Pasanen-Willberg, Riitta Lectio Praecursoria

Kun aloitin taiteellispainoitteiseen tohtorintutkintoon tähtäävät opinnot vuonna 1994 Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen linjalla, oli vanhenevan tanssijan problematiikkaan liittyvä keskustelu hyvin ajankohtaista. Tanssikentällä se ilmeni voimakkaana puheena tanssijan uran päättymisestä jo 35–45-vuotiaana. Tuolloin järjestettiin uranvaihdokseen kannustavia tukiprojekteja, jotka lakkautettiin vuonna 1999 varojen puutteesta johtuen. Tukiprojektien osallistujamäärät kertoivat kuitenkin niiden tarpeellisuudesta.

Hämmästelin vallitsevaa suuntausta, johon myös itse törmäsin: ollessani 35-vuotias kysymys “Vieläkö sinä tanssit?” tuli vastaan usein? Oliko kysymys uskomuksista ja käsityksistä, joiden kautta tanssi nähdään hyvin teknisenä ja suorituskeskeisenä? Urheilussa mitattava suorituskyky laskee iän myötä – näin myös ajatellaan helposti tanssissa, että tekniikkaa (osaaminen) on sidoksissa hyppyjen ja jalannoston korkeuteen sekä piruettien määrään liittyen. Tietyt esteettiset asenteet ja ”makutottumukset” sekä tyylinormiston mukainen tanssin suorittaminen ovat jättäneet muunlaiset tanssin lähestymistavat ja ilmentymät varjoonsa.

Vaikka mahdollisuus uranvaihtoon on tärkeää, pohdin sitä, miten tanssija voisi jatkaa uraansa mahdollisimman pitkään. Väitöstutkimukseni teemaksi muotoutuikin kysymys siitä, miten tanssia voitaisiin harjoitella ennen aikaisia kulumia ja loukkaantumisia välttäen. Uranvaihdoksen syitä on muitakin kuten kyllästyminen taloudellisen tilanteen heikkouteen, pätkätyöt ja yleensäkin arvostuksen puutteen kokeminen nykytanssin kentällä. Tutkimuksessani keskityin toisenlaisten harjoitusmenetelmien käyttöön ja oletukseen, että ”kehoystävällisyyttä” harjoittelussa tavoiteltaessa, myös tanssitaiteen parissa työskenteleminen olisi pidempään mahdollista. Aihe oli haastava ja se tarjosi minulle oivan mahdollisuuden kehittää koreografisia menetelmiä ja avata toisenlaisia näkymiä tanssiin. Näkymiä, jotka ovat sidoksissa aina sen hetkisen kehoon ja ilmaisuun.

Työni edetessä muuttui aiheeni tanssijan ja koreografin välisen dialogisuuden tarkasteluksi. Miten koreografia valmistuu tanssijaa huomioiden? Miten koreografina pääsen lähelle toisen – tanssijan – kokemusta. Pohdin, miten lähelle pääseminen auttaisi avaamaan uusia näkökulmia tanssin harjoitteluun koreografisessa prosessissa niin, että tanssijan omat laadut ilmenisivät parhaalla tavalla koreografian tavoitteita kadottamatta.

Eri filosofisista suuntauksista eniten työhöni vaikuttanut on ollut filosofi Lauri Rauhalan esittämä holistinen ihmiskäsitys. Ajatteluun liittyvä muutoksen tilassa oleminen on kannustanut minua luottamaan omaan havaintooni ja sen kuvaamiseen pyrkiessäni tuomaan esille koreografisen prosessin kokemuksia ja siitä seuraavia taiteellisia valintoja. Taiteellinen työni ja sen kautta tapahtuva tanssin käytäntöihin liittyvä tarkastelu lukeutuu siten taiteellisen työn ja teorian välimaastoon – tutkimusote on prosessinomainen, kokonaisvaltainen.

Kutsun työtäni tutkimusmatkaksi liikkeeseen ja sen eri ulottuvuuksiin. Esitän kannanoton uuden, käytännönläheisen ja ennen kaikkea uran jatkumiseen kannustavan ajattelun ja työskentelyn puolesta.

Työni on kaksiosainen: vanhenevan tanssijan problematiikkaan liittyvä osuus, jossa totesin, että ikä on vain yksi erilaisuuden aspekti: on aina kysymys kehon senhetkisestä tilasta ja siitä liikkeelle lähdöstä. Tähän osuuteen kuuluivat koreografiat Naisen kyynär (1994), Noppaa heittävät naiset (1995) sekä Lintunen (1996) ja ikäjakautuma niissä oli 30–60 vuotta. Teoksissa tanssivat mm. Riitta Vainio ja Sinikka Gripenberg nuorempien kollegoidensa kanssa. Tarkoituksena ei ollut vertailla nuorempia ja vanhempia tanssijoita keskenään vaan esiin nousseiden dialogisuuden teemojen kautta tavoitella koreografisen kohtaamisen tilaa erilaisten – ei eri-ikäisten – tanssijoiden kesken.

Väitöstutkimukseni toinen osa koostui teoksista Kahdeksan jokea (1997), Horse Songs (1998), Kolme pientä peikkoa (1998) sekä Hiljaisuuksia (1999). Niiden työstämisprosesseissa pohdin dialogisuuden tuomia eri käsityksiä: Jos tanssija tuottaa liikemateriaalia, onko koreografin osa rakenteen kokoaminen ja liikeosien siihen järjestely? Onko dialogisuus kompromissien tekemistä? Mitä jos tanssija haluaakin työskennellä ”määräysten” alla koreografin instrumenttina? Entäpä jos tanssija haluaa työstää koreografin esittämiä materiaaleja ja liikelähtökohtia itsenäisesti? Miten sovittaa erilaisuuksien kirjo samaan koreografiaan? Työtavat itsessään ovat osa sisältöä, käsitykseni mukaan. Luodaan kuuntelun tila harjoittelussa – kuin elämässä yleensä. Kuuntelun – dialogisuuden – tilassa koreografin ja tanssijan roolit voivat säilyä, kun työtilanteesta muotoutuu avoin toimintakenttä.

On hyvä ymmärtää ihmisten kanssa työtä tehtäessä, että ajatuskulttuuri, jossa puhutaan avoimuudesta, kuuntelusta, kohtaamisesta ja ymmärtämisestä ei riitä, jos toimitaan päinvastoin. Tulee ymmärtää, mitä metodikeskeinen ajattelu tuottaa: tuottaako se jotakin samalla kadottaen jotakin? Kehittyminen on parhaimmillaan jatkumo, jossa vanha ja uusi integroituvat ja täydentävät toinen toisiaan.

Vanhenevan tanssijan problematiikkaan liittyvä osuus antaa yhden näkökulman ymmärtää tanssin ilmiöitä perinteisemmän, lääketieteellisesti ja autoritaarisesti ihmistä usein luokittelevan katsantokannan rinnalle. Dialogista otetta koreografisessa työskentelyssä korostava osuus käsittelee ajatuksellisia elementtejä, joita voi hyödyntää niin tanssijan kuin koreografin työssä. Se auttaa ymmärtämään, että tanssi on merkityksellistä monin eri tavoin kuin pelkästään optimaaliseen suoritukseen perustuvana toimintana.

Tanssija ja koreografi – roolit

Tietysti voitaisiin ruveta tekemään ihan puhtaan improvisaation pohjalta, ilman mitään lähtökohtia ja rakenteita ainoastaan sen tilanteen pohjalta, missä on. Sitten tulee tämä kysymys, että kenen biisi on? Onko koreografi enää tarpeellinen välttämättä. Onko se vaan ryhmätyö, mikä sen koreografin osuus siinä on? Vai, olenko selvästi liikkeellepanija, koreografi? Miten saan tanssijat hyväksymään tietyn työtavan. Miten minä siellä diktaattorina voin määrätä, miten edetään? Milloin minä silloin päätän, että nyt tämä on hyvä ja nyt voidaan ruveta tätä rikkomaan. Tässä on paljon perinteisiä kysymyksiä koreografijuudesta ja suhteista tanssijoihin ja työtapoihin. Mikä tekee biisistä mielekkään? Ei tämä minun tapani ole radikaali tai uusi, siitä ei ole edes kysymys. Mitä merkitystä on tehdä mitään koreografiaa. Sittenhän voidaan vaan improvisoida.

 

10.2.2001

CC BY NC ND