Etuoikeutetusta asemastani DAR:n ja lukija-katsojan välillä näen, että fragmentti 5:ssä DAR pyrkii valottamaan taiteellisen tutkimuksen digitaalisessa murroksessa omaavaa erityistä asemaa. Hybridinä, multimediaalisena ja -modaalisena alana taiteellinen tutkimus monimutkistaa painotuotteen ja digitaalisen median välistä jyrkkää dikotomiaa, joka on yksi digitaalisen humanismin mahdollisista sudenkuopista kuten DAR perustellusti vihjaa (1.5FI1). Tuodessaan yhteen laajan kirjon erilaisia taiteellisia praktiikoita – mm. musiikin, kuvataiteen, tanssin ja teatterin aloilta – taiteellinen tutkimus ei lähtökohtaisesti pohjaa samalla tavalla painokulttuuriin kuin kirjallisuus, filosofia ja monet muut humanistiset alat (1.5FI2).
Lisäksi taiteellinen tutkimus jo määritelmällisesti hankaloittaa diskursiivisen kirjoittamisen etuoikeutettua asemaa tutkimustyön tekemisen ja sen tulosten jakamisen tärkeimpänä muotona (1.5FI3). Sen sijaan se ehdottaa Schwabin kuvaamaa kaksitahoista mallia (ks. Schwab 2008FI ja 1.3), jossa kirjoittaminen ja taiteellinen praktiikka jakavat tutkimuksen teon. Tätä mallia monimutkaistavat entisestään tämänkaltaiset hankkeet, joissa kirjoittaminen on keskeinen osa niin diskurssia kuin taiteellisia töitäkin (ks. 1.10). Tämä on eräs syy sille, miksi taiteellisen praktiikkani keinoja ilmentävät osuudet (käännöskuvat, videotekstit) tunkeutuvat praktiikasta tähän tutkimuksen kirjalliseen osaan, keskeyttäen sen lineaarisen kulun ja esittäen toisenlaista kirjoitusta. Vastaavasti olen käyttänyt kirjoittamiani tutkimustekstejä osana taiteellisia töitä – vuoto on molemminpuolista.
Ainakin lähtökohtaisesti taiteellisella tutkijalla on verrattain vähän esteitä sitoutua digitaaliseen mediaan keinona paitsi jakaa myös tehdä tutkimusta. On ainakin näennäinen itsestäänselvyys todeta, että jos tutkimus tapahtuu esimerkiksi esitystaiteessa ja sen kautta, digitaalinen media voi tarjota tehokkaammat keinot (video, audio) työn reflektointiin ja kommentointiin kuin muut mediat. Ei tarvitse olla humanististen tai laadullisten yhteiskuntatieteiden asiantuntija – puhumattakaan taiteellisen tutkimuksen piiriin kuuluvien moninaisten taiteenalojen – havaitakseen miten siirtyminen digitaaliseen mediaan eroaa taiteellisessa tutkimuksessa verrattuna muihin aloihin. Halutessaan taiteellinen tutkija voi lähteä liikkeelle digitaalisesta ympäristöstä esiin nousevasta kysymyksestä ja pysyä koko tutkimuksensa ajan tuon ympäristön puitteissa. Tähän mahdollisuuteen ehdottamani digitaalisen taiteellisen tutkimuksen malli viittaa.
Tekstuaalinen alistussuhde
Sen sijaan, että laajentaisin yllä hahmottelemaani argumenttia haluan tässä yhteydessä kuitenkin huomauttaa siitä alisteisesta asemasta, jossa DAR tässä opinnäytteessä näyttää olevan. DAR esittää väitteitä sovituksessaan, joka dramaturgisesti ajatellen on muodoltaan kuin monologi, yksinpuhelu (1.5FI4). Minä puolestani kommentoin ja esitän huomautuksia DAR:n väitteisiin – sen lisäksi, että esitän myös omia väitteitäni. Tässä tekstuaalisesti monikerroksisessa järjestelyssä DAR:llä ei ole mahdollisuutta kommentoida kommenttejani, vastata. Hänen monologinsa pysyy näin ollen monologina kuin hän draamallisen konvention mukaisesti puhuisi itsekseen, muiden henkilöiden kuulemattomissa.
DAR:n liikkumavara rajoittuu käännöslaatikoihin (ruudunkaappauksiin), eräänlaisiin tekstuaalisiin karsinoihin, jotka sijaitsevat tämän opinnäytteen jokaisen yksittäisen jakson yläosassa. Tämä yksipuolinen, hierarkkinen rakenne heikentää kommentaarini dialogista potentiaalia (ks. 1.3). Se saattaa myös jossain määrin heijastaa tutkimuksen taiteellisissa osissa esiintyneiden kirjoittaja-esiintyjien ja minun välistä suhdetta.
Viitteet
1.5FI1
DAR ei fragmentti 5:ssä täsmennä mihin aloihin hän taiteellista tutkimusta tässä suhteessa vertaa, mutta Haylesin vastaavan katkelman valossa on syytä olettaa DAR:n viittaavan humanistisiin ja laadullisiin yhteiskuntatieteisiin (ks. sovitettu Hayles-katkelmasta 4).
1.5FI2
Fragmentti 5:ssä esiintyvä aukkokohta liittynee vaikeuteen löytää tyydyttävää ja toimivaa käännöstä englannin kielen monikäyttöiselle ”print”-sanalle – ja nimenomaan siinä merkityksessä kuin Hayles sitä pääasiassa käyttää eli digitaalisen median vastakohtana tai vastinparina. ”Painokulttuuri”, ”painotuotekulttuuri”, ”painotekniikka” ja ”painettu sana” ovat kaikki verrattain raskaita ja likimääräisiä vastineita ytimekkäälle ”printille”. Jos nämä rajoitukset hyväksytään, voisi aukkokohdan mitä todennäköisimmin täyttää sanoilla ”painokulttuuriin liittyviin oletuksiin ja käytäntöihin” (Hayles 2012, 2).
1.5FI3
Taiteellisen praktiikan ja kirjoittamisen suhdetta koskevan väittelyn ajankohtaisuutta kuvastaa se, että vuonna 2016 Society of Artistic Research (SAR) järjesti sen tiimoilta kokonaisen konferenssin. ”Writing as Practice, Practice as Writing” -nimisen tapahtuman tarkoitus oli tutkia, ”miten sekä kirjoittaminen että praktiikka toimivat elämäämme (uudelleen)järjestävän tiedon, ymmärryksen ja kokemuksen välittämisen tapoina”. Konferenssin kotisivuilla järjestäjät kuvaavat kirjoittamisen ja praktiikan suhdetta seuraavasti: ”Suhde koetaan usein kitkan, vastustuksen tai paradoksin leimaamaksi. Kirjoittaminen antaa taiteellisissa praktiikoissa ja tuotoksissa ruumiillistuvalle implisiittiselle tiedolle ja ymmärrykselle eksplisiittisen sanallisen kuvauksen samalla kun taide saattaa paeta tai ylittää sanoin ilmaistavissa olevan sekä vastustaa (akateemisia) vastuuvelvollisuuden konventioita”. (Sarconference2016.net 3.2.2017.)
1.5FI4
Tietokannan mukaan ”teatterimonologissa henkilö voi näyttämöllä ollessaan paljastaa puheellaan – jota näytelmän muiden henkilöiden ei oleteta kuulevan – tunteitaan, ajatuksiaan ja motiivejaan” (Tieteen termipankki 03.02.2017). Tässä opinnäytteessä tämä draamallinen konventio toteutuu käänteisesti niin, että henkilön, DAR:n, ei oleteta vastaavan.