljon hyötyä kollegoideni kirjoituksista niin Esitys-lehdessä kuin muissakin julkaisuissa. Toivon, että oma tutkimukseni vastaa samaan tarpeeseen, ja auttaa omalta osaltaan hahmottamaan esitystaiteen kenttää ja siihen liittyviä kysymyksiä sekä vahvistaa taiteen ymmärtämistä olennaisena osana yhteiskuntaa.

Mitä tämä edellä puhuttu voisi olla performanssina?

 

8.10.2014

CC BY NC ND