Symptomaattisesta luennasta pintaluentaan
Saadakseni välineitä oman luentani kriittiseen tarkasteluun päätän tämän Prologin ottamalla esiin Haylesin eri lukemisen tapoja koskevan tarkastelunsa yhteydessä mainitseman symptomaattisen luennan (vrt. engl. symptomatic reading) (Hayles 2012, 59; ks. myös 2.2). Kuten video 1.12.1 osoittaa, on minulla taipumus etsiä DAR:n sovituksesta oireita ja lähestyä sitä niiden kautta. Oire, johon video 1.12.1:ssä kohdistan huomioni on DAR:n syvällisen perehtyneisyyden puute.
Hayles käsittelee symptomaattista luentaa kirjansa kolmannessa luvussa, ”How We Read”, jossa hän kirjoittaa humanististen alojen ”heterogeenisistä lähilukutekniikoista” (Hayles 2012, 59). Näistä tekniikoista yksi hallitsevimmista on viime vuosikymmeninä (ainakin Yhdysvalloissa) ollut symptomaattinen luenta (Best & Marcus 2009, 1–21). Se perustuu suurelta osin Fredric Jamesonin vaikutusvaltaiseen kirjaan The Political Unconscious (1981).
Haylesin Jameson-luennassa teksti on veruke alatekstissä piileville ideologisille muodostelmille (Hayles 2012, 59). Kriitikon herooinen tehtävä on kiskaista tekstin ideologia päivänvaloon karvoineen kaikkineen, jotta sitä voidaan vastustaa. Tekstin erityishuomiota ansaitsevien ominaispiirteiden – kuten monimerkityksisten sanojen – luetteleminen on Haylesin mukaan symptomaattiselle luennalle ominaista. Niin on myös epäjohdonmukaisuuksien osoittaminen siinä ”mitä tekstissä sanotaan ja mitä se tekee” (Johnson Hayles 2012, 59 mukaan).
Oireenmukaista luentaa suorittavat tutkijat etsivät tällaisista epäselvistä kohdista todisteita tekstin pinnanalaisesta ideologiasta. Vastaavalla tavalla minä syvennyn DAR:n molemmissa kielissä tekemiin sanavalintoihin ja muihin yksityiskohtiin yrittäessäni paljastaa, mitä niiden taustalla on. Näyttää siltä, että tämä tarkastelu nousee DAR:n Hayles-adaptaation motiiveja koskevasta epäilyksestäni, jopa luottamuksen puutteesta sen suhteen että tämä haluaa tehdä tutkimusta tosissaan.
Kuten video 1.12.1:ssä ilmaisen, haluan kuitenkin tämän opinnäytteen seuraavissa osissa pidättäytyä tavanomaisesta lukutavastani ja etsiä sille vaihtoehtoja – tai ainakin täydentää symptomaattista luentaani muilla tekniikoilla.
Ehkä haluni kumpuaa samanlaisesta kokemuksesta kuin yhdysvaltalaistutkijoilla, jotka Haylesin mukaan eivät enää pidä symptomaattista luentaa hyödyllisenä käytäntönä (Hayles 2012, 59). Mukaansatempaavien tai vakuuttavien tulosten sijaan symptomaattisen luennan katsotaan johtavan usein kaavamaisiin, ennalta arvattaviin päätelmiin.
Symptomaattisen luennan vaihtoehdoksi on esitetty mm. pintaluentaa (vrt. engl. surface reading), jossa tekstiä tutkitaan sen avointen, ilmeisten viestien kautta sen sijaan että etsittäisiin sen piilotettuja johtolankoja (Best & Marcus 2009, 1–21). Symptomaattista luentaa koskevan tarkastelunsa päätteeksi Hayles viittaa ”lukemiseen, joka tähtää tekstin esteettisen arvon ymmärtämiseen ja ilmaisemiseen” ja ”useisiin muihin lukemisstrategioihin, jotka keskittyvät affekteihin, mielihyvään ja kulttuuriseen arvoon” (Hayles 2012, 59). Koska DAR:n sovitus ei ole kaunokirjallinen (vaikkakin kyllä konstruoitu samalla tavoin kuin monet kaunokirjalliset tekstit), on minusta kohtuutonta kritisoida itseäni sen esteettisen arvon laiminlyönnistä.
Hyvällä syyllä voin sen sijaan kysyä, näenkö riittävästi vaivaa DAR:n tekstin ominaisluonteen ymmärtämiseksi ja ilmaisemiseksi. Sitäkin suuremmalla syyllä voin kysyä, jäävätkö ”affektit, mielihyvä ja (tekstin) kulttuurinen arvo” aivan liian vähälle huomiolle vastauksissani DAR:n sovitusfragmentteihin. Mitä pintaluenta voisi tässä yhteydessä tarkoittaa? Miten voisin keskittyä DAR:n sovituksen ilmisanomaan sen sijaan, että kaivelisin sen (oletetusti) kyseenalaisia ideologisia alarakenteita? Onko tällaista ilmisanomaa vailla alarakenteita edes olemassa?
Olennaisinta tässä yhteydessä – siirryttäessä lähemmäs tutkimuksen taiteellisia osia – on, millainen lukutapa tuottaa jatkossa(kin) oivalluksia ja näkemyksiä käsiteltävistä aiheista. Mikäli symptomaattinen luentani ei (enää) näin tee, mitä tarkoitusta se palvelee? Tämä itsekriittinen huomio avaa joka tapauksessa uuden metatason kysymyksenasettelun tähän opinnäytteeseen, joka ratkeaa vasta sen kuluessa.
Tässä kommentaarissani on viime kädessä kyse DAR:n Hayles-sovitukseen reagoimisesta assosiatiivisesti ja informatiivisesti (keskinäisen) kunnioituksen hengessä. Hyödylliseksi lähiluvun tavaksi voi osoittautua myös Michael Vanden Heuvelin alulle panema ja Juha-Pekka Hotisen Suomessa kehittämä interrogatiivisen luennan malli (Vanden Heuvel 1993, 159–166; Hotinen 2002, 207–227). Tämänkaltainen avoimen kysyvä, ihmettelevä ja assosioiva lähestymistapa – tai sitten jokin pintaluennan muoto – voisi auttaa DAR:n todesta ottamisessa.