3.9 Fragmentti 29

Mitä sitten tapahtuu, kun astumme kirjoituskoneistojemme ulkopuolelle? Kun irtaudumme teknisestä järjestelmästämme, tulkitsemmeko Haylesin anekdootin sähköttäjän (ks. sovitettu Hayles-katkelmasta 19) tavoin ympäristöämme ikään kuin olisimme yhä kytkettynä koneisiimme? Millaiseen spontaaniin tai vaistomaiseen – eli itse asiassa automaattiseen – kääntämiseen tai kirjoittamiseen menetelmämme meitä koulivat tai ehdollistavat? Jäljittelemmekö konekääntämisen toimintamekanismeja jokapäiväisessä elämässämme kohdatessamme monimerkityksisiä lausahduksia tai tekstejä? Toisin sanoen miten teknogeneettinen adaptaatio ulottuu sen syntysijoilta – tässä tapauksessa esityksellisestä kontekstista – ympäristöön?

Olennaista Haylesin kertomassa ja DAR:n fragmentti 29:ssä provokatiivisesti sovittamassa anekdootissa (3.9FI1) nimittäin on, mitä sähköttäjä kokee kun hän lakkaa sähköttämästä. Teknologia jatkaa toimintaansa hänen ruumiissaan ja sen kautta, vaikka hänen ei enää odoteta reagoivan morsetukseen. Hänen ruumiinsa on ottanut tehtävän omakseen, mikä kuvastaa Haylesin mainitsemia ”aivojen aktivointirakenteiden pitkäkestoisia muutoksia” (ks. sovitettu Hayles-katkelmasta 19).

Hayles puhuu hermostollisella tasolla tapahtuvista muutoksista, joiden seurauksena yksilö muuttuu ainakin tilapäisesti inhimilliseksi käännöskoneeksi. On houkuttelevaa etsiä vastaavanlaista teknogeneettisen sopeutuman osoittavaa laajennettua reaktiivisuutta LW:n ja WTCST:n yhteydessä. Yritys rinnastaa poikkeuksellisissa olosuhteissa tapahtuvan lennätinsignaalien vastaanottamisen vaikutukset konekääntämisen ja puheentunnistuksen pitkän aikavälin käytön vaikutuksiin johtaa kuitenkin tämän tutkimuksen äärirajoille ja itse teknogeneesin käsitteenkin rajoille.

Sen sijaan, että olisi pyrkinyt osoittamaan hermostollisella tasolla tapahtuvia muutoksia tämä taiteellinen tutkimus on muotoillut kysymyksiä jotka mahdollistavat käsiteltyjen kirjoitusmenetelmien tarkastelemisen teknogeneesin näkökulmasta. Sähköttäjän auditiiviset kokemukset viittaavat hermojärjestelmän ylisuoriutumiseen, ylikompensaatioon. Varsinaisten äänisignaalien poissa ollessa hän kuulee niitä ympäristön satunnaisissa äänissä. Perustuen omaan kokemukseeni LW:sta ja WTCST:stä olen vakuuttunut, että nämä kirjoituspraktiikat voivat aikaansaada vastaavanlaista laajennettua reaktiivisuutta. Se että voidaanko tätä pitää teknogeneesina on kuitenkin lisätutkimuksen aihe.

Siinä missä Hayles How We Think -teoksessaan täydentää tai elävöittää teknogeneesin käsittelyä kirjoittamalla muun muassa lennätinjärjestelmästä, tämä taiteellinen tutkimus lähtee liikkeelle taiteellisista osistaan. Se lähestyy niissä ja niiden kautta teknogeneesia eli hypoteesia ihmisten ja teknologioiden yhteisevoluutiosta. Siinä missä Haylesin voidaan katsoa etsivän yleistä teoriaa tukevia yksittäistapauksia, on tämän taiteellisen tutkimuksen tarkoituksena ollut rakentaa teoriaa yksittäistapausten eli taiteellisten osien varaan. Riippumatta siitä, kuvastaako tämä akateemisten lähestymistapojen ero tutkijoiden ja taiteilija-tutkijoiden välistä eroa yleisemmin, on se varmasti ollut merkittävä yhdistävä tekijä tässä opinnäytetyössä toteutuneessa dialogissa.

On tärkeää muistaa, että evoluutio etenee hyvin hitaasti vaikka epigenetiikka pakottaakin meitä arvioimaan uudelleen evoluutiokäsityksiämme. Siinäkin tapauksessa että epigeneettiset muutokset kiihdyttäisivät ihmislajin kehitystä Haylesin kuvaamalla tavalla (Hayles 2012, 10–13), on evolutiivisista muutoksista puhuttaessa syytä olla maltillinen. Tätä tutkimusta on tehty kymmenen vuotta, mikä on pitkä aika taiteellisen tutkimuksen mittakaavassa ja silmänräpäys evoluution mittakaavassa. Tästä syystä vaikka digitaaliset mediat ovat epäilemättä asettaneet hermojärjestelmämme uusien adaptiivisten haasteiden eteen ja muuttaneet aivojamme hienovaraisilla tavoilla, ylittäisi näiden muutosten ja geneettisen koodin suhteiden tarkastelu tämän projektin rajat eksponentiaalisesti. On kuitenkin tärkeää, että olemme tuoneet esiin mihin suuntaan löydöksemme osoittavat vaikka kysymys teknogeneesista jääkin odottamaan lisäselvityksiä.

Toistaiseksi voimme yhtyä DAR:iin: tutkimus itse ja sen toteuttajat ovat muutoksen suunnan parhaita mittareita. Emme ole muuttuneet käveleviksi käännöskoneiksi, mutta konekääntämiselle ja puheentunnistukselle altistumisemme on varmasti vaikuttanut herkkyyksiimme. Vastaavasti digitaaliset mediat ovat radikaalisti muuttaneet tätä projektia kokonaisuudessaan, jos vertailukohdaksi otetaan sen alkuperäinen lähtökohta (3.9FI2).